Vielä kerran yksityisistä parkkisakoista ja todistustaakasta

Yhtiömme velvoiteoikeusekspertti, Tapio Hokkanen, kirjoitti 8.12.2015 artikkelin todistustaakasta koskien yksityistä parkkivalvontaa. Samoin kuin Juha Karhu on kritisoinut korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2010:23 sillä perusteella, että korkein oikeus tulkitsi asiaa ainoastaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sivuuttaen julkisoikeudelliset kysymykset, voidaan Hokkasen tulkintaa kritisoida sillä perusteella, että siinä sopimusoikeus jyrää prosessioikeudellisen näkökulman. Mainitut näkökulmat eivät kuitenkaan mielestäni ole ristiriidassa.

Oikeudenkäymiskaaren todistustaakkaa koskeva yleissäännös kuuluu seuraavasti: 

Riita-asiassa kantajan tulee näyttää toteen ne seikat, jotka tukevat kannetta. Jos vastaaja edukseen tuo esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava se todisteilla.

Apokalyptinen esimerkki tuloksensa maksimoimiseen pyrkivän parkkifirman jokaiselle turkulaiselle lähettämästä valvontamaksusta on arvatenkin kärjistetty, mutta myös hieman harhaanjohtava. Ensinnäkään Jyrki Virolainen ei puhu siitä, että vastaaja kiistää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, vaan siitä, että vastaaja myöntää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, muttei halua ilmaista, kuka ajoneuvoa ajoi. Jos vastaaja kiistää ajoneuvon paikallaolon, asia voidaan ratkaista siten, että kantaja olisi velvollinen esittämään riittävän näytön siitä, että ajoneuvo on ollut parkkialueella. Tämä onnistuisi esimerkiksi siten, että parkkiyhtiö esittää kirjallisena todisteena valokuvan ajoneuvon rekisterikilvestä, tai jollain muulla tavalla, jonka tuomioistuin harkitsee riittäväksi näytöksi.

Jos taas vastaaja, joka on myös ajoneuvon rekisteriotteeseen merkitty ajoneuvon omistaja/haltija, kiistää pysäköineensä ajoneuvon parkkialueelle, voidaan vastaajalle asetettaa tietynasteinen näyttövelvollisuus siitä, ettei hän ajanut ajoneuvoa. Tässä vaiheessa päästäänkin Virolaisen perusteluun siitä, että jos vastaaja tuo edukseen esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava väitteensä todisteilla. Kursivoitu fraasi löytyy myös edellä siteeratusta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momentista. Kyseessä ei siis ole lakiin perustumaton kuluttajalle asetettu käänteinen todistustaakka siitä, ettei kuluttaja ole sitoutunut sopimukseen.

Kyse ei ole siitä, että ajoneuvon omistajuutta/haltijuutta pidettäisiin osoituksena siitä, että ajoneuvon omistaja/haltija olisi automaattisesti ajoneuvon kuljettaja, jolloin todistustaakka ajoneuvon kuljettajasta siirtyisi kokonaisuudessaan vastaajalle. Jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa, eikä esitä minkäänlaista perustetta väitteelleen, omistajuutta/haltijuutta voidaan kuitenkin pitää riittävänä näyttönä. Tilanne on eri, jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa ja esittää väitteelleen jonkinlaisen uskottavan perusteen. Tapauksen KKO 2010:23 taustalla olevassa käräjäoikeuden ratkaisussa ei pidetty uskottavana, että vastaaja ei miltään osin muistanut, kuka hänen hallinnassaan olevaa autoa olisi ajanut. Käräjäoikeus totesikin, että ajoneuvon omistaja/haltija yleensä kuljettaa autoaan itse tai ainakin tietää, kenen käytössä se on. Tällä perusteella käräjäoikeus katsoi kantajan näyttäneen toteen, että vastaaja oli ollut ajoneuvon kuljettajana.

Kuten edellä olevasta käräjäoikeuden ratkaisusta huomataan, vastaajan tuomitsemiseen ei edellytetä täyttä näyttöä, vaan riittävä näyttö. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Virolainenkin myöntää tämän. Tästä ei kuitenkaan Virolaisen mukaan seuraa se, että parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka sopimussuhteen kaikista seikoista (fakta), etenkään sellaisista seikoista, joita yhtiön ei ole mahdollista näyttää toteen, mutta jotka auton omistajan/haltijan on helppo näyttää toteen. Vastaaja voi esimerkiksi osoittaa henkilön, joka ajoneuvon tosiasiassa on pysäköinyt, tai esittää rikosilmoituksen siitä, että ajoneuvo on otettu haltuun luvattomasti tai varastettu. Samalla tavalla menetellään esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa joku on ottanut pikalainoja käyttämällä muun henkilön verkkopankkitunnuksia. Normaalisti asia selviää esittämällä rikosilmoitus asiasta.

Oman lisänsä asiaan tuo asianosaisen totuusvelvollisuus. Oikeuskirjallisuudessa riita-asian asianosaiselle on yleensä asetettu positiivinen totuusvelvollisuus. Jos tämä hyväksytään lähtökohdaksi, on oikeudenkäynnissä niin kantajalla kuin vastaajallakin velvollisuus kertoa totuudenmukaisesti, mitä hän asiasta tietää, ja vastattava esitettyihin kysymyksiin totuudenmukaisesti. Väärän tiedon antaminen tai tiedon salaaminen on rangaistavissa perättömänä lausumana. Tästä näkökulmasta vastaaja ei voi olla kertomatta, kuka ajoneuvoa on ajanut, jos hän tämän seikan tietää.

Kaiken lainsäädännön (laajasti ymmärrettynä) taustalla on tarkoitus ajaa jonkinlaista yhteiskunnallista tavoitetta. Jos tavoitteena on, että elinkeinovapauden puitteissa sallittu ja laillinen toiminta mahdollistetaan tarpeellisin esimerkiksi kuluttajaa suojaavin rajoituksin, todistustaakkaa ei voida asettaa siten, että se käytännössä estää elinkeinonharjoittajan toiminnan. Todistustaakka on sen sijaan asetettava siten, että se toteuttaa sekä lainsäädännössä asetettuja tavoitteita että aineellista oikeutta (esim. sopimusoikeutta), mutta myös suojaa asianosaisten asemaa oikeudenkäynnissä. Edellä mainitut esimerkit todistustaakan jaosta eivät loukkaa vastaajan prosessuaalisia oikeuksia.

Hillittömän joukkokanteen pelossa en halua ottaa kantaa siihen, voidaanko yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta välttyä vetoamalla siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa. Seuraa mielenkiintoinen tietoisku oikeusfilosofian maailmasta: Oikeustieteessä on sekä olemisen että pitämisen maailma. Siitä, miten jonkin oikeudellisen asiantilan pitäisi olla, ei voida tehdä päätelmää siitä, miten asia todellisuudessa on. Ja toisinpäin. Mielestäni oikeudellisen asiantilan pitäisi olla sellainen, että yksityiseltä pysäköintimaksulta ei voida välttyä vetoamalla pelkästään siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa esittämättä mitään perusteita väitteelleen. Asia ei välttämättä todellisuudessa ole näin. Varsinkin, kun otetaan huomioon kuluttajansuojalaista tehdyt tulkinnat. Ehkä asiaan joskus saadaan arvovaltainen vahvistus korkeimmalta oikeudelta. Niin kauan kuin vahvistusta ei ole saatu, kyse on lähinnä mielipiteistä.