​​​​​​​Elinkautinen - kesto ja sen harkinta

Suomessa vuonna 2016 vapautuneen elinkautista suorittaneen vangin rangaistuksen keskipituus oli 14,0 vuotta. Vaihteluväli on ollut viimeisen 10 vuoden aikana 13,5-22,4 vuoden välillä. Suomalaisen elinkautisen voitaneen kuitenkin ajatella tarkoittavan noin 14 vuotta. Keskiarvo ei ole poikkeukseton sääntö, jos asiasta kysyy sellaisilta elinkautisvangeilta, jotka ovat istuneet jo yli 20 vuotta, eivätkä tiedä vapautumisensa ajankohtaa – heitä esiintyy toisinaan televisiossakin, joten itsestään selvyytenä 14 vuotta ei kannata pitää. Euroopassa keskiarvot ja lukemat vaihtelevat. Virossa ja Puolassa elinkautinen on hieman synkempi, Tanskassa ollaan lähellä Suomea.

Ihmiskohtalot ovat yksilöllisiä sen osalta minkälaiseksi elinkautista suorittavan vangin vaarallisuus yhteiskunnalle ja toisen ihmisen hengelle arvioidaan, ja tällä on vaikutusta siihen, milloin elinkautinen päättyy. Ratkaisun siitä, milloin vankilan muuri jää selän taakse, tekee Helsingin hovioikeus.

Elinkautisvangille tehdään Suomessa nykyisin tuomion loppupuolella arvio hänen riskistään syyllistyä vapautumisen jälkeen henkeen tai terveyteen kohdistuvaan rikokseen – riskiarvio. Arvio tehdään sen yhteydessä, kun vanki on suorittanut 12 vuotta (tai 10 v, jos rikos alle 21 v.). Riskiarvion oikeuspsykiatrinen osa toteutetaan Psykiatrisessa vankisairaalassa.

Vaarallisuuden ja väkivaltaisuuden ennustamista on verrattu sään ennustamiseen. Suomessa tiedetään hyvin, ettei varmaa ennustetta ole. Arviossa keskitytään kuitenkin todennäköisyyden arvioimiseen sille, että tietynlainen tapahtuma tapahtuu tulevaisuudessa. Historiatietojen kerääminen tutkittavasta ja soveltuvien arviointimenetelmien käyttäminen auttavat tekemään riskiarvioinnista niin tarkan ja luotettavan kuin mahdollista. Arviossa kiinnitetään huomiota esimerkiksi tutkittavan käyttäytymiseen arviointijaksolla, vankilassa jo vietetyn ajan käyttämiseen, yhteydenpitoon, kouluttautumiseen ja suunnitelmiin sekä päihteiden käyttöön.  

Riskiarvion tekeminen kestää tavallisesti viikosta kahteen. Arvion tuloksia voidaan hyödyntää myös muutoin, kuin pelkän vapauttamisen suhteen. Hallituksen esityksen (HE 279/2010) mukaisesti, mikäli kolmiportaisesta arviosta saisi risuja, voitaisiin saatuja tutkimustuloksia hyödyntää vankeusajan suunnittelussa. Vastaavasti jos arviossa päädyttäisiin lievään uusimisriskiin, voitaisiin tuloksia hyödyntää vapautumista varten laadittavassa suunnitelmassa.

Tutkimusprofessori Hannu Lauerma on pitänyt karkeana arviona sitä, että kun 50 ihmisen kanssa käydään asiat perusteellisesti läpi, niin voisi toivoa, että yksi henkirikos vältetään (IS 13.4.2015). Suomen vähäisessä henkirikosmäärässä varsin kohtalainen tulos. Suomessahan surmataan reilusti alle sata, lähemmäs viisikymmentä ihmistä vuosittain, mikä on tilastollisesti ennätyksellistä.

Rikos- ja mielenterveyslainsäädäntöä ei ole synkronoitu yhteen. Ihminen voi olla vaarallinen, mutta ei mielisairas, joten häntä ei voida määrätä pakkohoitoon. Asiaa on pohdittu STM:ssä vuonna 2005 (työryhmämuistio 2005:20), joka ehdotti tahdosta riippumattoman hoidon mahdollisuuden laajentamista psykoosipiirteisiin persoonallisuushäiriöisiin. Suomessa edellytetään kuitenkin enemmän – mielisairautta. Tämä tarkoittaa sitä, että pelkkä pahuus tai vaikkapa seksuaalisista yllykkeistä kumpuava halua vahingoittaa tai jopa tappaa, ei välttämättä täytä edellytyksiä pitää tekijää määräämättömän ajan poissa yhteiskunnasta.

Kuuluisana tapauksena Veikko ”Jammu” Siltavuori tuomittiin 15 vuoden vankeuteen jo vuonna 1989. Hän pääsi ehdonalaiseen tammikuussa vuonna 2000. Kuitenkin odottamassa oli Niuvanniemen oikeuspsykiatrinen sairaala ja tahdosta riippumaton hoito. Hoito kesti 12 vuotta Siltavuoren kuolemaan saakka, joten vailla vapautta aikaa kertyi yhteensä 27 vuotta. On mahdotonta sanoa toimiko terveydenhuolto ja tuomioistuinlaitos tilanteessa tavoitteellisesti samassa joukkueessa. Ne jotka tietävät, eivät voi kertoa. Itse en tiedä, joten voin spekuloida. Toisinaan uutisissa on tapauksia, joissa vapaaksi on ”jouduttu” päästämään henkilö, joka kaikkien mittarien valossa on erittäin vaarallinen muiden turvallisuudelle. Näissä tilanteissa lainsäädäntö on vielä harmillisen hampaaton.

Lainsäädännön tietynlainen löysyys sen suhteen, ettei elinkautinen ole ikuinen, voidaan hyvin perustella vaikkapa tilastoilla, joiden mukaan merkittävä valtaosa henkirikoksen tehneistä ei uusi rikostaan. Elinkautisvankien uusintarikollisuus on vähäisempää kuin kaikkien vankeusvankien keskimäärin. Vuodesta 1980 lähtien elinkautisvankeja on vapautettu kaikkiaan 73 henkilöä ja heistä 16 on palannut vankilaan vuoden 2009 loppuun mennessä. Uusimisprosentti on 21,9 %. Vankeusvangeilla viiden vuoden seuranta-ajalla uusimisprosentti oli 54,7 % vuonna 2012. Tilasto on tältä osin hieman vanhaa.

Keskustelua herää usein silloin kuin julkisuudeltaan korkean profiilin pahantekijä vapautuu vankilasta tai on vapautumassa. Tällaisen keskustelun voidaan ennakoida olevan melkoisen kuumaa vuoden 2030 tienoilla, jolloin esimerkiksi Turussa puukotuksia tehneen henkilön kohdalla laaditaan mahdollisesti arviota hänen riskistään.  

Vastuuta voidaan lainsäätäjän toimesta sälyttää oikeuspsykiatrian puolelle, mutta se on ristiriidassa sen kanssa, että terveydenhuollon henkilökunta ei oikein etiikkansa puolesta saisi olla koventamassa rangaistuksia, ainakaan, jos WHO:lta kysytään. Nähdäkseni silloin, jos merkittävin peruste päätettäessä kestääkö tuomio 14 vuotta vai 18 vuotta (tai 25 vuotta), on terveydenhuollon ammattihenkilöillä, vaara etiikan kestävyydestä suhteessa kutsumukselliseen yksilön auttamiseen vaarantuu. Tästähän oli lääkäriskunnalla jonkinlainen valakin. Päätösvallan on siksi asiassa syytä näyttäytyä olevan Helsingin hovioikeudella, missä se kaiketi onkin, sillä hovioikeuden ratkaisut eivät ole aina linjassa terveydenhuollon ammattilaisten tekemien arvioiden taikka Rikosseuraamuslaitoksen arvioiden kanssa. Tässä kohtaa lienee syytä täsmentää, että myös Rikosseuraamuslaitoksen keskushallintoyksikkö osallistuu sopan valmistamiseen lausunnollaan eli kyse ei ole ainoastaan oikeuspsykiatriasta ja Helsingin hovioikeudesta. Mahtunee joukkoon muutama lakimieskin ansaitsemaan leipänsä.  

On tärkeää, että terveydenhuollon henkilökunta, erityisesti lääkärit, saavat pitää valkoisen takkinsa puhtaana sekä öisin tyynyinään puhdasta omatuntoa, joka tunnetusti on paras päänalunen. Luottamus lääkäriä kohtaan säilyy silloin uomassaan ja vastaanotolle mentäessä voi kukin jälleen uskoa joka sanaan kuin lapsena Joulupukkiin. Ketunhäntää kantamaan oikea taho on edelleen lakimies, joka on siihen tottunut, kun on ammattiaan harjoittanut.