Moni varmasti luki viime viikolla iltapäivälehdistä tapauksesta, jossa suhteellisen tunnettu helsinkiläinen asianajaja sai hiljattain varoituksen juotuaan olutta (!) toimiessaan avustajana kuulustelussa. Tämän artikkelin varsinainen tarkoitus ei ole kauhistella kyseistä käsittämätöntä toimintaa sinänsä, mutta tehdään niin kuitenkin alkulämmittelyksi.

Allekirjoittaneen on ensinnäkin hyvin vaikea ymmärtää, miten tilanne on käytännössä edennyt. Onko kyseinen asianajaja raahannut salkussaan olutpullon poliisilaitokselle ja kesken kuulustelun, janon ehkä yllätettyä, päättänyt korkata sen ja ottaa huikan? Jos tapahtumasarja on edennyt edes suunnilleen näin, enkä oikein keksi miten muutoinkaan se olisi voinut edetä, ei allekirjoittanut voi kuin ilmaista syvää ihmetystään kyseisen asianajajan arvostelukyvyn puutteesta. On ihan käsittämätöntä, että asianajajalle voi tulla kuvatun kaltainen toiminta kyseisessä tilanteessa edes mieleen. Iltalehden uutisen mukaan kyseinen asianajaja oli myös kärynnyt kannabiksen käytöstä vapaa-ajallaan ja lähettänyt päämiehelleen intiimin kuvaviestin, kertomansa mukaan vahingossa. Todettakoon että kannabiksesta käryämistä allekirjoittanut liberaalina veikkosena pitää näistä tässä kontekstissa sinänsä lievimpänä rikkomuksena, koska se on ilmeisesti tapahtunut vapaa-ajalla ja ilmeisesti vailla mitään kontaktia asianajotyöhön.

No, se siitä ihmettelystä. Iltalehden uutisesta selvisi myös, että kyseinen asianajaja on toiminut hieman vastaavalla tavalla aikaisemminkin ja saanut ”muutama vuosi” sitten Asianajajaliiton yhteydessä toimivalta riippumattomalta valvontalautakunnalta niin ikään varoituksen soiteltuaan oikeustalolle humalassa pyrkien keskeyttämään siellä käynnissä olleen istunnon sekä menneen myöhemmin paikan päälle voimakkaasti päihtyneenä. Kyseessä ei siis nyt ollut ensimmäinen kerta tai ainutkertainen erehdys, ja molemmilla kerroilla alkoholin kanssa on läträtty nimenomaan asianajotyötä hoitaessa ja asianajajan ominaisuudessa, mikä tekee sanotusta toiminnasta erityisen paheksuttavaa.

Asianajajaliiton yhteydessä toimiva valvontalautakunta voi rangaista asianajajia esimerkiksi huolimattomasta, epäasiallisesta tai vilpillisestä menettelystä käyttämällä neliportaista asteikkoa. Seuraamuksena voidaan langettaa huomautus, varoitus, seuraamusmaksu tai erottaa asianajaja asianajajaliitosta. Tässä tapauksessa siis molemmilla kerroilla asianajajalle on lätkäisty ainoastaan toiseksi lievin seuraamus. 

Kyseinen asianajaja on molemmissa tapauksissa saanut varoituksen toimittuaan hyvän asianajajatavan 3.5 kohdan vastaisesti, tarkemmin siis toimimalla tavalla, joka on ollut omiaan alentamaan asianajajakunnan arvoa tai vähentänyt luottamusta asianajajakuntaan.

Allekirjoittanut on tässä tapauksessa kuitenkin sitä mieltä, että langettaessaan toistuvasti noin lievän seuraamuksen sanotun kaltaisesta hyvin paheksuttavasta ja erittäin huonoa arvostelukykyä osoittamasta suoraan asianajotyöhön liittyvästä toiminnasta, asianajajaliitto on itse alentanut asianajajakunnan arvoa ja siihen kohdistuvaa luottamusta huomattavasti enemmän kuin kyseinen asianajaja. Lehtien kommenttipalstat täyttyivät tämän tuoreimman uutisen jälkeen ihmettelystä ja asianajajaliiton nimittelystä rosvokerhoksi tai hyväveli-verkostoksi, eikä näitä lausuntoja nyt sanotun valossa voi erityisesti tuomita.

Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi 20.10.2015 annetussa ratkaisussa valvontalautakunta oli langettanut hovioikeuden pääkäsittelyssä päihtyneenä esiintyneelle asianajajalle seuraamusmaksun, eikä kyseisestä ratkaisusta ilmene, että toiminta olisi ollut toistuvaa tai asianajaja olisi aiemmin toiminut vastaavalla tavalla. Nyt oli rikkeen toistuvuudesta huolimatta päädytty jostakin syystä huomattavasti lievempään seuraamukseen. Todettakoon vielä loppuun, että ainakin Asianajajaliiton puheenjohtajan tulkinnan mukaan ne bis in idem -kielto (suomennetaan tällä kertaa vaikka kaksoisrangaistavuuden kielloksi) esti seuraamusmaksun määräämisen tällä kertaa, koska kyseinen asianajaja oli saanut kannabis-tempustaan sakkorangaistuksen, mitä tulkintaa allekirjoittanut ei pidä ollenkaan itsestään selvänä. Selvää on joka tapauksessa, ettei kyseinen kielto olisi estänyt asianajajaliitosta erottamista (tästä esim Helsingin hovioikeus 2014:10, diaari H 13/2855), joka olisi tässä tapauksessa ollut ainoa hyväksyttävissä oleva seuraamus.

Pakkotila on tilanne, jossa jonkin oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi pakottavasta ja välittömästi uhkaavasta vaarasta, joudutaan uhraamaan toinen oikeudellisesti suojattu etu. Rikoslain mukaan oikeudellisesti suojattua etua uhkaavan välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko on pakkotilatekona sallittu, jos teko on kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet. Jos oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi tehtyä tekoa ei ole pidettävä sallittuna, tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos tekijältä ei kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys, tilanteen yllätyksellisyys ja pakottavuus sekä muut seikat.

Pakkotilaa ei tule sekoittaa hätävarjeluun, vaikka niillä on yhteisiä piirteitä. Hätävarjelussa vaara aiheutuu oikeudettomasta hyökkäyksestä, kun taas pakkotilassa vaara aiheutuu esimerkiksi luonnonilmiöstä tai eläimestä. Usein käytetty esimerkki pakkotilasta on tilanne, jossa joku kovalla pakkasella murtautuu toisen omistamaan taloon pelastautuakseen paleltumiselta. Toinen yleinen esimerkki pakkotilasta koskee koiran hyökkäystä. Tässä tilanteessa henkilö voi pakkotilatekona puolustautua vaikka potkaisemalla koiraa silläkin uhalla, että koira menehtyy.

Pakkotilan sallittavuuden arvioinnissa on kyse intressivertailusta. Lähtökohta on, että ihmishenki on kaikkein arvokkain intressi. Hengen pelastaminen pakkotilassa syrjäyttää siis käytännössä kaikki muut suojattavat intressit. Tämä sääntö ei kuitenkaan ole poikkeuksetonta. Tällöinhän henkilö voitaisiin esimerkiksi pakottaa luovuttamaan verta hengenvaarassa olevalle, jos se olisi ainoa pelastuskeino. Tämä johtuu siitä, että tietyn kynnyksen on ylityttävä ennen kuin henkilöllä on oikeus ryhtyä arvioimaan kahden edun välisiä painoarvoja sellaisessa tilanteessa, joka johtaa lakiin sisältyvän kiellon rikkomiseen. Kun kyse on samanarvoisista eduista, tulee lain säännösten rikkomisesta pidättäytyä. Näin ollen pelastettavan edun on oltava olennaisesti uhrattua etua painoarvoltaan suurempi. 

Edellä mainitun perusteella ei tietty ole sallittua uhrata ihmishenkeä toisen ihmishengen pelastamiseksi. Oikeuskirjallisuudessa katsotaan yleisesti, että kielto uhrata toisen henki toisen hengen pelastamiseksi pätee silloinkin, kun toisen elämä on aivan lopussa ja toisen vasta alkanut. Hankalampi kysymys kuitenkin on, että voidaanko yksi ihmishenki uhrata esimerkiksi kymmenen ihmishengen pelastamiseksi. Rikosoikeudessa on yleisesti katsottu, että toisen hengen uhraaminen ei ole milloinkaan sallittua. Tämä on tietty yksinkertainen vastaus ongelman määrittelyyn, muttei kuitenkaan anna vastausta kaikkiin tilanteisiin.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki: Rautatievaihteen käytöstä vastuussa oleva henkilö huomaa, että juna on lähestymässä vaihdealuetta, jossa junarata haarautuu kahteen suuntaan. Toisessa suunnassa radalle on sarjakuvatyyliin köytettynä yksi henkilö ja toisessa suunnassa viisi henkilöä. Juna lähestyy vaihdealuetta eikä sitä ole mahdollista pysäyttää ennen sidottuja henkilöitä. Vaihteenhoitaja on työnsä puolesta vastuussa ihmisten turvallisuudesta vaihdealueella. Jos vaihteen asennon perusteella juna olisi jatkamassa matkaa siihen suuntaan, jossa on viisi ihmistä köytettynä, vaihteenhoitajan tietoinen toimimattomuus (laiminlyönti) johtaisi määrällisesti suurempaan ihmishenkien menetykseen. Jos taas vaihteenhoitaja vaihtaisi vaihdetta, vaihteenhoitaja tekisi tahallisen ja tietoisen teon, joka johtaisi yhden henkilön kuolemaan.

Esimerkki on sinänsä varsin tarkoitushakuinen, mutta tarkoitus onkin osoittaa yksinkertaisella esimerkillä, että yleisesti lausuttu periaate "ihmishengen uhraaminen ei ole milloinkaan sallittua" ei anna oikeusteoreettisella tasolla tarpeeksi kattavaa vastausta. Selvää lienee joka tapauksessa, että vaihteenhoitaja jätettäisiin rangaistukseen tuomitsematta, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys ja tilanteen yllätyksellisyys. Eri asia on, että syyllistyykö vaihteenhoitaja rikokseen.

Lain yksityishenkilön velkajärjestelystä (VJL 25.1.1993/57) tarkoituksena on maksukyvyttömän yksityishenkilön taloudellisen tilanteen korjaaminen tuomioistuimen määräämällä maksuohjelmalla, joka sitoo velkaantunutta ja velkojaa.

Yksityishenkilön velkajärjestely on velallisaloitteinen insolvenssimenettely. Periaatteessa siinä luovutaan velkavastuun toteutuksesta velallisen rehabilitaation vuoksi. Sosiaalipoliittisen näkemyksen mukaan nimittäin kriisivelallisten eli äkillisten muutosten vuoksi velkaantuneiden auttaminen on kannattavaa. Tosin, lainsäätäjän asenne on vaihdellut 20-vuotta vanhaan järjestelyyn useasti sen olemassaoloaikana.

Arvio velkajärjestelyn aloittamisesta pohjautuu velkaantumisen moitittavuuteen ja olosuhteisiin. Moitittavuuden aste ja velallisen toiminnan vahingollisuus velkojien kannalta tulkitaan tilannekohtaisesti eri kriteerein. Moitittavuuden kriteerien taustalla on yleinen yhteiskunta- ja maksumoraalin ylläpitäminen. Velkajärjestely nähdään yhtäältä oikeutettuna puuttumisena sopimussidonnaisuuden perusperiaatteeseen eli sitoumuksien oikeusvaikutuksiin puuttumisena, mutta toisaalta puuttumista voidaan perustella sillä, että velkaongelmista aiheutuvia haittoja ei pidetä hyväksyttävinä yhteiskunnallisesti. Vastapuolella punninnassa on velkojien luottamuksen suoja ja yleinen maksumoraali.

VJL 9 §:ssä säädetään velkajärjestelyn aloittamisen edellytyksistä. Olennainen edellytys on maksukyvyttömyys, jonka syynä on sosiaalinen suorituseste eli maksukyvyn heikkeneminen sairauden, työkyvyttömyyden, työttömyyden tai muun olosuhteiden muutoksen vuoksi pääasiassa ilman velallisen omaa syytä. Lisäksi syynä maksukyvyttömyyteen voi olla muuten painava peruste velallisen nykyinen ja oletettavissa oleva maksukyky huomioon ottaen. Pykälän sisältö koskee siis velallisen taloudellista asemaa ja, vaikka edellytykset täyttyvät, voi velkajärjestelyyn pääsy siitä huolimatta estyä.

Sosiaalisella suoritusesteellä tarkoitetaan olosuhteiden yllätyksellistä muutosta. Tällainen muutos ei saa etukäteen olla velallisen tiedossa. Mikäli velallinen on velanteon hetkellä tiennyt häntä kohtaavasta epäedullisesta tapahtumasta ja hänen olisi pitänyt tämän ymmärtää vaikuttavan maksukykyynsä negatiivisesti, ei sosiaaliseen suoritusesteeseen voida vedota.

VJL 10 §:ssä on säädetty esteistä velkajärjestelyyn pääsemiselle. Tällä pyritään estämään se, ettei tietoisesti ylivelkaantuneet käyttäisi järjestelyä väärin. Tarkoituksena on sulkea pois ne velalliset, joiden velkaantumiseen tai käyttäytymiseen liittyy yleistä maksukäyttäytymistä horjuttavia piirteitä. Tällaisia moraalissävytteisiä esteitä ovat muun muassa:

1.      velkaantumisen olosuhteet (kevytmielinen velkaantuminen, rikosperusteinen velkaantuminen, elinkeinotoiminta, jossa menetelty törkeän sopimattomasti velkojia kohtaan)

2.      velallisen myöhempi käyttäytyminen (velkasuhteen hoitaminen, varojen salaaminen, väärien tietojen antaminen, aikaisemmin myönnetty velkajärjestely)

3.      huono ennuste: järjestely estyy, jos on perusteltua syytä olettaa, ettei velallinen tule noudattamaan maksuohjelmaa (lyhytjännitteisyys ja sosiaaliset ongelmat)

Velallisen mahdollisuuksia päästä velkajärjestelyyn parannettiin merkittävästi 1.1.2003 lisäämällä velkajärjestelylakiin 10 a §. Velkajärjestely voidaan myöntää nykyisen aikaisempaa useammin silloin, kun este on havaittu, eli esteestä huolimatta.

Sosiaalisista suoritusesteistä painavana perusteena oikeuskäytäntö on vaihtelevaa. Näin erityisesti kun velkaantumiseen liittyy mielenterveyshäiriö, kuten esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kouvolan hovioikeuden 5.7.2012 antamassa ratkaisussa oli kyse tapauksesta, jossa velkaa oli kertynyt noin 15 000 € pikaluottojen muodossa ja velkasummaa oli kulutettu ravintolaelämän merkeissä.  A oli käräjäoikeudessa esittänyt lääkärinlausunnon, jonka mukaan hän oli sairastanut vuodesta 2008 lähtien kaksisuuntaista mielialahäiriötä (tyyppi II). Käräjäoikeuden ratkaisussa todetaan, ettei lääkärinlausunnosta ilmene kuitenkaan se, onko sairaus vaikuttanut lääkityksestä huolimatta A:n kykyyn hoitaa raha-asioitaan. Lisäksi käräjäoikeuden ratkaisussa viitataan hallituksen esitykseen 98/2002 ja sen pohjalta säädettyyn VJL:n liittyen velan tekemisestä kuluneeseen lyhyeen aikaan. Käräjäoikeus katsoi, että vaikka hakemusta ei nyt myönnetty, voidaan sitä hakea uudelleen myöhemmin. Hovioikeudessa A oli lausunut velkaantumisen aiheutuneen hänen sairaudestaan ja sen maanisesta vaiheesta ja ettei velkajärjestelylle näin ollut VJL:n 10 § 7 kohdan estettä. A oli esittänyt myös maanisen vaiheen lauenneen avoerosta, joka oli tapahtunut vuonna 2010 ja että hän ei ollut tämän vuoksi kyennyt arvioimaan toimintaansa ja kykyä suorittaa velkaansa. Hänellä ei ollut ollut ennen vuotta 2010 suurempia ongelmia rahankäytössään, eikä hän ollut jatkanut velkaantumista 2010 syksyn jälkeen. A oli velkaantumisen aikaan ollut työtön, mutta sittemmin saanut sairauden hallintaan ja saanut osa-aikaisen työpaikan, jossa hän työskenteli noin 30 tuntia viikossa ja pyrki hoitamaan ulosoton kautta velkojaan.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden ratkaisun ja myönsi yksityishenkilön velkajärjestelyn. Ratkaisussa olisi saatettu päästä samaan lopputulokseen jo käräjäoikeudessa, mikäli lääkärin lausunnossa nimenomaisesti olisi mainittu maanisuuden ja velkaantumisen syy-yhteys ja todettu, ettei aiempaa kevytmielistä velkaantumista ole tapahtunut.

Toisessa tapauksessa Kouvolan hovioikeuden 21.12.2012 antama ratkaisu on asiasisällöltään lähes päinvastainen. Ratkaisussa Kymeenlaakson käräjäoikeus on määrännyt velkajärjestelyn aloitettavaksi ja vahvistanut kolmen vuoden maksuohjelman kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle varastotyöntekijälle (jatkossa B), mutta velkojat ovat valituksellaan Kouvolan hovioikeuteen riitauttaneet velkajärjestelyn vetoamalla VJL 10 § 7 kohdan ilmeisen kevytmieliseen velkaantumiseen. Hovioikeus hylkäsi velkajärjestelyhakemuksen. Velkojien valituksen mukaan velkajärjestelylle oli VJL 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu este, koska B:n 30 000 € velkaantuminen oli ollut ilmeisen kevytmielistä. Velkojat väittivät velkasummaa käytetyn ylellisyyskuluihin ja että B on sairaudestaan huolimatta kyennyt ymmärtämään velkaantumisen merkityksen, eikä sairaus siten poista velkaantumisen moitittavuutta. B on vastauksessaan väittänyt, ettei velkaantuminen ollut ilmeisen kevytmielistä, vaan että syynä oli hänen sairastamansa kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sen pitkään jatkunut maaninen vaihe. B on myös esittänyt, ettei hänellä ollut ennen sairastumistaan maksuvaikeuksia ja että hän on hoitanut talouttaan tunnollisesti. Lääkärinlausunnossa 17.2.2009 ilmenee, että B:lle on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja keskivaikea masennus, mutta muuta selvitystä terveydentilasta tai sen vaikutuksesta B:n velkaantumiseen ei ole esitetty. Hovioikeus toteaa B:n velkaantumishistoriasta tämän ottaneen uusia luottoja tilanteessa, jossa hänen olisi pitänyt havaita olevansa maksukyvytön ja ettei lääkärin lausunnosta ilmene, että B ei olisi ymmärtänyt velkaantumisensa merkitystä ja maksukykyään. Näin ollen hovioikeus päätyi siihen, että B on velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti ja että velkajärjestelylle on VJL 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu este ja että 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä ei ole.

Sosiaalisen suoritusesteen olemassaolo edellyttää edellä esitetyn mukaisesti yllätyksellisyyttä eli sitä, ettei olosuhteiden muutos saa etukäteen olla velallisen tiedossa. Tähän hovioikeus vaikuttaa ottaneen selkeän kannan sen suhteen, ettei diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä aiheuta sitä, etteikö sairastava olisi tietoinen olosuhteidensa mahdollisesta muutoksesta.

Oikeuden ratkaisu riippuu siten melko vahvasti lääkärinlausunnossa todetusta velkaantumisen syy-yhteydestä yllätykselliseen tapahtumaan, jota edellytetään sairauden lisäksi. Pelkällä diagnoosilla ei päästä pitkälle. Katsotaan siis, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava tuntee sairautensa ja on vastuussa sen asianmukaisesta hoitamisesta.