Työntekijän irtisanominen työnantajan näkökulmasta

Työsuhteen päättäminen työntekijästä johtuvasta syystä on usein haastavaa ja Suomessa erityistä huolellisuutta vaativa teko, sillä työntekijän suoja on lainsäätäjän tahdon mukaisesti poikkeuksellisen vahva. Tarkastelen asiaa tällä kertaa työnantajan näkökulmasta tapauksessa, jossa työntekijä voitti asiansa. Artikkelissa käsitellään varoitusta ja sen jälkeistä työsuhteen irtisanomista, ei työsuhteen purkamista ilman varoitusta. 

Työsopimuslain mukaan irtisanottaessa työntekijä työntekijästä johtuvasta syystä voidaan toteuttaa seuraavasti: 

Työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. 

Painoa annetaan sanoille olennaisesti sekä vakavasti. Vähäisen velvoitteen rikkominen ei ole olennaista ja olennaisen velvoitteen lievä rikkominen ei välttämättä ole vakavaa. 

Edellä mainittu pykälä jatkuu:

Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on kokonaisarvioinnissa otettava huomioon työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden lukumäärä sekä työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan.

Kokonaisarviointi tarkoittaa usein sitä, että lainsäätäjän tahto on se, että tuomioistuimelle jätetään harkittavaksi asiaan vaikuttavat sellaiset seikat, joita lainsäätäjä ei voi ennalta lakiin kirjata ja ennakoida. 

Alla oleva esimerkki valottaa tilannetta osaltaan edellä mainitun osalta. 

Itä-Uudenmaan käräjäoikeus on 10.5.2019 ratkaissut sairaankuljettajana työskennelleen henkilön työsuhteen päättämistä koskevan riidan. Sairaankuljettajana työskennellyt työntekijä oli oikeutettu korvauksiin työnantajan tulkittua virheellisesti työntekijän menettelyä työsuhdetta päättäessään. 

Tapauksessa työnantaja esitti useita perusteita sekä laajalti näyttöä työsuhteen päättämisen perusteista. 

Irtisanomisperusteiksi ilmoitetut seikat olivat: 

1.    Henkilöstön edustajana esiintyminen, joka perusteena kaatui siihen, ettei käräjäoikeuden mukaan tilannetta oikeudenkäynnissä annetun näytön valossa voitu pitää edes varoituksen arvoisena. 

2.    Työvuoroon tulematta jättäminen, jonka käräjäoikeus tulkitsi inhimilliseksi erehdykseksi, sillä kyseessä oli työvuoron vaihtaminen ja johon liittyen yhtiön käytäntö oli ollut enintään suullisen huomautuksen antaminen. 

3.    Potilassiirto 27.8.2017 ja siitä tehty ilmoitus, jonka osalta näyttämättä oli ristiriitaisen henkilötodistelun jälkeen jäänyt, että työntekijä olisi tapauksessa toiminut vastoin yhtiön hänelle antamia, hänelle perehdytettyjä ohjeita. Yhtiö ei ollut esittänyt ohjeiden sisällöstä näyttöä, ainakaan itse ohjeita esittämällä.

4.    Työnantajan auton käyttö omaan lukuun. Oikeudenkäynnissä vastaanotetustatodistelusta ei voitu päätellä varmuudella, oliko kantajalla ollut lupa, jonka olemassa oloon hän oli vedonnut, käyttää työnantajansa autoa. Työntekijä oli kuitenkin käyttänyt ajoneuvoa useaan otteeseen kuukausien kuluessa.  Käräjäoikeus arvioi, ettei kyse ollut työntekijän osalta ainakaan tahallisesta luvattomasta käytöstä. Asiassa esitettiin todistelu työnantajan ja työntekijän siten, että kummankin näkökanta sai tukea todistelusta. Käräjäoikeus katsoi, ettei menettelyn vuoksi voitu päättää työsopimusta ainakaan ilman varoitusta kokonaisarvioinnin perusteella. 

5.    Lisäksi tapaukseen liittyi työntekijän Facebook-kommentti, jonka sisällön tarkan puutteen vuoksi sitä ei käsitellä tässä artikkelissa. Käräjäoikeuden arvioinnin mukaan kommentointi olisi täyttänyt korkeintaan varoituksen edellytykset.

 

Johtopäätökset 

Työnantajan on syytä käydä aina läpi tarkka tarkastuslista ennen työsuhteen irtisanomista ja tarpeen vaatiessa konsultoida aina lakimiestä ennen päättämistä. Näin siksi, että varoituksen peruste sekä työsuhteen päättämisen peruste arvioidaan pääsääntöisesti jälkikäteen ilman, että askelia taaksepäin on enää otettavissa. 

Muutaman tunnin konsultaatiolla voidaan säästää pitkähkö penni. 

Toki suomalainen oikeuskäytäntö on tässäkin asiassa varsin armollista. Työnantajalle koituva lasku perusteettomasta työsuhteen päättämisestä on tavallisesti 3-24 kk palkka, jossa mainittua ylärajaa kolkutellaan varsin harvoin. Ei puhuta usein siis miljoonista tavallisen työntekijän kohdalla. 

Huolellisella toiminnalla voi kuitenkin säästää. Huolellinen toiminta tarkoittaa kirjallisen ja perustellun varoituksen antamista johtuen työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista, sekä tämän jälkeen työsuhteen päättämistä asiassa työntekijän toteuttamasta jättämästä korjausliikkeestä johtuen eli varoitetun menettelyn jatkamisesta. Varoitusta ei voida antaa yhdelle tekijälle siitä, mistä toinen olisi saanut huomautuksen eli yhtiön on noudatettava yhtenäistä linjaa sekä yhdenvertaisuutta työntekijöiden kohtelussa. 

Huolellisen toiminnan edellytyksenä on myös turvata näyttötaakan toteutuminen työntekijän rikkomuksista. Näyttötaakka on työnantajalla, sillä työnantaja on väittänyt työntekijän menettelyn olevan työsuhteen päättämisen arvoista. Siksi jo varoitusta annettaessa, joka on työsuhteen päättämisen olennainen osa, on syytä pohtia todistelua koskevia seikkoja. 

Kokonaisarvioinnin ennakointi on työnantajankin kannalta hankalaa, mutta esimerkiksi inhimillisen erehdyksen ja työntekijän tahallisella menettelyllä ja niiden rajanvedolla voidaan saada asiaan suuntaa. Kokonaisarviointiin vaikuttavat myös lukuista muut seikat, kuten työntekijän aikaisempi menettely. Moitteeton pitkä työura puoltaa kokonaisharkinnassa joidenkin virheiden sallimista jne. 

Asianajotoimisto Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy auttaa työoikeutta käsittelevissä riidoissa sekä työnantajan että työntekijän näkökulmasta. 

 

Jan Huovinen, Asianajaja 

045 8993303

jan.huovinen@lakihhr.fi 

Ajokielto-asiat poliisin ratkaistaviksi 1.6.2019 lukien

Kaikessa hiljaisuudessa kesäkuun alusta on astunut voimaan ajokorttilain muutos, jonka perusteella ajokiellot käsittelee 1.6.2019 lukien poliisi. Tähän asti ajokieltojen käsittely on ollut tuomioistuimen heiniä. Muutos voi äkkiseltään kuulostaa suurelta, mutta mikä sen merkitys on käytännön Raimo Rattijuopon tai Kalevi Kaahaajan näkökulmasta? Tarkastellaan sitä seuraavassa.

Muutoksen tarkoituksena on ilmeisimminkin ollut vapauttaa tuomioistuinten resursseja muiden asioiden käsittelyyn. Tätä tavoitetta ei toki itsessään voi pitää mitenkään huonona. Toisaalta poliisille ei ilmeisesti ainakaan tällä erää ole osoitettu lisäresursseja ajokieltoasioiden käsittelyyn. Lievempien ajokielto-asioiden suhteen työmäärä kaiken kaikkiaan ainakin toivottavasti vähenee: hallituksen esityksessä on arvioitu että noin 5.000 rattijuopumusta koskevaa asiaa siirtyisi vuosittain tuomioistuinten kirjallisesta menettelystä sakkomenettelyyn. Tällöin myös poliisin työmäärä vähenee, sillä sakkomenettelyn arvioidaan vähentävän poliisin työmäärää verrattuna täydelliseen esitutkintaan. Tämä koskee siis lähinnä lievähköjä rattijuopumuksia tai ylinopeuksia.

Toisaalta törkeämpien tapausten osalta työmäärä tullee lisääntymään. Jatkossa tuomioistuin antaa ensin ratkaisun rikosasiassa ja poliisi määrää ajokiellon vasta sen jälkeen. Poliisihallituksen lupahallintopäällikkö Hanna Piipposen mukaan ”väliaikaiset ajokiellot saattavat pidentyä. Eteen voi tulla entistä useammin tilanteita, joissa ajokielto on jo kärsitty, kun ajo-oikeusasia saapuu poliisin käsittelyyn.” (Lainaukset otettu Lakimiesuutisten artikkelista https://lakimiesuutiset.fi/ajokiellot-poliisin-tyolistalle/). Tämä ei tietenkään ole keskimääräisen rattijuopon tai kaaharin taikka näiden oikeusturvan kannalta mitenkään mukava asia.

Loppuun täytyy vielä antaa kiitosta huolelliselle lainsäädäntötyölle: ajokorttilain muutokseen ei näet ole otettu minkäänlaista siirtymäsäännöstä tai ohjeita lain käyttäjille sen suhteen, miten menetellään jo vireillä olleiden rattijuopumusasioiden suhteen. Itä-Suomen hovioikeus on ennättänyt antaa jo kaksi ratkaisua (18.7 ja 24.7), joissa on käsitelty tilannetta, jossa käräjäoikeus oli määrännyt ajokiellon lakimuutoksen voimaantulon jälkeen asiassa, joka oli ollut vireillä ennen lakimuutosta.

Hovioikeus on kummassakin ratkaisussa päätynyt katsomaan, että käräjäoikeus on ollut toimivaltainen määräämään ajokiellon asiassa, joka on tullut vireille ennen lakimuutosta. Ihmettelen, ellei kysymystä kierrätetä vielä korkeimman oikeuden kautta. Kaikki tämä ruljanssi olisi ollut vältettävissä sillä, jos lainsäätäjä olisi viitsinyt kirjoittaa lakimuutoksen yhteyteen yhden virkkeen siirtymäsäännöksen vastaavien tilanteiden varalta. Nyt ympäri Suomea on uskoakseni kymmeniä ennen lakimuutosta vireille tulleita ajokielto-asioita, joissa paikalliset syyttäjät ja käräjäoikeudet joutuvat harkitsemaan, ovatko ne toimivaltaisia käsittelemään ajokielto-asiat vai siirtävätkö ajokiellon käsittelemisen poliisille.

Näillä mennään tällä kertaa. Hyvää kesää kaikille kolmelle lukijalle!

Asianajaja Tapio Hokkanen

tapio.hokkanen@lakihhr.fi, 040 826 8326

Yritysten omistajatiedot ilmoitettava kaupparekisteriin ja vaatimus osakeyhtiön vähimmäisosakepääomasta poistuu

Onnellista maanantaita. Parempien juttujen puutteessa kirjoitan parista uudistuksesta 1.7.2019 alkaen.

Kiitos rahanpesulainsäädännön ja asiakkaan tuntemista koskevien EU-direktiivien, yritysten tulee ilmoittaa niin sanotut tosiasialliset edunsaajat kaupparekisteriin aikavälillä 1.7.2019 - 1.7.2020. Tosiasiallisella edunsaajalla tarkoitetaan henkilöä, joka omistaa yli 25% yhtiön osakkeista tai käyttää yli 25% äänivaltaa yhtiössä. Äänivaltaa voidaan käyttää suoraan omissa nimissä tai välillisesti esimerkiksi toisen yhtiön kautta. Velvollisuus koskee osakeyhtiöitä ja osuuskuntia. Avointen yhtiöiden ja kommandiittiyhtiöiden tulee tehdä ilmoitus silloin, kun edunsaajana on muu henkilö kuin yhtiömies. Kuitenkaan esimerkiksi toiminimellä liiketoimintaa harjoittavien henkilöiden, asunto-osakeyhtiöiden tai yhdistysten ei tarvitse tällaista ilmoitusta tehdä.

Toinen yrittäjien tai yrittäjiksi haluavien kannalta toivotumpi uudistus on, että osakeyhtiön vähimmäispääomavaatimus poistuu 1.7.2019 alkaen. Tämän uudistuksen jälkeen on yhä vaikeampia keksiä syitä sille, että miksi liiketoimintaa pitäisi harjoittaa missään muussa kuin osakeyhtiömuodossa, jolloin yrittäjän asema saattaa olla suojatumpi. Toki osakeyhtiön pyörittämisessä on jonkin verran enemmän lakisääteisiä velvollisuuksia, muun muassa kirjanpitoon liittyen, mutta keskivertohuolellinen yrittäjä kykenee nämä velvollisuudet toki hoitamaan. Osakeyhtiö voidaan siis 1.7.2019 jälkeen perustaa ilman osakepääomaa, kun se on aiemmin ollut 2.500 euroa. Perustettavan yhtiön osakkeista ei siis tarvitse maksaa mitään ja yhtiön osakepääomaksi voidaan merkitä 0 euroa.

Toinen vaihtoehto on, että osakkeista maksettava merkintähinta merkitään kokonaan sijoitetun vapaan oman pääoman rahastoon eli SVOP-rahastoon. Ennen 1.7.2019 rekisteröity osakeyhtiö voi myös 1.7.2019 jälkeen alentaa osakepääomaansa vaikka 0 euroon, kunhan yhtiöjärjestyksessä ei ole määrätty, että osakkeella on nimellisarvo.

Jonne Rantanen, puh. 050 409 3979, jonne.rantanen@lakihhr.fi

Työntekijöiden lukumäärän vaikutuksesta henkilöön perustuvaa irtisanomisperustetta arvioitaessa

1.7.2019 tulee voimaan lainmuutos, jonka jälkeen työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden lukumäärällä on erityistä vaikutusta henkilöön perustuvaa irtisanomisperustetta arvioitaessa. Lainmuutos on herättänyt paljon keskustelua. Hallitus päätti viime vuoden keväällä työsopimuslain irtisanomisperusteita koskevan sääntelyn muuttamisesta. Alun perin tarkoitus oli alentaa yksilöllisen irtisanomisen kriteereitä alle 20 henkeä työllistävissä yrityksissä. Valmistelun kuluessa alemman irtisanomiskynnyksen soveltuminen kohdennettiin koskemaan alle kymmenen henkeä työllistäviä työnantajia. Lopulta valmistelun edetessä henkilöstömäärää koskevasta rajauksesta luovuttiin kokonaan, ja säännösmuutokset päätettiin toteuttaa irtisanomisperusteiden kokonaisarviointia täsmentämällä.

Reilun kuukauden kuluttua voimaan tuleva uudistunut työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 1 momentti kuuluu seuraavasti: ”Työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on kokonaisarvioinnissa otettava huomioon työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden lukumäärä sekä työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan.” Lainmuutoksella lisätään työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 1 momenttiin seitsemän sanaa, jotka ovat kursivoitu edellä olevassa lainauksessa. Mitä näiden seitsemän sanan lisääminen muuttaa?

Ensinnäkin on korostettava, että muutos koskee ainoastaan työntekijän henkilöön liittyviä irtisanomisperusteita, ei taloudellisia ja tuotannollisia irtisanomisperusteita. Muutos ei koske myöskään muita työsuhteen päättämistapoja, esimerkiksi työsopimuksen purkamista.

Laissa ei ole mahdollista luetella yksityiskohtaisesti kaikkia niitä tilanteita, joissa työsopimuksen irtisanominen tulee kyseeseen. Työntekijän henkilöön liittyvän irtisanomisperusteen täyttymisen arviointi on – ennen lainmuutosta ja sen jälkeen – tehtävä kokonaisarvioinnilla. Siinä irtisanomisperusteen riittävyyttä on arvioitava ottamalla huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat.

Työntekijöiden lukumäärä on ennen lainmuutostakin voitu ottaa huomioon. Työntekijöiden lukumäärän nimenomainen mainitseminen kokonaisharkinnassa huomioon otettavana seikkana tarkoittaa kaikessa yksikertaisuudessaan sitä, että työntekijöiden lukumäärä on otettava erityisenä seikkana huomioon irtisanomisen syyn asiallisuutta ja painavuutta koskevaa kokonaisharkintaa tehtäessä. Lain esitöiden mukaan lainmuutoksen tarkoitus on ”korostaa työnantajan henkilöstömäärän merkitystä kokonaisharkinnassa siten, että pienten työnantajien erityiset olosuhteet saavat irtisanomisperusteen punninnassa nykyistä lakia ja oikeuskäytäntöä suuremman painoarvon” (HE 227/2018 vp).

Muilta osin työntekijän henkilöön liittyvää irtisanomisperustetta koskevaa sääntelyä ei ole tarkoitus muuttaa. Näin ollen työantajan on lähtökohtaisesti yhä muun muassa annettava varoitus ennen irtisanomista ja selvitettävä, olisiko irtisanominen vältettävissä sijoittamalla työntekijä muuhun työhön.

Lainmuutoksen soveltamisalaa ei ole erityisesti rajattu koskemaan työnantajia, joilla on enintään tietty määrä työntekijöitä palveluksessaan. Merkityksellistä työntekijän henkilöön liittyvän irtisanomisperusteen olemassaolon arvioinnissa on kuitenkin nimenomaan työnantajan pieni henkilöstömäärä. Toisin sanoen lainmuutoksella on vaikutusta erityisesti pieniin yrityksiin. Sitä vastoin tarkoitus ei ole muuttaa henkilöstömäärältään suurten yritysten ja työnantajien irtisanomiskynnystä. Taustalla tässä on ajatus, että työntekijän moitittavan menettelyn tai työntekoedellytysten heikentymisen seuraukset vaikuttavat pieneen työnantajaan suurta työnantajaa enemmän.

Irtisanomiskynnyksen madaltuminen henkilöstömäärältään pienien työnantajien kohdalla ei vaikuta erityisen suurelta muutokselta aikaisempaan verrattuna. Onhan työnantajan henkilöstömäärä ennenkin voitu ottaa huomioon. Lainmuutoksen jälkeinen oikeuskäytäntö tosin tulee vasta näyttämään muutoksen todellisen merkityksen.

Roope Raunio

roope.raunio@lakihhr.fi

puh. 050 4910828

Liian myöhäistä laatia testamentti, edunvalvontavaltakirja tai tehdä muu oikeustoimi 

Ehkäpä maailman hienoimman kaupungin eli tietysti Turun hovioikeus on 9.4.2019 ratkaisussaan pohtinut kiinteistön lahjoituksen tehneen henkilön oikeustoimikelpoisuutta ja sen osalta lahjoituksen pätemättömyyttä. Oikeudellinen ohje seuraa lopussa. 

Tapauksessa lahjoituksen toteuttamisen jälkeen tapauksessa oli vedottu lahjoituksen pätemättömyyteen sen vuoksi, että lahjoittaja B ei ollut ymmärtänyt oikeustoimen merkitystä. B oli lahjoittanut A:lle kiinteistön sen jälkeen, kun hän oli sairastunut Alzheimerin tautiin. 

Varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (kansankielellä oikeustoimilaki) 31 §:n 1 momentin mukaan jos joku, käyttäen hyväkseen toisen pulaa, ymmärtämättömyyttä, kevytmielisyyttä tai hänestä riippuvaista asemaa, on ottanut tai edustanut itselleen aineellista etua, joka on ilmeisessä epäsuhteessa siihen, mitä hän on antanut tai myöntänyt, tahi josta mitään vastiketta ei ole suoritettava, ei täten syntynyt oikeustoimi sido sitä, jonka etua on loukattu.

Saman lain 33 §:n mukaan oikeustointa, jota muuten olisi pidettävä pätevänä, älköön saatettako voimaan, jos se on tehty sellaisissa olosuhteissa, että niistä tietoisen olisi kunnian vastaista ja arvotonta vedota oikeustoimeen, ja sen, johon oikeustoimi on kohdistettu, täytyy olettaa niistä tietäneen.

Tapauksessa jälkikäteen oikeuden arvioitavaksi päätyivät lääkärinlausunnot koskien B:tä ja hänen oikeustoimikelpoisuuttaan lahjoituksen teon hetkellä. Lääkärinlausunnoista on oikeudelle selvinnyt muun muassa se, ettei B ole lahjoituksen aikaan ymmärtänyt esimerkiksi euro-valuutasta tai muutoin rahan arvosta juurikaan. Tapauksessa on selvitetty myös se, että B on ollut merkittävällä tavalla riippuvainen lahjan saajasta A:sta. Lahjakirjan oli laatinut juristi, mutta lahjakirjassa ei ollut huolehdittu tavanomaisella tavalla B:n edusta, kuten esimerkiksi hallintaoikeuden tai vähintään käyttöoikeuden säilyttämisestä lahjanantajalle. Vaara siitä, että B:stä olisi tullut koditon lahjoituksen myötä oli seikka, joka huomioitiin arvioinnissa sen lisäksi, että lahjansaajalla oli ulosottovelkaa. Lisäksi tapauksessa on selvitetty, että A oli luvannut hoitaa B:tä, mutta tätä ei oltu kirjattu lahjakirjaan. 

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua eli toisin sanoen totesi käräjäoikeuden ratkaisun pätemättömyydestä olleen oikea.

Hyvin lievä muistisairaus ei tee automaattisesti henkilöstä oikeustoimikelvotonta. Oikeustoimia, kuten testamentin, edunvalvontavaltakirjan tai vaikkapa talokaupan voi tehdä, kun tekijä ymmärtää oikeustoimen sisällön ja merkityksen. Juristin tulee osata selvittää selvät tapaukset, mistä hän suoriutuu haastattelemalla asiakasta esimerkiksi tiedustelemalla kohteliaasti tyhmin kysymyksin tasavallan presidentin, vuoden, pääministerin ja lopulta maitolitran hinnan sekä muun irtaimen arvon. Tämän lisäksi mahdollista on tiedustella hieman vaikkapa henkilön omasta varallisuudesta suhteessa sen arvon määrittämiseen. Mikäli asiakas tai oikeustoimen osapuoli ei keskustelusta selviä täysin pistein ja papukaijamerkein, on järkevää suositella, että oikeustoimen kanssa samanaikaisesti eli mahdollisimman lähellä asiakirjan allekirjoittamista asiakas käy lääkäriltä hakemassa lausunnon kyseisen oikeustoimen suhteen. Eli toisin sanoen, pienenkin epäilyksen herättyä on syytä hankkia lääkärinlausunto oikeustoimikelpoisuudesta kyseisen oikeustoimen suhteen. Tämän jälkeen sekä lakimies että oikeustoimeen sitoutuneet tahot nukkuvat rauhassa. Näin olisi myös havaittu kyseisessä tapauksessa, ettei oikeustoimea olisi voinut tehdä runsas kolme vuotta aikaisemmin ja säästetty lakimiespalkkioissa jättämällä oikeudenkäynnit käymättä. 

Rangaistuksenomaisista vahingonkorvauksista ja rikastumiskiellosta

Tällä kertaa luvassa lähinnä yleisluontoista pohdintaa, liittymättä sen kummemmin mihinkään tiettyyn tapaukseen. Avatakseni otsikkoa, Suomessahan on erittäin voimakkaana periaatteena vahingonkorvausoikeudessa voimassa ns. rikastumiskielto, joka tarkoittaa sitä, ettei vahingon kärsinyt saa vahingonkorvauksen tai muun kompensaation johdosta päästä parempaan asemaan, kuin missä olisi ollut ilman vahinkoa. Tämä kuulostaa äkkiseltään sinänsä ihan järkeenkäyvältä.

Ameriikoissa puolestaan moista periaatetta ei tunneta tai ainakaan tunnusteta, vaan siellä vahingonkorvauksia voidaan määrätä rangaistuksenluontoisesti (englanniksi punitive damages, suomennos omani) siten, että korvausmäärä on suhteutettu vahingon aiheuttajan liiketoiminnan ja mahdollisesti voitollisuuden laajuuteen (todettakoon tässä vaiheessa, että tietämykseni US of A:n oikeusjärjestelmästä perustuu pääasiallisesti John Grishamin kirjoittamiin fiktiivisiin romaaneihin ja uutisiin, enkä näin ollen voi esiintyä kyseisen järjestelmän asiantuntijana). Edellä todetusta vastuunrajoitusklausuulista huolimatta en ainakaan usko, että tietämyksessäni olisi niin suuria aukkoja, että se estäisi otsikossa tarkoitetun kysymyksen käsittelyn yleisellä tasolla.

Olen jokseenkin koko aikuisikäni pitänyt Suomen systeemiä automaattisesti parempana ja jenkkien miljoonakorvauksia syliin kaatuneesta kuumasta kahvista jokseenkin älyttöminä, niin kuin kuvittelisin useimpien lukijoidenkin tekevän. Nyt käytännön karaisemana näkemykseni ei kuitenkaan enää ole aivan näin yksioikoinen. Otetaanpa fiktiivinen esimerkki ajatusleikin tueksi.

Olen ennenkin kirjoituksissani käsitellyt tai vähintäänkin sivunnut sitä ongelmaa, että mikäli esimerkiksi vakuutusyhtiöt tekevät tietoisesti virheellisiä korvauspäätöksiä (siis siten, että korvausta ei makseta, vaikka sitä vakuutusehtojen mukaan kuuluisi maksaa), Suomessa on kovin vähän keinoja saattaa niitä edesvastuuseen asiasta. Kuluttaja voi lähinnä nostaa kanteen, ja käräjäoikeus tuomitsee sitten vakuutusyhtiön maksamaan juuri sen korvauksen, joka kuluttajalle olisi alun perinkin kuulunut. Monessa tapauksessa vakuutusyhtiö voi vielä saada oikeudenkäynnin aikana pienennettyä korvausta vetoamalla toissijaisesti ikävähennyksiin sun muihin (vaikkei olisi niihin edes alkuperäisessä, kielteisessä korvauspäätöksessä vedonnut), eikä kuluttaja sille oikein mitään voi. Laajat riita-asian oikeudenkäynnit tulevat älyttömän kalliiksi, ja kuluttajan on erittäin riskialtista riitauttaa korvauspäätöstä, kun oikeudenkäyntikulut voivat vähänkään laajemmassa riidassa nousta kymmeniin tuhansiin euroihin. Voittaessaankaan hän ei ”voita” mitään muuta kuin sen, mihin olisi alun perinkin ollut oikeutettu. Jos riidan häviää, menee koko henkilökohtainen talous pahimmillaan nurin.

Amerikassa tuomioistuin voisi puolestaan lätkäistä petolliselle vakuutusyhtiölle ankarat, vaikkapa nyt kymmenen miljoonan rapsut, jos havaitsisi vakuutusyhtiön toimineen törkeän huolimattomasti tai jopa tietoisen petollisesti. Vakuutusyhtiöiden touhuja seuranneena tämä ei olisi Suomessakaan yhtään hullumpaa. Oppisivatpahan olemaan tekemättä kielteisiä korvauspäätöksiä sen kummemmin miettimättä aina, kun sille on edes teoreettinen mahdollisuus.

Osakeyhtiön osakkeiden luovutuksesta

Osakeyhtiölain 1 luvun 4 §:n mukaan osake voidaan rajoituksitta luovuttaa ja hankkia, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Säännös ilmentää periaatetta osakkeiden vapaasta luovutettavuudesta. Periaate voi kuitenkin olla hieman harhaanjohtava, sillä käytännössä yksityisissä osakeyhtiöissä osakkeiden luovuttamista rajoitetaan lähes säännönmukaisesti. Osakkeiden luovuttamista rajoitetaan usein osakassopimuksissa, mutta tässä artikkelissa käsitellään ainoastaan niitä rajoituksia, jotka voidaan toteuttaa osakeyhtiölain sallimissa rajoissa ja nimenomaan yhtiöjärjestyksessä.

Osakeyhtiölaissa sallittuja vaihdannanrajoituslausekkeita ovat lunastus- ja suostumuslausekkeet. Osakeyhtiölain 3 luvun 7 §:n mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että osakkeenomistajalla, yhtiöllä tai muulla henkilöllä on oikeus lunastaa muulta omistajalta kuin yhtiöltä toiselle siirtyvä osake (lunastuslauseke). 8 §:n mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että osakkeen hankkimiseen luovutustoimin vaaditaan yhtiön suostumus (suostumuslauseke).

Vaikka osakeyhtiölain perusteella osakkeiden luovutettavuutta voidaan rajoittaa vain edellä mainituilla lausekkeilla, on korkein oikeus kuitenkin joutunut arvioimaan, että voidaanko yhtiöjärjestyksessä määrätä muunlaisista rajoituksista taikka lunastus- ja suostumuslausekkeita muistuttavista rajoituksista. Tulkinnanvaraista on esimerkiksi niin sanottujen drag-along ja tag-along-lausekkeiden sisällyttäminen yhtiöjärjestykseen. Todettakoon, että kyseiset lausekkeet ovat melko yleisiä osakassopimuksissa.

Drag-along-lausekkeella tarkoitaan sitä, että enemmistäosakas voi pakottaa vähemmistöosakkaat myymään osakkeensa enemmistäosakkaan mukana. Käytännön tasolla lauseke voi olla enemmistöosakkaalle hyvinkin merkityksellinen, koska usein potentiaaliset ostajat haluavat ostaa yhtiön osakkeita vain, mikäli heillä on mahdollisuus ostaa koko yhtiön osakekanta kerralla. Drag-along-lauseke puolestaan on eräänlainen peilikuva edellä mainitulle. Lauseke antaa vähemmistöosakkaille oikeuden myydä osakkeensa enemmistöosakkaan mukana, mikäli vähemmistöosakkaat niin haluavat.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä on kyseisten lausekkeiden osalta tulkittu niin, että lausekkeiden hyväksyttävyys riippuu siitä, että millä tavalla määräykset tosiasiallisesti rajoittavat vapaan vaihdannan periaatetta. Jos hyväksytään lähtökohdaksi se, että tag-along ja drag-along-lausekkeiden käyttäminen ennemminkin edistää osakkeiden vaihdantaa kuin rajoittaa sitä, niin lausekkeet voisivat olla hyväksyttäviä.

Ainakin pk-sektorin osakeyhtiöiden kannattanee suhtautua lausekkeiden käyttämiseen yhtiöjärjestyksessä varauksella, jottei epäselvyyksiä synny. Osakassopimuksissa näitä määräyksiä ja muita vastaavanlaisia määräyksiä voidaankin sitten käyttää mielin määrin, jotta osakassopimuksesta saadaan mahdollisimman pitkä ja vaikeaselkoinen ja siten myös sellainen, että se todennäköisesti aiheuttaa riitaisuuksia myös tulevaisuudessa (lausetta on tulkittava päinvastoin-periaatteella).

Varatuomari Jonne Rantanen

jonne.rantanen@lakihhr.fi

puh. 050 409 3979

Kuinka pitkäkestoinen on ikuinen sopimus?

Korkein oikeus otti otsikossa mainittuun kysymykseen kantaa reilut pari viikkoa sitten antamassaan ennakkopäätöksessä KKO 2019:13. Luonnollisestikaan tarkkaa ja yleispätevää vastausta kysymykseen ei ole mahdollista antaa. Kuitenkin korkeimman oikeuden ratkaisemassa tapauksessa ikuiseksi ajaksi sitovaksi sovittu sopimusehto sitoi sen osapuolia noin 116 vuotta.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa keskiössä olivat vuonna 1895 tehdyt kauppakirjat. Niillä kotitarvemyllyjen osakkaat olivat myyneet omistamansa myllykiinteistöt ja koskiosuudet kiinteistökaupoilla B Osakeyhtiölle. Kauppakirjoissa oli sovittu myyjien ikuisista ja vastikkeettomista jauhatusoikeuksista, jotka takasivat myyjille myllykiinteistöjen myynnistä huolimatta viljelystensä jauhatuksen. Myöhemmin B Osakeyhtiön tilalle velvoitetuksi sopijapuoleksi tuli C Oyj, nykyinen D Oyj. Yli sata vuotta kiinteistökauppojen jälkeen kesäkuussa 2011 sopijapuoleksi tullut D Oyj oli irtisanonut jauhatusoikeuksia koskevat sopimukset päättymään saman vuoden loppuun mennessä, jolloin sopijapuoleksi tulleen D Oyj:n omistaman myllyn toiminta päättyi. Kaikki osakaskuntien omistajista eivät kuitenkaan hyväksyneet irtisanomista, vaan he riitauttivat sen vaatimalla ensisijaisesti jauhatusoikeuden pysyttämistä ja toissijaisesti korvauksia sopimuksen oikeudettomasta irtisanomisesta. Asiasta riideltiin lopulta korkeinta oikeutta myöten.

Korkein oikeus pääsi näin ollen ottamaan kantaa siihen, onko ikuinen sopimus tosiasiassa ikuinen. Tyypillisesti pitkäkestoiset sopimukset ovat toistaiseksi voimassa olevia sopimuksia, jotka päättyvät pääsääntöisesti irtisanomisella. Irtisanominen on pitkään jatkuneissa toistaiseksi voimassa olevissa sopimuksissa päättämisvaihtoehto, vaikkei siitä olisi sovittukaan. Kuitenkin, jos sopimus on tarkoitettu pysyväksi, ei sopimusta ole lähtökohtaisesti oikeutta päättää irtisanomalla.

Vaikka sopimukset lähtökohtaisesti sitovatkin, on selvää, ettei sopimuksen osapuoli ole pysyvästi ja peruuttamattomasti sidottu tekemäänsä sopimukseen määräämättömäksi ajaksi. Korkeimman oikeuden päätöksessä todetaan, että: ”Olosuhteet saattavat sopimuksen solmimisen jälkeen muuttua ennakoimattomasti siten, että sopimuksen soveltaminen sellaisenaan johtaisi kohtuuttomaan ja sopimuksen alkuperäisen tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen.” Näin ollen ikuisesti voimassa olevaksi tarkoitettu sopimus ei ole aina ikuinen, vaan ikuisesti voimassa oleva sopimuskin on poikkeuksellisesti irtisanottavissa kohtuullista irtisanomisaikaa noudattaen.

Korkein oikeus päätyi tässä tapauksessa siihen lopputulokseen, että olosuhteet ovat sopimuksen solmimisen jälkeen muuttuneet niin, että sopijapuoleksi tulleella D Oyj:llä oli oikeus irtisanoa jauhatusoikeuksia koskevat sopimukset. Korkein oikeus perusteli ratkaisuaan muun muassa sillä, että jauhatusoikeuden merkitys siihen oikeutetuille osapuolille on olennaisesti vähentynyt ja että jauhatusoikeuden voimassaolosta on aiheutunut sopijapuoleksi tulleelle D Oyj:lle suhteeton rasitus jauhatusoikeuden todelliseen käyttöön nähden.

Lisäksi korkein oikeus arvioi irtisanomisajan kohtuullisuutta. Kohtuullisen irtisanomisajan pituus taas ratkaistaan sopimusosapuolten yksilöllisten tilanteiden mukaan tapauskohtaisesti. Siitä huolimatta, että sopimuksen pitkä kesto puolsi pitkää irtisanomisaikaa, korkein oikeus piti yli kuuden kuukauden irtisanomisaikaa kohtuullisena erityisesti, koska jauhatusoikeuksilla ei enää sopimuksen loppuaikoina ollut juurikaan merkitystä muutoksenhakijoille.

Yhteenvetona voidaan todeta, että korkeimman oikeuden ratkaisun keskeinen viesti on, että ikuiseksi tarkoitettu sopimuskin voi olla irtisanottavissa kohtuullista irtisanomisaikaa noudattaen, jos sopimuksen toimintaympäristö muuttuu olennaisesti toiseksi sopimuksen solmimisolosuhteisiin nähden. Ikuisen sopimuksen kesto voi olla esimerkiksi 116 vuotta ­­­— tai jotain ihan muuta.

Roope Raunio

roope.raunio@lakihhr.fi

puh. 050 4910828

Kevytautot tulevat 1.11.2019

Suomessa 15-vuotiaat pääsevät viimein eroon mopoautoistaan ja saavat lisää ajonopeutta aina 60 km/h saakka 1.11.2019 alkaen kevytautojen myötä, mikäli vielä tekeillä olevat asetukset saadaan valmiiksi aikataulussa. Oletan, että viimeistään joulukuussa joku kyseisen ajoneuvon hankkinut ajelee moottoritiellä ohi. 

Lakimuutoksen taustalla on ajatus ja tavoite mopoautoa turvallisemmasta liikkumismuodosta ja laissa säädetäänkin ajoneuvon iäksi vähemmän kuin 10 vuotta ja lisäksi, ettei ajoneuvo saa olla vuosimallia 2014 vanhempi. Lisäksi ajoneuvojen massat on rajoitettu, mutta melko korkeiksi 1500 kilogrammaan sekä 1800 kilogrammaan sähkömenopeleissä.

Vuodesta 2014 alkaen ajoneuvoissa ovat olleet pakollisina useat sellaiset turvallisuutta parantavat ominaisuudet, joilla perustellaan vuosimallirajaa. 

Eduskunta on lisäksi edellyttänyt, että hallitus seuraa kevytautojen käytön turvallisuutta ja ryhtyy viipymättä toimenpiteisiin mahdollisten ongelmien osalta. 

Yhdysvalloissa useissa osavaltioissa nuoriso on jo pitkään saanut ajella autoillaan erinäisin rajoituksin 14-15 -vuotiaasta alkaen. Esimerkiksi Etelä-Dakotassa ajokortin saa rajoituksin jo 14-vuotiaana oppilaana, jolla tulee olla kyydissään täysi-ikäinen ajokortinhaltija. Yhdysvalloissa täyden ajokortin ilman rajoituksia saa useissa osavaltioissa 16-vuotias, olettaen, että iän ja kokemuksen myötä muuttuvien rajoitusten aikaan asiat on hoitanut mallikkaasti. Rajoitukset koskevat muun muassa kyydissä olijoita, heidän lukumäärää sekä pimeällä ajamista. Melko järkevää. 

Suomessa ajoneuvon nopeutta rajoitetaan teknisesti 60 kilometriin tunnissa. Se haiskahtaa hieman ongelmalliselta, sillä ne vauhdinjanoiset, jotka oppivat perustyökalujen käytön, poistavat rajoittimen 15 minuutissa. Hallituksen esityksessä (HE 173/2018 vp) lakimuutosta koskien on tosin todettu, että rajoittimen tulisi olla sellainen, ettei rajoitusta olisi helppoa purkaa. Tämä on nuorison aliarviointia, mutta toivotaan parasta ja luotetaan nuoreen sukupolveen. 

Lakimuutoksen käsittelyn aikaan muutosta vastustettiin lausunnoissa muun muassa sillä perusteella, että kevytautot ovat sanamuotonsa vastaisesti hyvin painavia ja kiihtyvät nopeasti, mikä osaltaan lisää niiden vaarallisuutta ja riskialttiutta. Perustelu on varsin hyvä, jos rajoitin toimii kuten se toimii nykyisin esimerkiksi joissakin vuokra-autoissa. Kuulemieni kokemusten perusteella rajoitin toimii siten, että auto käyttää kaiken sen voiman, mitä moottorista irtoaa kiihdytykseen ja sitten rajoittimen puuttuessa asiaan tulee ikään kuin äkkijarrutus sen vuoksi, että alkanut raju kiihdytys äkillisesti lopahtaa, olettaen auton olevan tehokas, kuten vaikkapa Ford Mustangin. Käytännössä siis vaikkapa vaatimattomalla 350 hevosvoimalla päästään jo alle 60 km/h nopeudessa hyvään sivuluisuun ja vieläpä hyvin nopeasti. Muualla kuin radalla toteutettuna vaaranpaikka sivullisille on realistinen. 

Lakimuutos on joka tapauksessa tervetullut piristys. Parhaimmillaan nähdään ennennäkemätön joukko innokkaita kesätyöläisiä tulevana kesänä säästämässä toinen toistaan äänekkäämpiin subwoofereihin ja räyheämpiin menopeleihin. Saadaanpa samalla Suomeen uudempaa autokantaa autokaupan mahdollisesti piristyessä. 

Pankin avainlukulistan huolellinen säilyttäminen

Itä-Suomen hovioikeus on eilen antanut ratkaisun asiassa, joka koski pankkitunnusten (verkkomaksuissa käytettävän avainlukulistan) huolellista säilyttämistä.

Asiassa oli kyse siitä, että A:n puoliso M on käyttänyt A:n pankkitunnuksia ja käyttänyt niitä tavalla tai toisella oikeudettomasti. Luottoyhtiö X on sitten nostanut kanteen, jossa on vaatinut A:lta asiasta aiheutuneen vahingon korvaamista, koska A on luottoyhtiön käsityksen mukaan menetellyt huolimattomasti M:n saadessa A:n avainlukulistan käyttöönsä. Asiassa on siis kyse siitä, onko A pankkitunnusten haltijana vastuussa M:n ottamasta lainasta.

Asiassa on riidatonta, että vastaaja A on ilmaissut pankkitunnisteensa käyttäjätunnusosan 19.8.2017 edesmenneen aviopuolisonsa M:n tietoon. Ennen kuolemaansa M on avustanut A:ta tämän laskujen maksamisessa tietokoneella useamman vuoden ajan, ja saanut näin A:n pankkitunnuksen käyttäjätunnuksen tietoonsa. Vastaajan laskuja on maksettu siten, että M on käyttänyt tietokonetta, ja vastaaja on katsonut laskun maksamiseen vaadittavan kertakäyttöisen tunnusluvun avainlukulistastaan ja kertonut sen M:lle. Vastaaja on säilyttänyt avainlukulistaansa lompakossaan, eikä ole antanut sitä M:lle.

Riidatonta on myöskin se, että tunnistusväline on pankkitunnisteen käyttäjätunnus ja avainlukulista yhdessä, ja että M on ottanut kyseessä olevan lainan näin muodostuvaa vastaajan tunnistusvälinettä oikeudettomasti käyttäen. Laina on maksettu vastaajan tilille ja luottosopimus toimitettu luotonhakijalle kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n mukaisesti.

Vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista annetun lain mukaan tunnistusvälineen haltija vastaa tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä vain, jos hän on luovuttanut tunnistusvälineen toiselle ja 2-kohdan mukaan, jos tunnistusvälineen katoaminen, joutuminen oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudeton käyttö johtuu hänen huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää. Lain esitöiden mukaan tunnistusvälineen luovutuksella tarkoitetaan vapaaehtoista välineen hallinnan luovutusta, tapahtuipa se missä tarkoituksessa tahansa.

Hovioikeus on tiivistettynä ratkaissut asian siten, että A on ollut vastuussa siitä, että M on saanut tunnistusvälineen haltuunsa, vaikka A on säilyttänyt avainlukulistaa lompakossaan eikä ole milloinkaan havainnut sen hävinneen sieltä. Äkkiseltään tämä voi kuulostaa ankaralta ja yllättävältäkin, mutta asian tarkempi pohdinta tekee ratkaisusta ymmärrettävän.

Käräjäoikeus on lausunut seuraavasti: kokonaisuutena arvioiden vastaajan pitkäkestoista menettelyä, jonka myötä vastaajan aviopuoliso on tullut tietämään sekä vastaajan pankkitunnuksen käyttäjätunnuksen että avainlukulistan säilytyspaikan, on pidettävä lievää moitittavampana huolimattomuutena. Edelleen: A:lla on ollut edellä selostetuissa olosuhteissa puolison jo saatua tietoonsa A:n käyttäjätunnuksen velvollisuus huolehtia, ettei avainlukulista erityisesti joudu puolison haltuun oikeudettomasti. A on kuitenkin edellä todetuin tavoin säilyttänyt tunnuslukulistaa puolison tietämässä ja helposti löydettävissä olevassa paikassa.

Voi tietysti tuntua kohtuuttomalta, ettei edes omaan puolisoon tuomioistuimen tulkinnan mukaan saa luottaa, vaan avainlukulistat tulisi pitää myös tältä salassa. Toisaalta asiaa pitää ajatella myös luottolaitoksen kannalta: luottolaitoksen täytyy voida luottaa, että henkilön tunnistautuessa pankkitunnuksilla ja hakiessa esimerkiksi luottoa pankkitunnuksia ei lähtökohtaisesti voi käyttää kukaan muu kuin kyseinen henkilö itse. Mikäli hyväksyttäisiin toisenlainen tulkinta, olisi varsin helppoa toteuttaa toistuvasti esimerkiksi sen kaltaisia petoksia, että A:n pankkitunnuksilla haettaisiin luottoja jotka törsättäisiin, ja sitten varaton puoliso M tunnustaisi nostaneensa lainat ja ottaisi ne niskoilleen.

Suhtauduin nyt käsillä olevaan ratkaisuun aluksi yllättyneenä ja pidin sitä kohtuuttomana (ryhtyen tietysti kirjoittamaan artikkelia vimmalla, nähden viimein oman nimeni iltapäivälehden otsikoissa: ”Sankarijuristi paljasti jälleen uuden vääryyden”), mutta asiaa tämän artikkelin kirjoittamisen ajan (kaksi minuuttia) mietittyäni pidän hovioikeuden antamaa ratkaisua asiassa lopputulokseltaan oikeana.

Oikeuskäytäntöä: Myyntijohtajan / osakkaan irtisanominen huonon työtuloksen perusteella

Helsingin hovioikeus antoi 30.11.2018 ratkaisun rahastoyhtiön myyntijohtajan ja osakkaan irtisanomista koskevassa riita-asiassa. Kyse oli siitä, että työnantajan mukaan irtisanottu myyntijohtaja ei ollut suoriutunut työvelvoitteistaan. Olen käsitellyt samaa aihepiiriä muun muassa täällä.

Yhtiön henkilökunta oli koostunut kolmesta osakkaasta ja yhdestä toimistotyöntekijästä. Irtisanottu osakas oli siis toiminut myös myyntijohtajana. Myyntijohtajalle annettiin varoitus 18.5.2015 sillä perusteella, että hän on laiminlyönyt työvelvoitteitaan uusasiakashankinnassa ja yhtiön myyntiprosessin kehittämisessä. Myyntijohtajan työsopimus irtisanottiin 12.6.2015, mutta myyntijohtajalta oli jo 5.6.2015 otettu pois yhtiön avaimet sekä luottokortti.

Työsopimuslain lähtökohtana on, että työntekijää ei saa edes asianmukaisilla perusteilla irtisanoa ennen kuin hänelle on varoituksella annettu mahdollisuus korjata menettelynsä. Antamalla varoituksen työnantaja luopuu vallastaan reagoida varoituksen kohteena olleeseen työntekijän menettelyyn ankarammin. Mikäli työntekijä ei siis enää syyllisty vastaavaan toimintaan, häntä ei voida enää varoituksen antamisen jälkeen irtisanoa.

Näytön arvioinnin osalta hovioikeus on todennut, että myyntijohtajalla on ollut useita työtehtäviä ja myyntiin liittyvät tehtävät ovat muodostaneet niistä yhden sinänsä merkittävän osan. Yhtiön tyytymättömyys oli liittynyt nimenomaan myyntijohtajan uusasiakashankintaan. Yhtiön edustajien mukaan uusia asiakkaita oli hankittava nimenomaan yksityisistä tahoista eikä institutionaalisista sijoittajista, kuten myyntijohtaja oli tehnyt. Hovioikeus totesikin, että myyntijohtaja ei ollut onnistunut kovinkaan hyvin myyntitehtävässään, koska yksityisasiakkaita ei yhtiöön juurikaan saatu ja myyntijohtajaa huomautettiin tästä useita kertoja.

Asiassa oli riidatonta, että varoituksen jälkeen myyntijohtajan suoriutumisessa oli tapahtunut ainakin lievää parantumista ja että hän oli ottanyt yhteyttä uusiin asiakkaisiin. Toisaalta työnantaja edelleen kritisoi myyntijohtajan työntekoa strategian puuttumisen ja kesätyöntekijän palkkaamatta jättämisen johdosta. Hovioikeuden mukaan myyntijohtaja oli suoriutunut muista työtehtävistään hyvin. Hovioikeus totesi, että johtavassa asemassa olevalla työntekijällä on lähtökohtaisesti korostunut vastuu oman toimintansa tuloksellisuudesta. Tästä huolimatta hovioikeus katsoi, että myyntijohtajalle ei annettu varoituksen jälkeen riittävästi aikaa parantaa suoriutumistaan uusasiakashankinnan osalta, mistä syystä asiassa jäi näyttämättä, että yhtiöllä olisi ollut asiallinen ja painava syy myyntijohtajan työsopimuksen irtisanomiseen.

Hovioikeuden ratkaisu vaikuttaa juridisesti selkeästi oikealta ratkaisulta. Vaikka kyse on johtavassa asemassa olevasta henkilöstä, ei työtuloksen parantamiseen annettava aika voi missään nimessä olla niin lyhyt, ettei siinä ajassa tuloksen kasvua voi käytännössä toteuttaa tai edes mitata.

Varatuomari Jonne Rantanen

jonne.rantanen@lakihhr.fi

puh. 050 409 3979

Pelastaako lumen peittämä liikennemerkki ylinopeussakoilta?

Autoilijoiden saamat ylinopeussakot tunnetusti sapettavat autoilijoita. Yleensä ylinopeussakkojen vastustaminen ei auta. Kuitenkin noin kuukausi sitten 25.10.2018 Rovaniemen hovioikeuden antaman ratkaisun RHO 2018:2 (ei lainvoimainen) asianosainen A on varmasti eri mieltä (katso tarkemmin ratkaisusta Rovaniemen hovioikeuden nettisivuilta osoitteesta: https://oikeus.fi/hovioikeudet/rovaniemenhovioikeus/fi/index/hovioikeusratkaisut/hovioikeusratkaisut/1540792879707.html).

Hovioikeuden ratkaisemassa asiassa oli kyse siitä, että henkilöautoa kuljettanut A oli ajanut 71 kilometrin tuntinopeudella Valtatie numero 4:n varrella sijaitsevalla risteysalueella, jolla oli voimassa 60 kilometrin nopeusrajoitus. A:n ylinopeuden oli todennut poliisiin automaattinen liikennevalvontalaite, eli niin sanottu peltipoliisi. A oli vastustanut poliisin hänelle antamaa rikesakkomääräystä, minkä takia syyttäjä vaati A:lle käräjäoikeudessa rangaistusta liikennerikkomuksesta. A kiisti syytteen perustellen kiistämistään erityisesti sillä, että 60 kilometrin tuntinopeudesta kertova liikennemerkki oli lumen peitossa, eikä A voinut siten tietää alueen nopeusrajoitusta. A perusteli kiistämistään myös sillä, että 60 kilometrin nopeusrajoitus oli poikkeuksellinen samalla tiellä oleviin risteysalueisiin nähden eikä A ulkopaikkakuntalaisena voinut tietää poikkeuksellisesta nopeusrajoituksesta. Lisäksi A oli näkemyksensä mukaan joka tapauksessa noudattanut häneltä vaadittavaa huolellisuutta, koska hän oli hiljentänyt ajonopeutensa 71 kilometriin tunnissa tullessaan risteysalueelle.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n liikennerikkomuksesta ja määräsi tämän maksettavaksi rikesakon. Rovaniemen hovioikeus päätyi kuitenkin siihen lopputulokseen, että A:ta vastaan nostettu syyte liikennerikkomuksesta oli hylättävä. Liikennerikkomuksen tuomitseminen edellyttää, että rikkomuksen tekijä on joko tahallaan tai huolimattomuudesta rikkonut tieliikennelakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä. Hovioikeuden mukaan asiassa oli kyse siitä, onko A:n menettely ollut huolimatonta. Rovaniemen hovioikeus päätyi tuomiossaan siihen, että asiassa oli jäänyt näyttämättä, että A olisi menetellyt asiassa huolimattomasti. Hovioikeuden mukaan A:n huolimattomuus oli ollut asiassa ainoastaan vähäistä.

Asiassa oli selvää, että A oli ajanut ylinopeutta ja että A ei voinut havaita nopeusrajoituksen osoittavan liikennemerkin sisältöä.  Ratkaisevaa asiassa oli, että minkä laajuista huolellisuusvelvollisuutta lumen peittämän liikennemerkin kohtaavalta vaaditaan. Hovioikeus totesi, että: ”Kaikissa liikennetilanteissa ei voitu pitää liikenneturvallisuuden kannalta perusteltuna, että ajoneuvon kuljettajalle asetettaisiin esimerkiksi velvollisuus pysäyttää ajoneuvonsa liikennemerkin puhdistamiseksi sen sisällön selvittämistä varten.”

Koska ehdotonta velvollisuutta pysäyttää ajoneuvo ja puhdistaa liikennemerkki sen sisällön selvittämiseksi ei hovioikeuden mukaan ole, on otettava arvioitava, olisiko A:n pitänyt olosuhteet huomioon ottaen ymmärtää, että nopeusrajoitus on alentunut 60 kilometriksi tunnissa. A:n huolellisuutta tukevina olosuhteina tuomiossa mainitaan muun muassa, että lumen peittämää liikennemerkkiä ei edeltänyt asumiskeskittymän lähestymisestä kertovia seikkoja tievalaistusta lukuun ottamatta ja että A oli ulkopaikkakuntalainen, eikä tiennyt lumen peittämän liikennemerkin sisällöstä ennestään.

Ylinopeussakon saaneiden tai saavien pettymykseksi on kuitenkin todettava, ettei tässä kirjoituksessa käsitellystä hovioikeuden tuomiosta kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Lumenpeittämä liikennemerkki voi pelastaa autoilijan sakoilta, kunhan myös autoilija on toiminut muutoinkin olosuhteiden edellyttämällä tavalla huolellisesti. Sakkojen välttämiseksi liikennemerkkejä kannattaa noudattaa – lumesta huolimatta.

Roope Raunio

roope.raunio@lakihhr.fi

puh. 050 4910828

Trial by media 

Lähtökohtaisesti uutisointi ei saisi vaikuttaa oikeudenkäyntiin taikka sen sisältöön. Toki on selvää, ettei kenenkään mieli ole immuuni ja erityisen näkyvästi ja voimakkaasti esitetty mielipide yleensä kuullaan. Onnettomuuspaikalla autetaan eniten huutavaa, vaikka hiljaisimmalla olisi suurin avuntarve ja niin poispäin. 

Saunalahden koulusta irtisanottiin 30.8.2018 Hanna Sarakorpi. Irtisanomisen toteutti kaupungin perusopetuslinjan päällikkö ja myöhemmin irtisanomisen perui Espoon kaupungin hallitus noin kuukautta myöhemmin. 

Rehtorin oli väitetty rikkoneen kaupungin sääntöjä toistuvasti ja hän oli saanut varoituksen, jota myös kaupungin hallitus piti perusteltuna varoituksena. Rehtoria oli varoitettu ja niemenomaisesti ohjeistettu toimintatavoista. Rehtori oli oppilaaksioton tavoista eri mieltä ja piti irtisanomisjupakkaa ajojahtina, joka juonsi alkunsa vuoteen 2016, jolloin rehtori oli saanut ensimmäisen huomautuksen toimistaan. 

Rehtori Sarakorven esitettiin vaarantaneen oppilaiden yhdenvertaisen ja tasapuolisen kohtelun ja nyt työsuhteenpäättämisen yhteydessä jatkaneen tätä toimintaa varoituksesta huolimatta. Rehtori oli luonnollisesti eri mieltä ja HS:n uutisoinnin mukaan todennut, ettei työsuhdetta päätettäessä esiin nostetuissa uusissa päätöksissä ole kyse oppilaaksiottopäätöksistä. Lisäksi asiassa selvitettiin vanhempien palautetta väitetystä epäasiallisesta käytännöstä. 

Rehtori Sarakorpi toimitti kaupungille 13.-14.9 oikaisuvaatimuksen irtisanomisestaan. Hänen kantansa oli, etteivät yksittäiset työnantajan esiin nostamat epäkohdat olleet erityisen moitittavia sekä yhdenvertaisuuden osalta siihen, etteivät muut rehtorit Espoossa olleet saaneet vastaavissa tilanteissa varoituksia. 

Asia sai paljon mediahuomiota ja aina kun näin käy, niin toki mediassa haastatellaan alan asiantuntijoita. Kun kyse on henkirikoksesta, jossa on viitteitä epäillyn tekijän mielenterveyden ongelmiin, nähdään mediassa usein Hannu Lauerman nimi - työoikeusasioissa taas Seppo Koskisen. Molemmat herrat ovat tehneet sarallaan poikkeuksellisen menestyneen uran ja maineensa ansainneet. 

Työoikeuden professori Seppo Koskinen Turun yliopistosta, Suomen oikeustieteen kiistattomasta kehdosta, kommentoi tapausta Helsingin Sanomilta saamiensa tietojen pohjalta 15.9.2016 julkaistussa HS:n artikkelissa. Artikkelin mukaan hän on sanonut: 

”Jos näistä aiheista ei ole annettu muille varoitusta, niin ei niistä sitten voi antaa yhdelle” Koskisen mukaan työntekijällä pitäisi olla varoitusten jälkeen mahdollisuus muuttaa huomautuksen kohteeksi joutuneita seikkoja. Jos varoituksen kohteena ollut aisa on muutettu, varoitus muuttuu aiheettomaksi. Jutun otsikosta löytyy painavin kanta: “Jos kerrottu on totta, irtisanomiskynnys ei ylity”.

Reilut kaksi viikkoa tämän jälkeen Espoon kaupungin hallitus käsitteli asiaa päättäen, että rehtorin työsuhteen päättäminen perutaan. Myöhemmin 1.10. Espoon kaupunginhallituksen puheenjohtaja Markku Markkula sanoi HS:lle, ettei asiassa sinänsä pelätty oikeusprosessia ja että ennen päätöstä asiassa käytiin tarkasti läpi, mitä lainsäädäntö sanoo irtisanomisen perusteista. Markkula lisäsi, että irtisanomista ajaneet virkamiehet esittelivät päätösesitystä niin, että perusteet olisivat täyttyneet. 

Jää spekulaatioksi, mikä vaikutus asian mediakäsittelyllä oli sekä sillä, mikä vaikutus oli työoikeuden huippuosaajan kannanotolla asiassa. Oma näppituntumani asiassa on, että vaikutus on ollut merkittävä ellei ratkaiseva, vaikkei sitä asiassa ääneen lausutakaan. Donald Trump olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani. Oma punttini olisi ainakin tutissut irtisanomisnappulaa painaessani artikkelin jälkeen.

Erinomaista on toki se, että jälleen yksi oikeudenkäynti kyettiin välttämään, pääsevät juristitkin sitten kesälomille taas. 

Kiinteistön kaupan vastuunrajoitusehdoista jälleen

Noin kuukausi takaperin kuului kummia, kun Vaasan hovioikeus antoi 12.9.2018 ratkaisun koskien kiinteistön kaupan hinnanalennusta. Ratkaisussa oli Edilex-tietopalvelusta lainatun otsakkeen perusteella lyhyesti sanottuna kyse siitä, että

” Hovioikeus katsoi, että ostajat olivat kauppakirjan allekirjoittaessaan ottaneet tietoisen riskin siitä, että iäkkään ja kevytrakenteisen rakennuksen alapohjan ja siihen liittyvien seinärakenteiden korjaustarpeet osoittautuvat ennakoitua suuremmiksi. Vastuunrajoituslausekkeen vaikutusta ei voitu pitää tämän kiinteistönkaupan yhteydessä yllättävänä eikä kohtuuttomana ostajien kannalta. He olivat voineet kaupantekohetkellä arvioida kauppahintaa ottamalla huomioon sen, etteivät myyjät ota lainkaan vastuuta tyydyttävässä kunnossa olleen huvilarakennuksen rakenteiden kunnosta. Vastuunrajoitusehto sitoi näin ollen ostajia, joten heidän esittämänsä hinnanalennusvaatimus oli perusteeton. Kanne oli tällä perusteella kokonaan hylättävä eikä hovioikeuden ollut tarpeen lausua enemmälti siitä, olivatko seinärakenteiden ja alapohjan vauriot olleet olemassa jo kauppaa tehtäessä vai olivatko ne syntyneet vasta kaupan jälkeen talvilämmityksen seurauksena.”                    

Tämähän voi kuulostaa voi maallikon silmään kuulostaa varsin järkeenkäypältä tai, herra nähköön, jopa tylsältä, mutta todellisuus on kaikkea muuta. Nähdäkseni ratkaisu on kiinteistön kaupan vastuunrajoitusehdon kannalta kohtalaisen yllättävä. Allekirjoittanut on itse asiassa aikanaan kirjoittanut yliopistotutkinnon ”päättötyön” eli Pro Gradu -tutkielman tätä aihetta sivuten, eli millä edellytyksellä ja miten maakaaren vastuunrajoitusehdoista voi poiketa jälkikäteisellä sovintosopimuksella. Tuolloin ja käsittääkseni aina nyt käsiteltävään hovioikeuden ratkaisun antamiseen asti vakiintunut kanta niin oikeuskäytännössä kuin -kirjallisuudessakin on ollut, että vastuunrajoituksen kiinteistön kaupassa tulee olla tarkkarajainen ja sitova, jotta se voi tulla osapuolta sitovaksi. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että kiinteistön virhettä koskeva myyjän vastuu voidaan rajata vain sellaisella vastuunrajoitusehdolla, joka koskee kyseistä virhettä nimenomaisesti.

Käsiteltävässä ratkaisussa vastuunrajoitusehto oli ollut seuraavanlainen: ”myyjät eivät vastaa iäkkäiden rakennusten kunnostustoimenpiteistä eivätkä mahdollisista piilevistäkään peruskorjaustarpeista. Tiedossa olevien sekä piilovirheiden korjaus- ja muista kustannuksista vastaa ostaja.”

Nyt hovioikeus on kuitenkin päätynyt siirtämään maalitolppia huomattavasti sopimusvapaampaan suuntaan todeten, että ”Kauppakirjaan otetusta vastuunrajoitusehdosta ilmenee yksiselitteisen selvästi, että vastuun rakennusten kunnosta ja niiden vaatimista peruskorjauksista on tarkoitettu siirtyvän kokonaan ostajille. Kauppakirjaan otetulla ehdolla osapuolet ovat näin ollen sulkeneet täysin pois myyjien vastuun rakennusten osalta. Ehdossa on todennut nimenomaisesti, että se koskee myös sitä tilannetta, että rakennuksissa olisi jo todettujen ja kauppakirjassa mainittujen virheiden ja puutteellisuuksien lisäksi piileviä virheitä. Ehto on ollut sanamuodoltaan yksiselitteinen eikä ostajalle sen perusteella ole voinut jäädä epäselväksi, että ehto on kattanut myös ne mahdolliset virheet, joista ei ole kaupantekohetkellä tiedetty. Ehto on kirjoitettu kauppakirjaan myyjien tai kiinteistönvälittäjän aloitteesta, mutta siihen on kirjattu ostajien pyynnöstä myös maininta vesivahingosta, joten ostajatkin ovat voineet vaikuttaa ehtoon ja sen sisältöön.”

Minulla ei oikeastaan ole mitään ratkaisun lopputulosta vastaan, tuo suunta on sinänsä varsin tervetullut. Kyllä kahden täysijärkisen ja täysivaltaisen ihmisen pitäisi pystyä sopimaan kiinteistön kaupasta niin kuin mistä tahansa muustakin asiasta lähtökohtaisesti täsmälleen sellaisilla ehdoilla, jotka näkevät tarpeelliseksi ja etunsa mukaiseksi. Kuten hovioikeus on todennut, vastuunrajoitusehdossa ei sinänsä ole ollut sisällöllisesti mitään epäselvää. Vanhastaan oikeuskäytännössä ja etenkin oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, ettei tämä riitä, vaan vastuunrajoitusehdon tulee olla tarkkarajainen ja eritelty. Ratkaisu lienee siitä syystä ollut melkoinen yllätys ostajien ja heidän asiamiehensä kannalta. Jälleen hyvä opetus siitä, ettei varmoja juttuja ole olemassakaan, vaan vakiintunutkin oikeuskäytäntö voi muuttua juuri siinä omassa riidassa.

Hauskana yksityiskohtana nyt käsiteltävässä riidassa vastaajat (myyjät) ovat ennen käräjäoikeuskäsittelyä tarjonneet 20.000 euron sovintoa, ja kantajat valmisteluistunnossa 25.000 euron sovintoa. Sopuun ei kuitenkaan ole päästy, vaikka riita on ainakin näennäisesti tuossa vaiheessa ollut 5.000 euroa. Hovioikeus on hylännyt hinnanalennusta koskevan kanteen, ja kantaja joutuu maksamaan vastapuolen oikeudenkäynti- ja selvittelykuluja lähes 40.000 euroa (plus omat, varmasti vähintään samaa luokkaa olevat oikeudenkäyntikulut päälle), sen lisäksi ettei luonnollisesti saa hinnanalennuksena euroakaan. Olisi kenties kannattanut sopia asia sillä myyjän tarjouksella, jos haluaa jälkiviisastella.


OTM Tapio Hokkanen

040 826 8326, tapio.hokkanen@lakihhr.fi

Rattijuoppo menettäköön autonsa, kannabiksenkasvattaja talonsa

Huom! Pyrin klikkausten toivossa johtamaan otsikolla harhaan. Rattijuoppo (tai rattijuopumukseen syyllistyvä henkilö) voidaan tosiaan tuomita menettämään rikoksentekovälineensä eli autonsa valtiolle. Samoin voidaan esimerkiksi kannabiksenkasvattaja tuomita menettämään kannabiksen kasvatuksessa käytetyn talonsa arvon. Jälkimmäisestä korkein oikeus on tänään antanut ennakkopäätöksen KKO 2018:63, mutta tarkennettakoon jo tässä vaiheessa, että kyseessä oleva talo ei ilmeisestikään ollut asumiskäytössä eikä asumiskelpoinen ja talon arvo oli korkeimman oikeuden mukaan huimat 8.200 euroa. Someraivokuolat voinee siis pyyhkiä suupieliltä.

Rikoslain mukaan menetetyksi voidaan tuomita esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä. Auton menetetyksi tuomitsemisen osalta ongelmana voi kuitenkin olla, että menettämisseuraamus voi johtaa kohtuuttomaan ankaraan seuraamuskokonaisuuteen, mikäli menetetty omaisuus on rikoksentekijän taloudellisiin oloihin nähden hyvin arvokas. Menettämisseuraamuksen ei tulisi koitua ns. lisärangaistukseksi, koska menettämisseuraamus ei ole luonteeltaan rangaistus. Korkeimman oikeuden mukaan ensisijainen turvaamistoimi uusien rattijuopumusrikosten ehkäisemiseksi on ajokielto, ja ajoneuvon tuomitseminen valtiolle menetetyksi voikin tulla kysymykseen vain, jos tekijä on syyllistynyt rattijuopumuksiin toistuvasti ja jos on todennäköistä, että hän myöhemminkin syyllistyy rattijuopumukseen, jollei ajoneuvoa tuomita valtiolle menetetyksi.

Menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta, jos sen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen laatu, rikoksentekijän taloudellinen asema ja muut olosuhteet. Kyse voi siis olla esimerkiksi siitä, että auto voi olla arvokas tai maaseudulla asuvalle välttämätön kulkuväline. Toki mitä törkeämpi rattijuopumus on, sitä vähemmän painoarvoa syytetyn henkilökohtaisille olosuhteille voidaan antaa.

Siirrytään itse pihviin. Tänään korkeimman oikeuden antamassa ratkaisussa oli kyse siitä, että kiinteistöä (taloa) oli käytetty kannabiskasvien kasvattamiseen. Kiinteistön omisti osakeyhtiö X, jonka ainut osakkeenomistaja oli rikoksentekijä A. A:n todettiin jo alemmissa oikeusasteissa syyllistyneen törkeään huumausainerikokseen. Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys ensinnäkin siitä, että voidaanko kiinteistöä pitää huumausainerikoksen tekemiseen käytettynä välineenä. Toiseksi kysymys oli siitä, että voidaanko rikoksentekijä tuomita menettämään kiinteistön arvo valtiolle.

Rikoslain huumausainerikoksia koskevassa luvussa säädetään ensinnäkin, että valtiolle menetetyksi on tuomittava välineet, joita on käytetty huumausainerikoksen tekemiseen. Korkeimman oikeuden mukaan menetetyksi tuomitsemista harkittaessa ei lähtökohtaisesti ole merkitystä sillä, onko väline ollut rikoksen tekemisessä välttämätön tai tarpeellinen, vaan riittävää on, että väline on merkityksellisellä tavalla myötävaikuttanut tai liittynyt rikoksen tekemiseen. Toisaalta menetetyksi ei voida tuomita esinettä tai omaisuutta, joka kokonaan tai osaksi kuuluu muulle kuin rikoksentekijälle. Rikoslain arvon menettämistä koskevan lainkohdan mukaan jos rikoksen tekemisessä käytettyä esinettä tai omaisuutta ei voida tuomita menetetyksi sen vuoksi, että se kuuluu muulle kuin rikoksentekijälle, rikoksentekijä voidaan tuomita esineen tai omaisuuden sijasta menettämään esineen tai omaisuuden arvo.

Vanhemman lainvalmisteluaineiston mukaan välineellä ja tarvikkeella tarkoitetaan paitsi laboratoriovälineitä, joilla huumausainetta voidaan kemiallisesti valmistaa, myös välineitä, joita muuten voidaan käyttää huumausainerikoksen tekemisessä. Korkein oikeus katsoi, että välineellä tarkoitetaan yleiskielen mukaan jossakin apuna käytettävää esinettä tai asiaa ja että kyse voi olla irtaimesta tai kiinteästä esineestä (esim. kiinteistö). Kun kiinteistöllä olevaa asuinkelvotonta rakennusta käytettiin laajamittaisena kannabiskasvattamona siten, että kasvuolosuhteet oli pyritty optimoimaan ja kiinnijäämisriski minimoimaan, korkein oikeus katsoi, että taloa oli käytetty rikoksentekovälineenä.

Kun rikoksentekijä A ei kuitenkaan omistanut kiinteistöä, vaan osakeyhtiö X, asiassa tuli vielä arvioitavaksi kiinteistön arvon menettäminen valtiolle. Korkein oikeus katsoi ensinnäkin, että lähtökohta on, että huumausainerikoksen tekemiseen käytetyn esineen kuuluessa muulle kuin rikoksentekijälle, on sen sijasta esineen arvo tuomittava menetetyksi valtiolle. Menetetyksi tuomitseminen estyy kuitenkin, jos se on aiempana käsitellyillä perusteilla kohtuutonta. Korkein oikeus katsoi, että teon suunnitelmallisuus puolsi arvon menettämistä valtiolle. Lisäksi kannabiskasvattamona käytetyn kiinteistön arvo oli vähäinen eikä A:n taloudellisilla olosuhteilla siten katsottu olevan olennaista merkitystä harkinnassa. Näillä perusteilla korkein oikeus katsoi, että A on tuomittava menettämään valtiolle kiinteistön arvo 8.200 euroa.

Kiinniottamisen, pidättämisen ja vangitsemisen keskeisimmät erot

Viimeiset kaksi viikkoa on kohistu Airiston Helmi Oy:öön liittyvistä rikosepäilyistä ja -tutkinnasta. Uutisten mukaan tutkinnassa on otettu kiinni, pidätetty ja vangittu ihmisiä (esimerkiksi Yle uutisoi seuraavasti: https://yle.fi/uutiset/3-10421682). Ylen uutisen mukaan tutkinnassa otettiin kiinni kolme henkilöä. Myöhemmin yksi kiinniotetuista päästettiin vapaaksi saman viikonlopun aikana ja kaksi pidätettiin. Lopulta viime viikon tiistaina pidätettyinä olleet henkilöt vangittiin.

Kiinniottamisessa, pidättämisessä ja vangitsemisessa on kyse ihmisen vapautta rajoittavista pakkokeinoista. Arkikielessä kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen voivat herkästi sekoittua. Silti sanotut pakkokeinot eroavat merkittävästi toisistaan.

Ensimmäinen keskeinen ero liittyy pakkokeinojen edellytyksiin. Poliisi saa rikoksen selvittämistä varten ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksesta epäillyn. Poliisi saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, joka on määrätty pidätettäväksi tai vangittavaksi. Poliisi saa myös ottaa kiinni rikoksesta epäillyn ilman pidättämismääräystäkin, jos pidättämisen edellytykset ovat olemassa ja pidättäminen voi muuten vaarantua.

Pidättämisen ja vangitsemisen edellytykset ovat pääsääntöisesti hyvin samanlaiset. Lähtökohtaisesti pidättäminen ja vangitseminen edellyttävät todennäköisiä syitä rikosepäilyn tueksi. Todennäköisten syiden lisäksi pidättäminen ja vangitseminen edellyttävät erityisiä syitä. Esimerkkinä tällaisesta voidaan mainita, että epäiltyä epäillään rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta.

Toiseksi kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen eroavat kestoltaan. Kiinniottaminen voi kestää enimmillään 24 tuntia, jonka aikana on päätettävä, onko kiinni otettu päästettävä vapaaksi vai pidätettävä. Kuitenkin kiinnioton jatkuminen yli 12 tuntia edellyttää pidättämisen edellytysten täyttymistä.

Pidätetty on vapautettava heti, kun pidättämisen edellytyksiä ei enää ole. Pidätetyn vangitsemista on vaadittava viimeistään kolmantena päivänä kiinniottamispäivästä ennen kello kahtatoista. Jollei vangitsemisvaatimusta tehdä, pidätetty on vapautettava. Pidätettyä koskeva vaatimus on otettava käsiteltäväksi viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta. Vangitsemisasiassa annetun päätöksen jälkeen pidätetty on vangittava tai päästettävä vapaaksi. Näin ollen pidättäminen voi kestää pääsääntöisesti enintään reilut neljä vuorokautta. Sitä vastoin vangitsemiselle ei ole asetettu samalla tavalla aikarajoja kuin kiinniottamiselle ja pidättämiselle, vaan vangitseminen on voimassa toistaiseksi, kunnes toisin määrätään.

Kolmas keskeinen ero liittyy siihen, kuka pakkokeinosta päättää. Kiinniottamisesta ja pidättämisestä vastaa pääasiassa poliisi, vangitsemisesta sen sijaan tuomioistuin.

Tässä artikkelissa on esitetty kiinniottamisen, pidättämisen ja vangitsemisen keskeisimpiä eroja kaikkiin yksityiskohtiin ja poikkeuksiin menemättä, joten liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä kannattaa välttää. Yksinkertaistetusti voidaan kuitenkin sanoa, että kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen eroavat toisistaan siinä, kuinka ankarasti edellä mainitut pakkokeinot rajoittavat pakkokeinojen kohteeksi joutuvien vapautta. Kiinniottaminen on käsitellyistä pakkokeinoista lievin, vangitseminen ankarin ja pidättäminen jotain siltä väliltä. Luonnollista on myös, että mitä vakavampaa puuttumista ihmisen vapauteen pakkokeino tarkoittaa, sitä tiukemmat edellytykset ja menettelytavat pakkokeinon käyttämiselle on asetettu. Koska kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen ovat ankaruudeltaan eri tavalla ihmisen vapautta rajoittavia, niitä käytetään tavallisesti peräkkäin saman henkilön kohdalla. Näin ollen, mikäli henkilö on vangittu, tyypillisesti vangitsemista edeltävät ensin kiinniottaminen ja myöhemmin pidättäminen, kuten tapahtui Airiston Helmenkin tapauksessa vangittujen kohdalla.

Roope Raunio

roope.raunio@lakihhr.fi

puh. 050 4910828

Avustajan palkkio on joskus kiven alla

Oikeudellinen apu on Suomessa pääsääntöisesti julkista terveydenhuoltoa muistuttava asia siinä mielessä, että siihen on jokaisella oikeus tuloista riippumatta ja silloin kun itse ei kykene kuluistaan huolehtimaan, niistä huolehtii pääsääntöisesti veronmaksajat. Toki erikseen on riita-asiat, hävinneen korvausvelvollisuus kuluista sekä kotivakuutukset, mutta noin pääsääntöisesti vertaus pitää paikkansa. 

Etsiessään itselleen oikeudellista avustajaa törmää usein siihen, että puhelimen päässä oleva lakimies tiedustelee soittajan asuinpaikan, sekä käräjöinnin sijaintia heti alkuunsa. Jos ajatellaan, että tamperelainen asiakas soittaa helsinkiläiselle lakimiehelle ja pyytää tätä avustamaan itseään Jyväskylässä järjestettävässä oikeudenkäynnissä, niin tilanteessa on avustajan palkkion saamisen osalta haasteita. 

Avustajan oikeudesta palkkioonsa eli kapeaan leipäänsä käydään välillä myös oikeutta erillisessä oikeudenkäynnissä. Osa leivästä koostuu matka-ajanpalkkioista, jota avustaja laskuttaa matkustaessaan kohti käräjäoikeutta sekä takaisin, voidessaan. Oman tuomiopiirin ulkopuolelle matkaaminen vaatii perustelun, mikäli päämieskään ei sattuisi olemaan samasta tuomipiiristä.

Itä-Suomen hovioikeus antoi 11.9.2018 ratkaisun, jossa avustajan palkkio käsiteltiin sen osalta, tuliko matka-ajalta toiseen tuomiopiiriin maksaa palkkio sekä kulukorvaukset. Mikkelissä työskentelevä avustaja lähti Konnunsuolle avustamaan asiakasta, jonka istunto järjestettiin Etelä-Karjalan käräjäoikeudessa. Mikkelissä ja Lappeenrannassa on käräjäoikeudet ja Lappeenrannan käräjäoikeudella vielä Imatran istuntopaikkakin. Mikkeliläisen käräjöinti tuomiopiireihin jaetussa Suomessa olisi ollut täysin ongelmatonta matkakulujen suhteen Mikkelissä ja Savonlinnassa, mutta Lappeenrannan kohdalla noin 109 km päässä ollaan jo oman piirin ulkopuolella, jolloin matkakulujen ja matka-ajan palkkion korvaamiselle tulee olla erillinen peruste. 

Käräjäoikeus oli edeltävästi hylännyt avustajan palkkiovaatimuksen matka-ajan ja matkakulujen osalta.

Tapauksessa oikeudellista apua säilöönotetun ulkomaalaisen olisi tullut hakea siltä paikkakunnalta, jossa hän oli eli tapauksessa Lappeenrannasta. Esimerkiksi Lappeenrannassa on kymmenkunta alan toimipistettä. 

Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisun perusteluissa asiassa H 17/1051 ilmenevällä tavalla asiassa ei jäänyt epäilystä siitä, että poliisi oli ottanut yhteyttä useaan lakipalveluita tarjoavaan yritykseen Lappeenrannassa, mutta esteellisyyden vuoksi avustajaa ei ollut löytynyt. Hovioikeus katsoi, että avustajalle tuli korvata palkkio matka-ajalta sekä matkakulut ja että säilöönotetulla päämiehelä oli ollut peruste hankkia avustaja toisen tuomiopiirin alueelta. 

Oikeusapulain 17 §:n 1 momentin peruste asiassa on ollut olemassa. Lainkohdan mukaan sellaiselle avustajalle, joka ei yleisesti hoida asianajotehtäviä kyseisessä tuomioistuimessa, korvataan matkustamisesta syntyvät lisäkulut ja ajanhukka ainoastaan, jos tällaisen avustajan käyttäminen on perusteltua. 

Tarinasta ei selviä, oliko käräjäoikeus tietoinen siitä, että Lappeenrannassa oli esteellisyys todettu poliisin toimesta vaiko ei, eikä sitä, minkä painoarvon käräjäoikeus on tälle seikalle antanut. Hovioikeudessa asiaa kuitenkin arvioitiin siten, että peruste oli selvä. 

Lakimiehelle viesti lienee se, että perustelujen on syytä olla valmiit jo ensimmäiseen oikeusasteeseen mentäessä, joskin asiaa mutkistaa hieman käräjäoikeuksien vaihteleva ratkaisukäytäntö matkakulujen ja matka-ajan korvaamisen osalta.

Jan Huovinen

jan.huovinen@lakihhr.fi

0458993303

Muutoksenhausta yleisesti ja erikseen

Vaikka otsikko epäilemättä saikin monen lukijan kuolemaan tylsyyteen jo ennen tämänkertaisen artikkelimme avaamista, ei hätää! Tällä kertaa luvassa ei ole tavanomaista tylsää prosessioikeudellista jaarittelua muutoksenhakuoikeuden hienouksista ja siitä, mitä joku sata vuotta sitten syntynyt professori on joskus asiasta lausunut, vaan huomattavasti rennompaa pohdintaa. Ajattelin vuodattaa artikkeliini lähinnä puutteellisesti perusteltua ja populistista tilitystä siitä, miten typerästi muutoksenhakuoikeus Suomessa on joiltakin osin toteutettu.

Aloitetaanpas. Sekä riita- että rikosasioissahan (hallintomenettelyn jätän artikkelin ulkopuolelle) pääsääntö on se, että ensin asia käsitellään käräjäoikeudessa ja sitten käräjäoikeuden päätökseen tyytymätön voi hakea ratkaisuun muutosta hovioikeudesta. Nykyään muutoksenhakuun tarvitaan jatkokäsittelylupa (paitsi rikosasioissa, joissa tuomio on vähintään 8 kk vankeutta). Jatkokäsittelylupa tarvitaan lähtökohtaisesti kaikissa ja kaikenlaisissa asioissa, olipa esimerkiksi riita-asiassa intressi sitten euron tai sata miljoonaa euroa. Tähän asti ihan jees, tuo jatkokäsittelylupa oli tullessaan oikein tervetullut muutos.

Minulla ei ole käytössäni tutkimus- tai muutakaan dataa siitä, miten usein jatkokäsittelylupa yleensä myönnetään. Valitettavasti oma stetson-tuntumani kertoo, että sen saa etenkin täällä Varsinais-Suomessa varsin helposti ja varsin vähäpätöisiin asioihin. Tällä halutaan kaiketi turvata muutoksenhakuoikeus, ja kyllähän se siinä mielessä turvautuukin, että ainakaan minun urallani ei ole tainnut tulla vastaan yhtään juttua, jossa jatkokäsittelylupaa ei olisi myönnetty silloin kun sen saamiselle oikeasti ja selvästi on ollut perusteita. Toisaalta vastaan on tullut erittäin monta juttua, joissa jatkokäsittelylupa on myönnetty täysin mitättömään asiaan missä ei edes ole ollut oikeudellisesti tai näytöllisesti yhtään mitään epäselvää. Johonkinhan se raja on toki vedettävä ja jokainen tapaus on erilainen, mutta henkilökohtaisesti en yhtään pistäisi pahaksi, vaikka rajaa vedettäisiin hieman tiukempaan suuntaan. Toki asioiden meneminen hovioikeuteen asti lihottaa meidän juristien palkkioita, mutta yhteiskunnallisesta näkökulmasta (tai edes asianosaisen näkökulmasta) ei ole mitään järkeä, että hovioikeudesta käydään hakemassa vahvistus jo ennestään täysin selvälle käräjäoikeuden tuomiolle asiassa, jossa intressi tai rangaistus on täysin mitätön. Ja on semmoista aika tympeää prosessata edes avustajan ominaisuudessa, vaikka siitä palkkaa maksetaankin.

Varsinainen tilitykseni kohde kuitenkin koskee sitä, miten muutoksenhaku käytännössä toimii. Suomessa näet vahva ja lähes poikkeukseton lähtökohta on, että oikeudenkäynnin suullisuuden ja välittömyyden nimissä kaikki käräjäoikeudessa vastaan otettu henkilötodistelu otetaan hovioikeudessa uudestaan vastaan. Eli käytännössä siten, että jos jossakin poliisin pöydälle hautautuneessa rikosjutussa päästään käräjöimään vaikkapa kahden vuoden päästä tekohetkestä, rikosasiassa todistajana ollut silminnäkijä todistaa ensin käräjillä kahden vuoden päästä tekohetkestä ja sitten uudestaan hovioikeudessa vaikkapa kolmen ja puolen vuoden kuluttua itse tapahtumasta. Jokseenkin selvää lienee, etteivät ne muistikuvat tuossa välissä varsinaisesti parane. Vähän samankaltainen ongelma liittyy riita-asioihin: jos saat etevällä jurismilla ja silkalla oveluudella epärehellisen vastapuolen puhumaan itsensä pussiin tai muuten kiinni jostakin epätotuudesta, hän ei varmasti mene samaan lankaan enää hovioikeudessa, vaan on siihen mennessä keksinyt tavan selittää asian parhain päin. Ymmärtääkseni Ruotsissa on käytössä sellainen systeemi (asiaan perehtynyt korjatkoon jos olen väärässä), että hovioikeudessa ainoastaan käydään läpi käräjäoikeudessa esitetty henkilötodistelu esim. videonauhojen avulla ja arvioidaan sitä sitten parhain päin. Toimisi useimmissa tapauksissa huomattavasti paremmin myös täällä, ja säästäisi huomattavasti vaivaa ja kustannuksia.

Yllä olevassa artikkelissa on monilta osin oiottu mutkia enkä suosittele käyttämään sitä sellaisenaan lähdemateriaalina vaikkapa oikeustieteellisessä tutkimuksessa edes amk-tasolla, kuten artikkeleideni osalta joskus on kuulemma tehty (!) (:D).


Tapio Hokkanen

OTM, luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja, julkinen kaupanvahvistaja

040 826 8326, tapio.hokkanen@lakihhr.fi

Syytön rikosmenettelyssä mutta syyllinen siviilimenettelyssä?

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi keväällä 2018 ratkaisun syyttömyysolettamaan liittyen. Tiivistettynä syyttömyysolettamalla tarkoitetaan keskeistä perus- ja ihmisoikeutta, jonka mukaan jokaista rikoksesta epäiltyä tai syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on näytetty lailla säännellyssä rikosmenettelyssä toteen.

EIT:ssä käsiteltävänä ollut asia liittyi Norjassa tapahtuneisiin oikeudenkäynteihin, joissa syytetty A vapautettiin seksuaalista kanssakäymistä alaikäisen kanssa koskevasta rikossyytteestä. Hovioikeus kuitenkin tuomitsi siviilioikeudellisessa menettelyssä A:n maksamaan korvausta uhrille (vrt. O. J. Simpsonin oikeudenkäynti). A valitti korvausvaatimuksen käsittelystä korkeimpaan oikeuteen ja väitti, että hovioikeuden tuomio ja tuomion perustelut loukkasivat syyttömyysolettamaa. Norjan korkein oikeus totesi, että syyttömyysolettamaa oli loukattu, mutta korkein oikeus ei kuitenkaan myöntänyt valituslupaa, koska korkein oikeus piti riittävänä loukkaamisen toteamista.

A valitti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen ja väitti muun muassa, että sekä hovioikeus että korkein oikeus olivat loukanneet syyttömyysolettamaa. EIT totesi perusteluissaan muun muassa, että syyttömyysolettaman tarkoituksen on suojata myös rikossyytteestä vapautettuja henkilöitä rikosoikeudenkäynnin jälkeenkin. Tällöin suojattavana on erityisesti syytteestä vapautetun maine. Lisäksi tapauksissa, joissa syytteestä vapautettu henkilö tuomitaan kuitenkin maksamaan korvausta uhrille, syntyy yhteys rikosprosessin ja siviilioikeudellisen korvausvaatimuksen välille. Ongelmallista olisi tietty, jos korvausvastuuta koskevassa tuomiossa määrättäisiin rikosoikeudellisesta vastuusta.

Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa hovioikeus tuomitsi A:n korvausvastuuseen samojen tosiseikkojen perusteella kuin A vapautettiin rikossyytteestä. Norjan korkein oikeus totesi ratkaisussaan, että hovioikeuden tuomiossa oli yksi virke, joka loukkasi syyttömyysolettamaa. Tämä johtui korkeimman oikeuden mukaan siitä, että virkkeestä saattoi saada vaikutelman, että rangaistavuuden edellytysten täyttymisestä ei ollut vamuutta. Tähän perustuen EIT totesi, että korkein oikeus oli korjannut syyttömyysolettaman loukkaamisen korostamalla, että hovioikeuden käyttämät sanamuodot vaikuttivat syyttömyysolettamaan. EIT piti siis Norjassa tapahtunutta tuomioistuinkäsittelyä riittävänä ja totesi, että valittajan syyttömyys kävi selväksi, vaikka korkein oikeus ei ollut antanut valituslupaa.

Tiivistyksenä voidaan todeta, että toisinaan rajanveto syyttömyysolettaman toteutumisen ja loukkaamisen välillä on hankalaa. Kun joka tapauksessa tuomioistuimet saattavat päätyä eri ratkaisuun rikosmenettelyssä ja siviilimenettelyssä, niin tuomion perustelujen sanamuotoonkin on kiinnitettävä huomiota, vaikka se saattaisikin vaikuttaa pilkunviilaamiselta. Saattaapi olla, että tavallisen kansalaisen mieleen ei jää tuomioistuinten perustelujen sanamuodot, vaan ainoastaan se, että rikossyytteestä vapautetulle henkilölle on samasta teosta langetettu vahingonkorvausvelvollisuus, joten sanamuotojen viilaamisen käytännön merkitys lienee vähäinen.

Varatuomari Jonne Rantanen (jonne.rantanen@lakihhr.fi, puh. 050 409 3979)

Työsopimuksen purkautuneena pitäminen, kun työntekijä ei palaa lomalta

Kun kesälomakausi lähenee loppuaan, on ajankohtaista, vaikkakin koko ajan vähemmän ajankohtaista, käsitellä työsopimuksen purkautuneena pitämistä, jos työntekijä jää palaamatta töihin lomaltaan. Työsopimuksen purkautuneena pitämisessä on kyse työsuhteen päättämisen erityistilanteesta työntekijän poissaolon takia, eikä sitä tule sekoittaa toistaiseksi voimassaolevan työsopimuksen tavallisempiin päättämistilanteisiin, eli irtisanomiseen tai purkamiseen.

Työsopimuksen purkautuneena pitämisessä työntekijä on ollut poissa työstä vähintään seitsemän päivää ilmoittamatta sinä aikana työnantajalle pätevää syytä poissaololleen. Tällöin työnantaja saa käsitellä työntekijän työsopimusta purkautuneena poissaolon alkamisesta lukien. Kuitenkaan, jos poissaolosta ei ole voitu ilmoittaa työnantajalle hyväksyttävän esteen vuoksi, työsopimuksen purkautuminen peruuntuu.

Jotta työnantaja voisi pitää työntekijän työsopimusta purkautuneena edellytetään ensinnäkin, että työntekijä on ollut poissa työstä vähintään seitsemän päivää. Seitsemän päivän poissaolo vaatimus täyttyy, jos työntekijä A:n on pitänyt palata lomiltaan töihin tänään torstaina, eikä hän ole vielä seuraavan viikon keskiviikkonakaan palannut töihin. Näin ollen ensi viikon torstaina työsopimuksen purkautuneena pitämisen ajallinen edellytys täyttyisi.

Toiseksi edellytetään, että työntekijä ei ole ilmoittanut pätevää syytä poissaololleen. Edellytys täyttyy lähtökohtaisesti esimerkiksi, jos työntekijä A ei ilmoita lainkaan syytä poissaololleen.

Edellä mainittujen edellytysten täyttyessä työsopimuksen purkautuneena pitäminen ei ole kuitenkaan lopullista, jos työntekijällä on ollut hyväksyttävä este poissaolosta ilmoittamatta jättämiselle. Esimerkiksi työsopimuksen purkautuneena pitäminen voisi peruuntua, mikäli työntekijä A ei ole voinut ilmoittaa loman jälkeisestä poissaolostaan vakavan sairauden takia. Tosin huomattava on, että tyypillisesti sairaudesta luonnollisesti pystyy ilmoittamaan työnantajalle.

Työsopimuksen purkautuneen käsittely korostaa työntekijän poissaolojen ilmoitusvelvollisuutta. Näin ollen työsopimuksen purkautuneena pitäminen tarkoittaa työntekijän kannalta siis sitä, että poissaoloista on ilmoitettava työnantajalle, loman jälkeenkin, välttääkseen vaaran työsopimuksen purkautuneena pitämisestä.

 

Roope Raunio

roope.raunio@lakihhr.fi

puh. 050 4910828