Tarvitseeko se parkkisakko nyt maksaa vai ei?

Pysäköinninvalvonta, erityisesti yksityinen pysäköinninvalvonta, on viime vuosina herättänyt runsaasti keskustelua. Tämän artikkelin tarkoitus on paloitella asia ja toivottavasti vastata joihinkin parkkisakkoja koskeviin kysymyksiin. Varoituksen sanana todettakoon, että seuraavassa kuultavat ovat pitkälti allekirjoittaneen omia näkemyksiä enkä vastaa niiden käytännön testaamisesta aiheutuneista seurauksista edes moraalisella tasolla. Se, miten asiat suomalaisessa oikeuskäytännössä ovat, muuttuu taas näppärästi yhdellä korkeimman oikeuden ratkaisulla.

Aloitetaan käsitteillä, jotta ei tulisi mitään hämminkiä. Pysäköintivirhemaksulla tarkoitetaan yleisesti viranomaisen, siis parkkipirkon, antamaa julkisoikeudellista maksua. Siihen pätevät aivan eri lainalaisuudet kuin yksityiseen valvontamaksuun, joka taas korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella on autoilijan ja pysäköinninvalvontafirman välille syntyvä sopimus. Näistä ensimmäistä tunnettu pysäköintijuristi Jonne Rantanen käsitteli oivassa artikkelissaan pari viikkoa sitten, nyt keskitytään jälkimmäiseen.

Ehkä tunnetuin yksityistä pysäköinninvalvontaa käsittelevä ratkaisu on KKO 2010:23. Sen otsikon mukaan yksityiselle alueelle oli asetettu opastetauluja, joiden mukaan pysäköinti oli sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille. Tauluissa oli lisäksi ilmoitettu, että ”Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 euroa” ja että ”Pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Ratkaisussa oli kysymys siitä, oliko auton pysäköimisellä alueelle syntynyt pysäköinnin valvontaa alueella harjoittaneen yhtiön ja alueelle pysäköineen auton kuljettajan välille opastetaulun ehtojen mukainen pysäköimistä koskeva sopimus, joka on siten sisältänyt velvoitteen suorittaa valvontamaksu siinä tapauksessa, että pysäköinti oli tapahtunut ehtojen vastaisesti.

Ratkaisussa oli siis kyse siitä, olivatko konkreettinen auton pysäköinti ja ratkaisun otsikossa siteeratut klausuulit riittäviä synnyttämään sopimuksen yhtiön ja auton kuljettajan välille. Olivathan ne. Toisin kuin nettikeskusteluja selailemalla ehkä luulisi, tästä ei ole mitään epäselvyyttä eikä kiistaa, vaan korkeimman oikeuden ratkaisu on tältä osin mielestäni yksiselitteinen. Sopimus on pätevä ja valvontamaksu tulee maksaa. 

Mutta onko asia tällä selvä? Ei välttämättä. Korkeimman oikeuden ratkaisu ei vastannut siihen kysymykseen, miten menetellään jos auton omistaja kiistää itse pysäköineensä sakotetun auton. Korkein oikeus katsoi tässä tapauksessa suoraan tulleen alemmissa oikeusasteissa selvitetyksi, että kyseisessä tapauksessa auton kuljettajana toimi sen omistaja.

Kysymys siitä, kenelle kuuluu todistustaakka auton kuljettajan selvittämisestä, on herättänyt paljon keskustelua. Esimerkiksi emeritusprofessori Jyrki Virolainen on suorastaan kiivaasti sitä mieltä, että todistustaakka tulee ratkaista prosessuaalisten todistustaakkasääntöjen perusteella siten, että ”kokemusperäisen todennäköisyyden mukaan todistustaakka tietystä seikasta on sillä osapuolella, jonka esittämä väite merkitsee poikkeamista elämän säännönmukaisuuksista eli siitä, miten asiat yleensä ovat. Näyttömahdollisuus todistustaakan jakokriteerinä puolestaan merkitsee näyttövelvollisuuden asettamista sille riitapuolelle, jolle on katsottava olevan helpompaa esittää selvitystä edukseen verrattuna hänen vastapuolensa mahdollisuuksiin näytön esittämiseen omaksi edukseen.”.

Itse olen jyrkästi eri mieltä. Kun korkein oikeus kerran on nimenomaisesti todennut, että kyse on yhtiön ja kuljettajan välisestä sopimuksesta, tulee asiassa menetellä sopimusoikeudellisten sääntöjen mukaan. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Jotta voi näyttää sopimuksen olevan olemassa, tulee näyttää sopimuksen synty. Jotta voitaisiin näyttää sopimuksen syntyminen, tulee tietysti voida näyttää sopimuksen osapuolet. Olisin tietysti voinut ilmaista asian myös siten, että sopimukseen vetoavan täytyy näyttää sopimuksen sisältö (johon tietysti kuuluu sopimuksen osapuolet), mutta edellä lausuttu kuulosti jotenkin siistimmältä.

Lähestyn asiaa fiktiivisen esimerkin avulla. Kuvitellaan, että yksityinen pysäköinninvalvoja läväyttää turkulaisella parkkipaikalla valvontamaksun sinänsä väärin pysäköidylle autolle, jonka rekisterinumero on AAA-113. Pysäköinninvalvoja kuitenkin tekee pienen huolimattomuusvirheen, jonka seurauksena järjestelmään kirjautuukin valvontamaksu rekisterinumerolle AAA-118. Alkuperäisen, väärin pysäköidyn auton omistaja huomaa virheen rekisterinumerossa, repii lapun ja ajelee matkoihinsa. Pysäköintifirma rupeaa perimään sakkoa auton AAA-118 omistajalta, joka on ymmärrettävästi ns. huuli pyöreänä. Pitäisikö vastakkaista kantaa kannattavien mielestä auton AAA-118 omistajan/haltijan siis näyttää, ettei hän ole ollut pysäköimässä kyseistä ajoneuvoa kyseisellä parkkipaikalla, jotta hän välttyisi seuraamukselta? Jos näin on, mikä estäisi kuvitteellista, tuloksensa maksimoimiseen pyrkivää parkkifirmaa lähettämästä valvontamaksua vaikkapa jokaisella turkulaiselle autonomistajalle kuvitellusta pysäköintirikkeestä? Helpointahan se autoilijoille olisi näyttää, etteivät he ole ajaneet autoaan mainitulla parkkialueella.

Kuten edellisestä esimerkistäkin havaitaan, ei se voi ihan noin mennä, erityisesti kun kyse on kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisestä sopimuksesta. Luomalla kuluttajalle käänteinen todistustaakka siitä, että tämä ei ole sitoutunut sopimukseen, poiketaan vallitsevasta pääsäännöstä kuluttajan vahingoksi ilman mitään (ainakaan lakiin perustuvaa) perustetta. Sellainen tulkinta ei mielestäni voi olla kestävällä pohjalla.

Mielestäni siis yhä edelleen vetoamalla uskottavasti siihen, että ei ole itse pysäköinyt kyseistä ajoneuvoa, on mahdollista välttyä yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta. Kanssani tuntuvat olevan samaa mieltä ainakin professori Matti Tolvanen ja kuluttajariitalautakunta. Eri mieltä ovat edellä siteeratulla tavalla Jyrki Virolainen sekä käymieni keskustelujen perusteella kollegani Jonne Rantanen. Juridiikka on tunnetusti mielipidelaji ja lopullista tuomiota tietysti odotetaan taas korkeimmalta oikeudelta, kunhan joku jaksaa riidellä asiasta sinne asti. 

Selvennyksenä loppuun todettakoon vielä, että julkisten pysäköintivirhemaksujen osalta todistustaakka siitä, ettei auton haltija pysäköinyt autoa, on haltijalla. Se perustuu suoraan lakiin.