Oikeudenkäynti rikosasioissa osa 3: Käsittely käräjäoikeudessa
Tässä juttusarjan osassa käsitellään rikosasian käsittelyä käräjäoikeudessa eli sitä, miten prosessi käytännössä menee.
Oikeudenkäynti alkaa sillä, että syyttäjä lukee syytteen, vaatimuksen todistelukustannusten tms. korvaamisesta valtiolle ja mikäli syyttäjä ajaa asianomistajien puolesta yksityisoikeudellisia vaatimuksia, nämä vaatimukset. Syyttäjä saattaa ottaa ajettavakseen asianomistajan kohtuulliset ja perusteeltaan selvät vaatimukset. Kuitenkin nykyään tuntuu yhä enemmän yleistyvän sellainen käytäntö, ettei syyttäjä ota asianomistajan sinänsä selviäkään vaatimuksia ajaakseen, vaan asianomistajan tulee huolehtia niiden ajamisesta itse.
Tämän jälkeen asianomistajat esittävät omat vaatimuksensa pitäen sisällään sekä rangaistusvaatimuksen että korvausvaatimukset, joita syyttäjä ei aja. Asianomistaja yleensä yhtyy syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja teonkuvaukseen. On kuitenkin täysin mahdollista, että asianomistaja poikkeaa niistä suuntaan tai toiseen. Asianomistaja saattaa esimerkiksi täydentää syyttäjän teonkuvausta siten, että katsoo syytetyn potkaisemisen lisäksi lyöneen itseään nyrkillä. Edelleen poikkeaminen saattaa koskea sitäkin, että asianomistaja katsoo vastaajan syyllistyneen vaikkapa perusmuotoisen pahoinpitelyn asemasta törkeään pahoinpitelyyn, esimerkiksi siksi että asianomistaja katsoo syyttäjästä poiketen teon olleen kokonaisuutena arvostellen törkeä. Edelleen asianomistaja saattaa katsoa, että syyttäjän yhdeksi teoksi katsoma rikos koostuukin kahdesta erillisestä rangaistavasta teosta.
Oikeudenkäynnin viivästymisen estämiseksi ainakin laajemmat poikkeamiset syyttäjän rangaistusvaatimuksesta tai teonkuvauksesta on syytä tehdä etukäteen kirjallisesti, jotta syytetty ehtii varautua niihin. Mikäli sellaisia esitetään vasta oikeudenkäynnissä, on vaarana, että istunto peruutetaan ja sen käsittely siirtyy myöhemmäksi. Sellaisesta ei varmasti saa asiaa käsittelevältä tuomarilta sympatiaa tai pääntaputuksia.
Kun syytteet ja muut vaatimukset on luettu, rikoksesta syytetty ilmoittaa kantansa rikokseen. Käytännössä hän siis ilmoittaa, myöntääkö syytteen oikeaksi vai kiistääkö sen. Tavallisesti kiistämisen tueksi esitetään lyhyet perusteet, esimerkiksi se ettei syytetty katso ollenkaan menetelleen teonkuvauksessa kuvatulla tavalla taikka sen, että syytetty myöntää menetelleensä joko täysin tai osittain teonkuvauksessa kuvatulla tavalla mutta katsoo, ettei menettely syystä tai toisesta täytä tietyn rikoksen tunnusmerkistöä. Samoin syytetty esittää kantansa esitettyihin korvausvaatimuksiin, eli myöntääkö hän niiden perusteen (eli että on aiheuttanut sanotut vahingot ja on velvollinen ne korvaamaan) ja määrän (eli onko asianomistajan tai syyttäjän esittämät vaatimukset euromääräisesti oikeita).
Tämän jälkeen on vuorossa asiaesittely. Siinä syyttäjä, asianomistaja ja vastaaja tässä järjestyksessä saavat laajemmin taustoittaa asiaa, eli kertoa lyhyesti miten tapahtumat heidän käsityksensä mukaan ovat edenneet sekä mitä todistelua asiassa aiotaan esittää. Silloin kuin asianomistaja ja vastaaja tulevat asiassa henkilökohtaisesti kuulluksi todistelutarkoituksessa, kovin laaja asiaesittely heidän puolestaan ei yleensä ole tarpeen. Yksinkertaisessa asiassa ei välttämättä ole tarvetta erilliselle asiaesittelylle lainkaan.
Asiaesittelyn jälkeen siirrytään kirjallisiin todisteisiin. Syyttäjällä ja kummallakin asianosaisella on mahdollisuus esittää haluamaansa kirjallista todistelua, joka toki on suotavaa ilmoittaa ja toimittaa tuomioistuimelle jo etukäteen. Kirjallisia todisteita voivat olla vaikkapa poliisin ottamat kuvat tapahtumapaikalta, osapuolten väliset tekstiviestit tai asianomistajan vammoja koskevat lääkärinlausunnot. Kullekin todisteelle pitää lisäksi ilmoittaa todistusteema, eli mitä kyseisellä todisteella halutaan näyttää toteen. Todisteet käsitellään oikeudenkäynnissä ja kukin osapuoli saa lausua käsityksensä niistä ja niiden merkityksestä vuorotellen.
Seuraavaksi oikeudenkäynnissä kuullaan asianosaisia. Yleensä järjestys on se, että ensin kuullaan asianomistajaa eli rikoksen uhria ja hänen jälkeensä vastaajaa eli syytettyä. Mikäli syyttäjä tai joku muu osapuoli on nimennyt asianomistajan kuultavaksi, tulee hänen eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta kertoa asiasta totuudenmukaisesti. Kaikki osapuolet saavat esittää asianomistajalle kysymyksiä.
Syytetyn ei sen sijaan tarvitse tulla kuulluksi, ellei hän halua. Hänen osaltaan asiasta kertominen käräjäoikeudessa on näin ollen oikeus eikä velvollisuus. Kuitenkin jos syytetty haluaa tulla asiassa kuulluksi, myös hänen osaltaan kaikilla on oikeus esittää kysymyksiä. Kysymyksiin ei tietysti ole pakko vastata, mutta tällöin kuulemisen todistusarvo on käytännössä mitätön. Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa tarkoitettu itsekriminointisuoja on voimassa myös käräjäoikeudessa (ja sen jälkeenkin), ja epäilty saa halutessaan kertoa asioista totuudenvastaisestikin ilman pelkoa sanktioista (kunhan ei saata syyttömiä syytteen vaaraan).
Asianosaisten kuulemisen jälkeen kuullaan todistajia. Heiltä otetaan todistajanvakuutus, ja asioista valheellisesti kertominen todistajan ominaisuudessa on suhteellisen ankarasti sanktioitu rikos. Myös todistajien osalta kaikilla osapuolilla on oikeus esittää heille kysymyksiä.
Kun todistelu on otettu vastaan, annetaan asiassa loppulausunnot. Niiden tarkoituksena on arvioida esitettyä näyttöä asiassa relevanteilta osin (esimerkiksi onko todistajan X kertomusta pidettävä uskottavana) sekä antaa oikeudellinen arvio siitä, miten asia pitäisi ratkaista (esimerkiksi täyttyykö rikoksen syyksi lukemisen edellytykset). Lisäksi loppulausuntojen osana esitetään seuraamuskannanotto, toisin sanoen mikä seuraamus osapuolten käsityksen mukaan olisi oikea, mikäli rikos luetaan syyksi. Järjestys myös tässä vaiheessa prosessia on se, että ensin loppulausuntonsa antaa syyttäjä, sitten asianomistaja ja viimeiseksi vastaaja eli syytetty.
Selvyyden vuoksi totean, että mikäli asianomistajaa tai syytettyä edustaa asianajaja, tämä käyttää asianosaisen puhevaltaa kaikissa muissa edellä kuvatuissa kohdissa paitsi siltä osin, kuin asianosaista kuullaan henkilökohtaisesti todistelutarkoituksessa. Asianajajan avustaman asianomistajan tai syytetyn ei siis tarvitse oikeudenkäynnissä olla itse äänessä muutoin kuin kertomalla itse tapahtumista muistikuviensa mukaan.
Loppulausuntojen jälkeen käräjäoikeus vetäytyy harkitsemaan asiaa. Yksinkertaisissa asioissa tuomioistuin voi julistaa ratkaisun heti (eli noin puolen tunnin harkitsemisen jälkeen), mutta valtaosassa asioista ratkaisu annetaan kirjallisesti ns. kansliatuomiona, useimmiten kahden-kolmen viikon kuluttua istunnosta. Tämä aika voi olla paljon pidempikin riippuen asian laajuudesta, tuomarin työruuhkasta, käännösten hankkimisen tarpeesta ja monista muista seikoista.
Käräjäoikeuden antamaan ratkaisuun on kaikkien osapuolien mahdollista hakea muutosta, mistä lisää seuraavassa osiossa.