Huoltajuusriidat voivat käydä kukkarolle ilman oikeusapua

Huoltajuusriidoissa pääsääntöisesti osapuolet eli huollosta tai tapaamisoikeudesta riitelevät vanhemmat maksavat kumpikin itse omat oikeudenkäyntikulunsa.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:n mukaan asioissa, joissa sovinto ei ole sallittu, asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan, jollei ole erityistä syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan osaksi tai kokonaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut. Päinvastaisesti oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan hävinnyt osapuoli on velvollinen korvaamaan vastapuolensa kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Huoltajuusriidoissa  on elementtejä dispositiivisuudesta sekä indispositiivisuudesta eli ne ovat osin sellaisia, joista osapuolet voivat sopia asiansa sovinnolla, mutta jälkimmäisen osalta toisaalta sellaisia, jossa tuomioistuin arvioi lapsen edun toteutumista ja esimerkiksi sovintoa tehtäessä lapsen edun näkökulmasta arvioiden, onko osapuolten suunnittelema sovinto hyväksyttävissä. Oikeudenkäyntikuluja koskevat ratkaisut noudattavat kuitenkin pääsääntöisesti linjaa siitä, että ilman erityistä syytä kumpikin osapuoli pitää kulut vahinkonaan. Toki poikkeuksiakin on ja ohjaavaa oikeuskäytäntöä on saatu myös korkeimmasta oikeudesta, kuten ratkaisussa KKO 2006:106, jossa hakemuksen peruuttaminen johti siihen, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n perusteella hakemuksensa peruuttanut vanhempi joutui korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut.

Huoltajuusoikeudenkäynnin hinta on usein korkea, puhutaan vähintään useista tuhansista, toisinaan 10 000 euron molemmin puolin liikkuvista lopullisista kuluista osapuolta kohti riippuen tuntiveloitusperusteesta sekä osapuolten riitaisuuden asteesta sekä näytön määrästä, sekä luonnollisesti siitä, valitetaanko käräjäoikeuden ratkaisusta. Kustannuksia syntyy laajasta todistelusta sekä siitä, että istuntoja on usein useita ja ne kestävät pitkään.

Huoltajuuskiistoja useamman hoitanut asianajaja pyrkii usein rajaamaan aiheetonta todistelua jo toimeksiannon alussa eli hakemusta laadittaessa tai siihen vastattaessa, sillä monesti kyse on vanhempien välisistä tekstiviesteistä, jotka liittyvät toisen vanhemman luonteen pahuuden osoittamiseen, jolla usein on hyvin vähän tekemistä sen suhteen, minkälainen vanhempi on lapselleen. Jo tällä toimella säästetään huomattavia summia, sillä mainitun kaltainen todistelun aloittaminen laukaisee yleensä vastaavan vastareaktion, jolloin molempien osapuolten kulut nousevat. Sama koskee usean henkilötodistajan nimeämistä.

Aloittaessaan täysin aiheettoman huoltajuuskiistan esimerkiksi heti edellisen päätyttyä, ottaa hakemuksen jättäjä ainakin potentiaalisesti siis noin 20 000 euron taloudellisen riskin kannettavakseen, mikäli asiassa käydään oikeudenkäynnin kaikki vaiheet, tavallisimmin:

1. hakemus

2. mahdollinen FOLLO-sovittelu tuomioistuimessa

3. valmisteluistunto ja väliaikaismääräyksen käsittely

4. jatkettu valmistelu ja pääkäsittely.

Riski käy siis kukkarolle.

Suomessa on todennäköisesti yksi maailman kattavimmista oikeusapujärjestelmistä. Mikäli hakijan käytettävissä olevat varat jäävät kulujen jälkeen alle 600 euron, saa hän maksuttoman oikeusavustajan. Suomessa vielä siten, että avustajankin saa valita itse. Tällöin oikeusapua saava osapuoli voi riidellä huoltajuusasiassa ilman kuluja ja usein myös ilman pelkoa tai vähäisellä pelolla vastapuolen kuluista, kunhan hakemus ei ole aivan aiheeton. Järjestelmä luo kuitenkin inhottavan seurauksen vastapuolelle, jonka tulot ovat esimerkiksi 3000 euron luokkaa ja joka ei tulojensa vuoksi saa oikeusapua. Tällöin mainitusta palkasta on suoritettava täysimääräisesti omat asianajokulut pääsäännön mukaan huolimatta siitä, että itse olisi ollut asiassa sovinnollisempi osapuoli ja kaikin puolin hyvä vanhempi.

Monesti vähätuloinen, mutta riitaisa vanhempi voi aiheuttaa hyvin merkittäviä taloudellisia menetyksiä enemmän ansaitsevalle entiselle puolisolleen, jolloin tilanne voi tuntua hyvin epäreilulta myös tämän vuoksi. Mainitusta 3000 euron kuukausiansiosta lohkeaa pitkän aikaa merkittävä osa vaikkapa vain 10 000 euron kuluerään.

Oikeusturvavakuutukset korvaavat äärettömän harvoin huoltajuusoikeudenkäyntejä.

Järjestelmämme on tämän suhteen hieman kömpelö ja epäreilu, sillä vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvausvastuun rima on korkealla huoltajuutta koskevissa asioissa ja vaikka se ylittyisikin, niin vähävaraiselta huoltajuusoikeudenkäyntejä, ehkä jopa toistamiseen aloittavalta osapuolelta kun ei saa välttämättä tuomittuja oikeudenkäyntikulukorvauksia perityksi.  

Turun hovioikeus on 3.6.2022 antamallaan ratkaisulla asiassa S 21/1605 katsonut, että hovioikeuteen valittanut osapuoli, joka peruutti valituksensa sen jälkeen, kun vastapuoli oli siihen vastannut, ei ollut velvollinen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikuluja. Tapauksessa erityisenä syynä mainittiin käräjäoikeuden ratkaisun jälkeen muuttuneet olosuhteet vieraannuttavan käyttäytymisen osalta eli se, että valittajan vastapuoli oli korjannut tältä osin käyttäytymistään, jolloin valitus ei olisi ollut niin aiheeton. Tapaus on hieman irrallinen tässä artikkelissa, mutta ilmentää sitä, että harkinta oikeudenkäyntikulujen osalta on tapauskohtaista ja osapuolten käyttäytymisestäkin riippuvaa.

Artikkelin opetuksena on se, että ennen huoltajuuskiistan aloittamista on järkevää hahmottaa sen kustannukset sekä suhteuttaa nämä koko perheen tuloista pois olevat kustannukset siihen, voisiko asiasta vielä kerran neuvotella toisen osapuolen kanssa. Keinona oikeudenkäyntien vähentämiseen näkisin mielelläni myös lastenvalvojien palveluiden saatavuuden turvaamisen ja kehittämisen erityisesti lastenvalvojien määrän ja laadun turvaamisen kautta, taikka lastenvalvojan ja asianajopalveluiden yhteistyön kehittämisen.

Suomesta löytyykin erinomaisia lastenvalvojia, joiden työn tulokset jäävät harmittavan vähälle huomiolle – heiltä kun ei niin usein tule asianajajalle töitä lastenvalvojan luona saavutetun sovinnon myötä.

Jan Huovinen, asianajaja

jan.huovinen@lakihhr.fi

Mikäli työsuhteen päättyessä työsuhteesta johtuvan saatavan, niin sanotun lopputilin, suorittaminen työntekijälle viivästyy, työntekijällä on oikeus viivästyskoron lisäksi odotusajan palkkaan. Tosin sanoen odotusajan palkalla tarkoitetaan rahamäärää (muuta kuin viivästyskorkoa), johon työntekijällä on oikeus työnantajan laiminlyödessä maksaa työntekijälle työsuhteesta johtuvan saatavan työsuhteen päättyessä.

Olennaista odotusajan palkan kannalta onkin, milloin työsuhteesta johtuvan saatavan katsotaan viivästyneen työsuhteen päättyessä. Ratkaisevaa lopputilin maksamisen oikea-aikaisuuden osalta on se ajankohta, jolloin suoritus on tullut työntekijän haltuun eli käytännössä hetki, jolloin suoritus näkyy työntekijän pankkitilillä. Palkka on maksettava palkanmaksukauden viimeisenä päivänä, jollei toisin sovita. Työsuhteen päättyessä päättyy myös palkanmaksukausi. Työsuhteesta johtuvat saatavat on pääsääntöisesti maksettava työsuhteen päättyessä. Poikkeuksellisesti työsuhteesta johtuvat saatavat voivat erääntyä jo työsuhteen päättymistä edeltävänä arkipäivänä esimerkiksi, jos työsuhde päättyy viikonloppuna. Lisäksi toisen poikkeuksen siihen, että työsuhteesta johtuvat saatavat on maksettava työsuhteen päättyessä, muodostaa tilanne, jossa asiasta on sovittu toisin. Jos asiasta on toisin sovittu, yleensä on sovittu, että työnantaja maksaa lopputilin seuraavan palkanmaksun yhteydessä tai työnantajalle varataan muunlainen loppupalkan laskenta-aika työsuhteen päättyessä. Lopputilin maksamisesta voi olla sovittu työnantajan ja työtekijän välillä työsopimuksessa tai muulla tavalla työnantajan ja työntekijän välillä taikka työntekijän työsuhteeseen sovellettavassa työehtosopimuksessa.

Työntekijällä on oikeus odotusajan palkkaan riippumatta siitä, kuinka suuri osa työntekijän lopputilistä on maksamatta. Oikeus odotusajan palkkaan voi syntyä siis, vaikka lopputili olisi kokonaan maksamatta tai vaikka vain pieni osa siitä olisi maksamatta. Myöskään työstä maksettavan palkan luonteella ei ole merkitystä, kun arvioitaan, onko työntekijällä oikeus odotusajan palkkaan. Kysymys voi siis olla esimerkiksi siitä, että ylityökorvauksia tai työstä johtuvia kulukorvauksia on jäänyt suorittamatta.

Odotusajan palkkana maksetaan täysi palkka jokaiselta odotuspäivältä, kuitenkin enintään kuudelta kalenteripäivältä. Odotusajan palkkaa on maksettava kaikilta odotuspäiviltä, ei pelkästään työpäiviltä vaan myös vapaapäiviltä. Jos siis lopputili maksetaan yhden päivän työsuhteen päättymisen jälkeen, työntekijällä on oikeus odotusajan palkkaan yhdeltä odotuspäivältä. Jos taas lopputili maksetaan kuuden päivän kulututtua työsuhteen päättymisestä (tai sen jälkeen), työntekijällä on oikeus odotusajan palkkaan kuudelta odotuspäivältä. Mitä pidetään täytenä palkkana, vaihtelee erilaisten työsuhteiden välillä.

Jos työsuhteesta johtuva saatava ei ole selvä ja riidaton tai jos suorituksen viivästyminen on johtunut laskuvirheestä tai tällaiseen rinnastettavasta erehdyksestä, työntekijällä on oikeus odotuspäivien palkkaan vain, jos hän on huomauttanut suorituksen viivästymisestä työnantajalle kuukauden kuluessa työsuhteen päättymisestä eikä työnantaja ole suorittanut saatavaa kolmen arkipäivän kuluessa huomautuksesta. Oikeus odotuspäivien palkkaan alkaa tällöin työnantajalle varatun maksuajan kuluttua.

Odotusajan palkan tarkoitus on, että työnantaja suorittaa työsuhteen päättyessä työntekijälle viivytyksettä kaikki työsuhteesta johtuvat saamiset. Odotusajan palkka onkin sanktio siitä, että työnantaja viivästyy lopputilin suorittamisessa oikea-aikaisesti työsuhteen päättyessä. Työsuhteen päättyessä sekä työnantajan että työntekijän kannattaakin pitää tarkkaan huolta siitä, että lopputili tulee maksettua oikea-aikaisesti.

Roope Raunio, asianajaja

roope.raunio@lakihhr.fi

puh. 050 4910828

Tässä juttusarjan osassa käsitellään rikosasian käsittelyä käräjäoikeudessa eli sitä, miten prosessi käytännössä menee.

Oikeudenkäynti alkaa sillä, että syyttäjä lukee syytteen, vaatimuksen todistelukustannusten tms. korvaamisesta valtiolle ja mikäli syyttäjä ajaa asianomistajien puolesta yksityisoikeudellisia vaatimuksia, nämä vaatimukset. Syyttäjä saattaa ottaa ajettavakseen asianomistajan kohtuulliset ja perusteeltaan selvät vaatimukset. Kuitenkin nykyään tuntuu yhä enemmän yleistyvän sellainen käytäntö, ettei syyttäjä ota asianomistajan sinänsä selviäkään vaatimuksia ajaakseen, vaan asianomistajan tulee huolehtia niiden ajamisesta itse.

Tämän jälkeen asianomistajat esittävät omat vaatimuksensa pitäen sisällään sekä rangaistusvaatimuksen että korvausvaatimukset, joita syyttäjä ei aja. Asianomistaja yleensä yhtyy syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja teonkuvaukseen. On kuitenkin täysin mahdollista, että asianomistaja poikkeaa niistä suuntaan tai toiseen. Asianomistaja saattaa esimerkiksi täydentää syyttäjän teonkuvausta siten, että katsoo syytetyn potkaisemisen lisäksi lyöneen itseään nyrkillä. Edelleen poikkeaminen saattaa koskea sitäkin, että asianomistaja katsoo vastaajan syyllistyneen vaikkapa perusmuotoisen pahoinpitelyn asemasta törkeään pahoinpitelyyn, esimerkiksi siksi että asianomistaja katsoo syyttäjästä poiketen teon olleen kokonaisuutena arvostellen törkeä. Edelleen asianomistaja saattaa katsoa, että syyttäjän yhdeksi teoksi katsoma rikos koostuukin kahdesta erillisestä rangaistavasta teosta.

Oikeudenkäynnin viivästymisen estämiseksi ainakin laajemmat poikkeamiset syyttäjän rangaistusvaatimuksesta tai teonkuvauksesta on syytä tehdä etukäteen kirjallisesti, jotta syytetty ehtii varautua niihin. Mikäli sellaisia esitetään vasta oikeudenkäynnissä, on vaarana, että istunto peruutetaan ja sen käsittely siirtyy myöhemmäksi. Sellaisesta ei varmasti saa asiaa käsittelevältä tuomarilta sympatiaa tai pääntaputuksia.

Kun syytteet ja muut vaatimukset on luettu, rikoksesta syytetty ilmoittaa kantansa rikokseen. Käytännössä hän siis ilmoittaa, myöntääkö syytteen oikeaksi vai kiistääkö sen. Tavallisesti kiistämisen tueksi esitetään lyhyet perusteet, esimerkiksi se ettei syytetty katso ollenkaan menetelleen teonkuvauksessa kuvatulla tavalla taikka sen, että syytetty myöntää menetelleensä joko täysin tai osittain teonkuvauksessa kuvatulla tavalla mutta katsoo, ettei menettely syystä tai toisesta täytä tietyn rikoksen tunnusmerkistöä. Samoin syytetty esittää kantansa esitettyihin korvausvaatimuksiin, eli myöntääkö hän niiden perusteen (eli että on aiheuttanut sanotut vahingot ja on velvollinen ne korvaamaan) ja määrän (eli onko asianomistajan tai syyttäjän esittämät vaatimukset euromääräisesti oikeita).

Tämän jälkeen on vuorossa asiaesittely. Siinä syyttäjä, asianomistaja ja vastaaja tässä järjestyksessä saavat laajemmin taustoittaa asiaa, eli kertoa lyhyesti miten tapahtumat heidän käsityksensä mukaan ovat edenneet sekä mitä todistelua asiassa aiotaan esittää. Silloin kuin asianomistaja ja vastaaja tulevat asiassa henkilökohtaisesti kuulluksi todistelutarkoituksessa, kovin laaja asiaesittely heidän puolestaan ei yleensä ole tarpeen. Yksinkertaisessa asiassa ei välttämättä ole tarvetta erilliselle asiaesittelylle lainkaan.

Asiaesittelyn jälkeen siirrytään kirjallisiin todisteisiin. Syyttäjällä ja kummallakin asianosaisella on mahdollisuus esittää haluamaansa kirjallista todistelua, joka toki on suotavaa ilmoittaa ja toimittaa tuomioistuimelle jo etukäteen. Kirjallisia todisteita voivat olla vaikkapa poliisin ottamat kuvat tapahtumapaikalta, osapuolten väliset tekstiviestit tai asianomistajan vammoja koskevat lääkärinlausunnot. Kullekin todisteelle pitää lisäksi ilmoittaa todistusteema, eli mitä kyseisellä todisteella halutaan näyttää toteen. Todisteet käsitellään oikeudenkäynnissä ja kukin osapuoli saa lausua käsityksensä niistä ja niiden merkityksestä vuorotellen.

Seuraavaksi oikeudenkäynnissä kuullaan asianosaisia. Yleensä järjestys on se, että ensin kuullaan asianomistajaa eli rikoksen uhria ja hänen jälkeensä vastaajaa eli syytettyä. Mikäli syyttäjä tai joku muu osapuoli on nimennyt asianomistajan kuultavaksi, tulee hänen eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta kertoa asiasta totuudenmukaisesti. Kaikki osapuolet saavat esittää asianomistajalle kysymyksiä.

Syytetyn ei sen sijaan tarvitse tulla kuulluksi, ellei hän halua. Hänen osaltaan asiasta kertominen käräjäoikeudessa on näin ollen oikeus eikä velvollisuus. Kuitenkin jos syytetty haluaa tulla asiassa kuulluksi, myös hänen osaltaan kaikilla on oikeus esittää kysymyksiä. Kysymyksiin ei tietysti ole pakko vastata, mutta tällöin kuulemisen todistusarvo on käytännössä mitätön. Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa tarkoitettu itsekriminointisuoja on voimassa myös käräjäoikeudessa (ja sen jälkeenkin), ja epäilty saa halutessaan kertoa asioista totuudenvastaisestikin ilman pelkoa sanktioista (kunhan ei saata syyttömiä syytteen vaaraan).

Asianosaisten kuulemisen jälkeen kuullaan todistajia. Heiltä otetaan todistajanvakuutus, ja asioista valheellisesti kertominen todistajan ominaisuudessa on suhteellisen ankarasti sanktioitu rikos. Myös todistajien osalta kaikilla osapuolilla on oikeus esittää heille kysymyksiä.

Kun todistelu on otettu vastaan, annetaan asiassa loppulausunnot. Niiden tarkoituksena on arvioida esitettyä näyttöä asiassa relevanteilta osin (esimerkiksi onko todistajan X kertomusta pidettävä uskottavana) sekä antaa oikeudellinen arvio siitä, miten asia pitäisi ratkaista (esimerkiksi täyttyykö rikoksen syyksi lukemisen edellytykset). Lisäksi loppulausuntojen osana esitetään seuraamuskannanotto, toisin sanoen mikä seuraamus osapuolten käsityksen mukaan olisi oikea, mikäli rikos luetaan syyksi. Järjestys myös tässä vaiheessa prosessia on se, että ensin loppulausuntonsa antaa syyttäjä, sitten asianomistaja ja viimeiseksi vastaaja eli syytetty.

Selvyyden vuoksi totean, että mikäli asianomistajaa tai syytettyä edustaa asianajaja, tämä käyttää asianosaisen puhevaltaa kaikissa muissa edellä kuvatuissa kohdissa paitsi siltä osin, kuin asianosaista kuullaan henkilökohtaisesti todistelutarkoituksessa. Asianajajan avustaman asianomistajan tai syytetyn ei siis tarvitse oikeudenkäynnissä olla itse äänessä muutoin kuin kertomalla itse tapahtumista muistikuviensa mukaan.

Loppulausuntojen jälkeen käräjäoikeus vetäytyy harkitsemaan asiaa. Yksinkertaisissa asioissa tuomioistuin voi julistaa ratkaisun heti (eli noin puolen tunnin harkitsemisen jälkeen), mutta valtaosassa asioista ratkaisu annetaan kirjallisesti ns. kansliatuomiona, useimmiten kahden-kolmen viikon kuluttua istunnosta. Tämä aika voi olla paljon pidempikin riippuen asian laajuudesta, tuomarin työruuhkasta, käännösten hankkimisen tarpeesta ja monista muista seikoista.

Käräjäoikeuden antamaan ratkaisuun on kaikkien osapuolien mahdollista hakea muutosta, mistä lisää seuraavassa osiossa.

Osakeyhtiölain 5 luvun 4 §:n mukaan ylimääräinen yhtiökokous on pidettävä, jos tilintarkastaja tai osakkeenomistajat, joilla on yhteensä kymmenesosa tai yhtiöjärjestyksessä määrätty pienempi osa kaikista osakkeista, vaativat sitä kirjallisesti tietyn asian käsittelemistä varten. Kokouskutsu on yksityisessä osakeyhtiössä toimitettava kahden viikon kuluessa vaatimuksen saapumisesta.

Säännös on olennainen osa vähemmistöosakkeenomistajien suojaa. Vähemmistö lasketaan lähtökohtaisesti kaupparekisteriin merkityn osakemäärän perusteella, mutta yhtiön omistamia osakkeita ei oteta laskennassa huomioon. Vaikka yhtiössä olisi äänivallattomia osakkeita, myös nämä otetaan huomioon. Olennaista on siis osakkeiden määrä eikä osakkeiden tuottama äänimäärä.

Säännöksestä ei voida poiketa yhtiöjärjestyksen määräyksellä, koska kysymys on edellä mainituin tavoin vähemmistönsuojasäännöksestä. Yhtiöjärjestyksessä voidaan kuitenkin määrätä, että myös vähäisemmällä osakemäärällä on oikeus vaatia ylimääräisen yhtiökokouksen järjestämistä. Osakassopimuksella oikeutta vaatia ylimääräistä yhtiökokousta voidaan sinänsä rajoittaa, mutta olennaista on ymmärtää, että osakassopimuksella määrätään osakkeenomistajien välisistä oikeuksista ja velvollisuuksista, kun taas osakeyhtiölaki ja yhtiöjärjestys määrää tältä osin osakkeenomistajien oikeuksista ja velvollisuuksista suhteessa yhtiöön. Siten osakeyhtiölain ja yhtiöjärjestyksen määräyksiä ei varsinaisesti voida osakassopimuksella kumota.

Vaatimus on esitettävä kirjallisesti sille toimielimelle, jonka tehtävänä on kokouksen kutsuminen koolle. Yleensä kysymys on siis yhtiön hallituksesta.

Kuten säännöksessä todetaan, ylimääräisen yhtiökokouksen koolle kutsumista on vaadittava tietyn asian käsittelemistä varten. Lisäksi asia on riittävästi yksilöitävä. Oikeuskirjallisuuden mukaan on epäselvää, että minkälaista asiaa käsittelemään ylimääräinen yhtiökokous voidaan kutsua, mutta yleisesti säännöstä tulkitaan laajasti siten, että kysymys voi olla mistä tahansa asiasta, joka ylipäätään voidaan yhtiökokouksessa käsitellä.

Jos hallitus ei vaatimuksesta huolimatta kutsu ylimääräistä yhtiökokousta koolle, aluehallintovirasto voi osakkeenomistajien hakemuksesta oikeuttaa hakijan kutsumaan kokous koolle yhtiön kustannuksella. Mikäli kokouskutsun toimittamisesta kieltäydytään perusteetta, saattavat hallituksen jäsenet olla vahingonkorvausvastuussa laiminlyönnistään.

Riitaisuudet ylimääräisen yhtiökokouksen kutsumiseen liittyen viestittävät usein suuremmista ongelmista yhtiön hallinnon ja/tai osakkeenomistajien välillä. Tällaisessa tilanteessa kannattanee ylimääräisen yhtiökokouksen kutsumisvelvollisuuden tarkan tulkinnan lisäksi arvioida sitä, että olisiko yhtiön hallinnon ja osakkeenomistajien välillä syytä neuvotella ja sovitella varsinaisia ongelmia. Muotoseikoista riiteleminen ei useinkaan ole hedelmällistä.

Sen estämättä, mitä perillisen oikeudesta lakiosaan on säädetty, perittävä voi tehdä perillisen perinnöttömäksi, jos tämä on tahallisella rikoksella syvästi loukannut perittävää, hänen perimispolvessa olevaa sukulaistaan, ottolastaan tai tämän jälkeläistä. Sama on laki, jos perillinen jatkuvasti viettää kunniatonta tai epäsiveellistä elämää. (Perintökaari 15 luku 4 §)

Lakia luetaan kuten se on kirjoitettu eli sanamuodon mukaisesti. Perintökaari on poikkeuksellisen vanha laki, minkä vuoksi usein kuvataan, että jäämistöoikeuden tila Suomessa muistuttaa enemmän ns. common law:ta eli sellaista lainsäädäntöä, joka perustuu oikeuskirjallisuuteen ja käytäntöön lain sanamuodon sijaan. 

Testamentilla voidaan aina määrätä, että esimerkiksi kolmesta rintaperillisistä A, B ja C, jätetään A ilman perintöä. A:n valittavaksi jää testamenttia täytäntöön pantaessa eli sen tekijän kuoleman jälkeen valita, vaatiiko hän lakiosaansa tästä huolimatta taikka enemmänkin moittimalla testamenttia. Mikäli A päätetään testamentilla jättää perinnöttä, on usein testamenttiin kirjattu se syy, miksi näin voitaisiin A:n kohdalla perintökaaren valossa menetellä. 

Kunniattoman ja epäsiveellisen elämän tulkintarima on melko korkealla. Oikeustieteellisessä käytettiin luennolla hyvin raflaavana esimerkkinä eläimeen sekaantumista kauppatorilla.

Rikoksella loukkaaminen on hieman helpompi tulkintakysymys, joskin on huomattava, että lain sanamuotoon sisältyy sana ”syvästi”. Pieni loukkaus ei siten riitä perinnöttömäksi tekemiseen. Vielä edellytetään, että rikoksella on loukattu testamentin tekijää, joskaan loukkauksen ei toki tarvitse suoraan tähän kohdistua, sillä loukkaantua saa myös läheiseen kohdistuneesta rikoksesta. 

Muihinkin kohdistuneet rikokset voivat syvästi loukata perinnönjättäjää, kuten KKO 1987:131, jossa perillinen oli tuomittu väkijuomien luvattomasta valmistuksesta ja levittämisestä vankeuteen, virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, varkaudesta ja törkeästä varkaudesta. Ratkaisu oli tosin äänestysratkaisu. 

Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa otettiin jälleen kantaa kysymykseen rikoksesta ja sen syvästä loukkaavuudesta ratkaisussa 17.6.2021 21/1243. Tapauksessa oli kyse sekä siveettömästä elämäntavasta sekä rikollisesta toiminnasta, joista tässä tarkastellaan ainoastaan rikollisen toiminnan osuutta. 

Käräjäoikeus katsoi perusteluissaan: 

Perinnöttömäksi tekeminen tahallisen rikoksen perusteella edellyttää perillisen tekemää tahallista rikosta, joka on syvästi loukannut perittävää, hänen perimispolvessa olevaa sukulaistaan, ottolastaan tai tämän jälkeläistä. Rikoksen ei tarvitse kohdistu edellä mainittuihin henkilöihin, mutta rikoksen aiheuttaman syvän mielipahan pitää kohdistua johonkin edellä mainituista tahoista. Kyseessä ei tarvitse olla henkilöön kohdistuva rikos, vaan myös muun tyyppinen rikos voi täyttää perintökaaren 15 luvun 4 §:n mukaisen tunnusmerkistön.

Perinnöttömäksi tekeminen edellyttää, että rikollisen teon on oltava syvästi loukkaava. Tältä osin lähtökohtana on perittävän subjektiivinen kokemus. Toisaalta asiaa on arvioitava objektiivisesti siitä lähtökohdasta, millaista käytöstä yhteiskunnassa yleensä pidetään syvästi loukkaavana ja mitä ei. Perinnöttömäksi tekeminen ei saa olla kohtuuton seuraus teon laatuun ja laajuuteen nähden. Oikeuskirjallisuudessa on mainittu esimerkkinä, että yksittäinen törkeä rattijuopumus ei yleensä riitä perusteeksi perinnöttömäksi tekemiselle (Aarnio-Kangas, Suomen Jäämistöoikeus 1 2009, s. 152)..

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu (Aarnio-Kangas, Suomen Jäämistöoikeus 1 2016 s. 145), että rikollisen teon tulee olla toteennäytetty ja asian tuomioistuimessa tai muutoin laillisesti ratkaistu, koska perillistä suojaa syyttömyysolettama. Pelkkä testamentissa esitetty väite perillisen syyllistymisestä rikokseen ei vielä oikeuta toteennäyttämättömänä perinnöttömäksi tekemiseen.

Kantaja on kiistänyt, että häntä olisi koskaan tuomittu rikoksesta. Kantaja on myöntänyt, että hänet on määrätty lähestymiskieltoon kihlattuaan kohtaan. Lähestymiskieltoasian yhteydessä häntä on kuultu poliisilaitoksella ja hän on ollut asiaan liittyen Vantaalla vankilassa.

Kantajan väitetystä rikollisesta toiminnasta on esitetty kantajan vanhempien laatima selvitys (V3), jossa on yleisellä tasolla on mainittu uhkailusta, kiristyksestä, väkivallasta, omaisuuden tuhoamisesta, pidätyksistä ja käräjöinneistä. Selvityksessä ei ole tarkemmin yksilöity, mitä rikoksia ja milloin kantaja olisi tehnyt tai mistä ja milloin hänet olisi tuomittu. Mitään muuta näyttöä kantajan väitetystä rikollisesta toiminnasta ei ole esitetty.

Perinnöttömäksi tekemisen perusteen osalta todistustaakka on sillä, joka vetoaa tällaiseen määräykseen. Todistustaakka on siten vastaajilla.

Käräjäoikeus katsoo jääneen näyttämättä, että kantajan perinnöttömäksi tekemiseen olisi peruste kantajan rikollisen toiminnan perusteella.

Perusteluista ilmenee hyvin ja tiiviisti perustellusti asian oppi. Yleisellä tasolla maininnat uhkailusta, kiristämisestä, käräjöinneistä ynnä muista rikollisista toimista eivät ole riittävät. Asiassa tarvitaan näyttöä, mieluiten tuomioina, vähintään viranomaisen muina asiakirjoina. 

Tämä näyttö on syytä olla valmiina jo testamenttia laadittaessa, kun ollaan aikeissa jättää rintaperillinen perinnöttä, sillä näyttötaakka jää muille perinnönsaajille, joille taakan kantaminen voi olla huomattavan vaikeaa. Näyttötaakka kannetaan tuomioistuimessa, missä kannettavaksi saattaa tulla myös vastapuolen kulut, mikäli juttu hävitään. 

Testamentin huolellinen suunnittelu on siksi tärkeää ja toisaalta ammattilaisen puoleen kääntyminen silloin, kun testamenttia riitaisassa tilanteessa tulkitaan olemassa olevan näytön valossa.

Jan Huovinen, asianajaja 045 8993303

Jatkoa artikkelisarjalle, ks. edellinen osa tuolta jostain.

Kun syyttäjä saa poliisilta esitutkintapöytäkirjan, hän tutustuu siihen ja harkitsee, nostetaanko asiassa syytettä vai ei. Syyttäjä saattaa myös pyytää poliisia suorittamaan lisätutkintaa asiassa. Syyteharkinnan tarkoitus on ratkaista, onko asiassa syyttäjän näkemyksen mukaan todennäköisiä syitä epäillä jotakin henkilöä tietystä rikoksesta.

Mikäli vastaus on kielteinen tai mikäli syyttäjä päättää muusta syystä (esimerkiksi asian vähäisyyden ja osapuolten saavuttaman sovinnon perusteella) jättää syytteen nostamatta, tekee syyttäjä syyttämättäjättämispäätöksen ja asia jää siihen. Tässä tapauksessa asianomistajalla eli rikoksen uhrilla on mahdollisuus ryhtyä ajamaan syytettä itsenäisesti oikeudessa ns. asianomistajan syyteoikeuden nojalla. Se on kuitenkin varsin harvoin suositeltavaa, sillä silloin asianomistajalle syntyy kuluriski omien kulujensa ohella vastapuolen (rikoksesta epäillyn) mahdollisista oikeudenkäyntikuluista. Lisäksi syyttäjän päätökset jättää syyte nostamatta ovat useimmiten varsin perusteltuja ja asianomistajan syyteoikeudella ajaman jutun menestymismahdollisuudet heikot. Poikkeuksiakin tähän on, mutta viimeistään tässä vaiheessa asianomistajan on syytä konsultoida pätevää asianajajaa asian tiimoilta kalliiksi tulevien virheiden välttämiseksi. Sama koskee korvausten vaatimista oikeusteitse siinä tilanteessa, jossa syyttäjä ei ole nostanut asiassa syytettä.

Mikäli syyttäjä päättää nostaa syytteen, siirtyy asia käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Sekä asianomistajalle että rikoksesta epäillylle toimitetaan käräjäoikeuden toimesta haastehakemus. Haastehakemus on ehkäpä rikosprosessin tärkein asiakirja. Se pitää sisällään syytteenalaisen rikoksen teonkuvauksen, eli mitä syyttäjä katsoo rikoksesta epäillyn tehneen. Tuomioistuimet ovat sidottuja syyttäjän teonkuvaukseen, eikä ketään voida tuomita sellaisesta rikoksesta, josta hänelle ei ole vaadittu rangaistusta.

Käräjäoikeus tiedustelee yleensä asianomistajalta yksityisoikeudellisia vaatimuksia, jotka tulee toimittaa tiettyyn päivämäärään mennessä uhalla, että ne voidaan muuten jättää tutkimatta asian yhteydessä. Yksityisoikeudelliset vaatimukset tarkoittavat esimerkiksi pahoinpitelystä aiheutunutta kipua ja särkyä tai vaikkapa varastetun omaisuuden arvoa. Viimeistään tässä vaiheessa asianomistajan on syytä konsultoida asianajajaa. Mikäli asianomistajalla on oikeusturvavakuutus, käytetyn asianajajan kustannukset saadaan yleensä katettua vakuutuksesta tästä hetkestä eteenpäin. Esitutkintatoimia vakuutukset eivät yleensä korvaa. Luonnollisesti oikeudenkäyntikuluja voi ja kannattaakin vaatia myös syytetyltä, mutta mikäli hän on varaton, saattavat ne tosiasiassa jäädä itselle maksettavaksi. Mikäli asianomistajalla olisi tulojensa puolesta oikeus saada oikeusapua valtion varoista, myös sitä koskeva määräys saadaan yleensä tästä hetkestä eteenpäin.

Myös rikoksesta syytetyn on syytä kääntyä asianajajan puoleen viimeistään tässä vaiheessa prosessia. Mitä aiemmin on liikkeellä, sen parempi. Valitettavan usein tapahtuu sellaista, että rikoksesta epäilty ottaa asianajajaan yhteyttä vasta viikkoa ennen istuntoa tai jopa istuntoa edeltävänä päivänä, ja silloin tehokas avustaminen asiassa on pelkistä aikataulusyistäkin johtuen usein mahdotonta. Vakavammissa ja laajemmissa rikosasioissa tuomioistuin pyytää syytetyltä kirjallista vastausta. On tärkeää huomata, että kirjallisen vastauksen antaminen on syytetyn oikeus eikä velvollisuus, sellaista ei siis ikinä ole pakko antaa. Toisaalta taas vastauksen antaminen on rikosprosessin yksinkertaistamiseksi lähes poikkeuksetta paikallaan, jotta oikeudenkäynnissä tiedetään, mitkä asiat ovat riitaisia (eli epäselviä) ja mitkä eivät.

Kun käräjäoikeus on saanut asianomistajan toimittamat vaatimukset, ne toimitetaan tiedoksi rikoksesta syytetylle. Samassa yhteydessä käräjäoikeus useimmiten määrää istuntopäivän.

Sikäli kun syyttäjä on nimennyt asianomistajan henkilökohtaisesti kuultavaksi asiassa, hänen tulee osallistua istuntoon sakon uhalla. Jos asianomistaja ei saapuisi istuntoon, määrätään uhkasakko täytäntöönpantavaksi ja hänet voidaan määrätä noudettavaksi samaan tai myöhempään istuntoon. Sama koskee osapuolen nimeämää todistajaa. Mikäli sakon uhalla kutsuttu asianosainen jättää saapumatta riittävän moneen istuntoon, voidaan hänet määrätä ns. pystynoutoon, jolloin poliisi ottaa henkilön kiinni tavattaessa ja istuntoa joutuu odottamaan pahimmillaan usean päivän ajan putkassa. Tätä vaihtoehtoa en suosittele kokeilemaan.

Rikoksesta syytetty kutsutaan istuntoon joko sakon uhalla, jolloin myös hänen osaltaan pätee yllä sanottu, tai ratkaisun uhalla, jolloin asia voidaan käsitellä hänen poissaolostaan huolimatta. Käräjäoikeuden käytännöt sen suhteen, kumpaa uhkaa käytetään, ovat lievempien rikosten osalta varsin kirjavia. Asia kuitenkin ilmenee istuntokutsusta.

Rikosasian käsittelystä käräjäoikeudessa tarkemmin seuraavassa artikkelissa.

Tapio Hokkanen, asianajaja

tapio.hokkanen@lakihhr.fi 040 826 8326

Osakeyhtiölain 5 luvun 3 §:n mukaan osakeyhtiön varsinaisessa yhtiökokouksessa on päätettävä muun muassa vastuuvapaudesta hallituksen jäsenille, hallintoneuvoston jäsenille ja toimitusjohtajalle.

Päätös voi koskea ainoastaan niitä henkilöitä, jotka ovat olleet edellisen tilikauden aikana yhtiön hallituksessa, hallintoneuvostossa taikka toimitusjohtajana. Sama koskee myös hallituksen varajäseniä ja toimitusjohtajan sijaisia. Tällöin vastuuvapautta koskeva päätös voi siis kohdistua myös sellaisiin johtohenkilöihin, jotka ovat edellisen tilikauden alussa olleet johtotehtävissä yhtiössä, mutta joita ei edellisen tilikauden varsinaisessa yhtiökokouksessa enää valittu johtotehtäviin.

Lähtökohta on, että jos yhtiökokouksessa tehdään vastuuvapauspäätös, niin yhtiö omalta osaltaan luopuu esittämästä vahingonkorvausvaatimuksia yhtiön koko johtoa tai vain osaa yhtiön johdosta kohtaan. Päätös voi siis olla myös sen sisältöinen, että sitä rajataan vain tiettyihin henkilöihin. Selvää tietty on, että myönnetystä vastuuvapaudesta huolimatta muut tahot kuin yhtiö voi edelleen vaatia korvauksia yhtiön johdon aiheuttamasta vahingosta.

Huomionarvoista on, että vastuuvapauspäätös voi vapauttaa johdon jäsenet tai jäseniä vastuusta ainoastaan, jos yhtiökokoukselle on annettu oikeat ja riittävät tiedot mahdollisen korvausvaatimuksen perusteena olevasta päätöksestä tai toimenpiteestä. Osakeyhtiölain 22 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan yhtiökokouksen päätös vastuuvapauden myöntämisestä ei ole sitova, jos yhtiökokoukselle ei ole annettu olennaisesti oikeita ja riittäviä tietoja korvausvelvollisuuden perusteena olevasta päätöksestä tai toimenpiteestä. Päätös ei myöskään sido yhtiön konkurssipesää tai yrityksen saneerauksesta annetussa laissa tarkoitettua selvittäjää, jos yhtiö asetetaan konkurssiin tai saneerausmenettely aloitetaan hakemuksesta, joka tehdään kahden vuoden kuluessa päätöksestä.

Koska yleistä on, ettei edellä mainittuja tietoja juurikaan anneta yhtiökokoukselle, niin yhtiökokouksen myöntämän vastuuvapauden merkitys voi osoittautua vähäiseksi. Yhtiökokouksella tai osakkeenomistajilla ei ole myöskään mitään oma-aloitteista velvollisuutta erikseen selvittää mahdollisia yhtiön johdon väärinkäytöksiä tai vahinkojen aiheuttamista, joten merkitystä on ainoastaan sillä, että mitä tietoja yhtiön johto oma-aloitteisesti ja aktiivisesti antaa yhtiökokoukselle.

Veikkaisin, että jos yhtiön johto tietää mahdollisesti aiheuttaneensa vahinkoa yhtiölle, niin yöt ovat hikisiä ja tuskaisia, mikäli tiedot tällaisesta mahdollisesta vahingosta jätetään omaan tietoon - ainakin jos kyse on merkityksellisestä vahingosta. Tällöin ei tosiaan kannata myöskään tuudittautua siihen tosiasiaan, että yhtiö voi myöntää tai on myöntänyt vastuuvapauden, kun sillä todennäköisesti ei ole mitään merkitystä.

Ensisijaisesti suosittelen tekemään päätökset yhtiössä huolellisesti ja siten, että olennaiset päätökset ja niiden perustelut kirjataan ylös. Kannattaa muistaa, että liiketoiminnassa tehdään myös huonoja päätöksiä, jotka voivat osoittautua yhtiölle taloudellisesti kannattamattomiksi tai tappiollisiksi, mutta kunhan päätökset on tehty huolella ja harkiten, niin silloin ei vielä lähtökohtaisesti ole kyse vahingon aiheuttamisesta, vaan liiketoimintariskin realisoitumisesta.

Toissijaisesti, mikäli vahinkoa pääsee kuitenkin syntymään, tulee harkita sitä, että kerrotaanko mahdollisesta ongelmasta aktiivisesti yhtiökokoukselle vai jätetäänkö kertomatta ja toivotaan, ettei yhtiökokous tästä vahingosta saisi myöskään myöhemmin tietää. Ensimmäisen vaihtoehdon osalta ohjat ovat edelleen ainakin jossain määrin johdon käsissä, koska tilannetta voidaan selvittää ja perustella hieman suotuisimmissa olosuhteissa kuin jälkikäteen ns. housut kintuissa, kun ongelma on selvinnyt jotain muuta kautta. Jos et osaa päättää, niin soittele ja selvitellään luottamuksellisesti.

Jonne Rantanen, AA, VT

puh. 050 409 3979

Mitä vakavammasta rikoksesta joudut epäillyksi, sen rajummat ovat poliisin alkuvaiheen pakkokeinot esitutkinnan turvaamiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa kiinniottoa, pidättämistä ja 4 vuorokauden kiinniottamisesta päästä vangitsemista. 

Tällöin vakavasta rikoksesta, esimerkiksi törkeästä huumausainerikoksesta epäilty viettää pääsääntöisesti seuraavan viikon poliisin tiloissa tutkintavankeudessa ja tämän jälkeen siirtyy läheiseen vankilaan tutkintavankeuteen. 

Ensimmäinen kaksi viikkoa voi usein olla ajanjakso, jolloin yhteydenpito perheeseen, työnantajaan, vuokraisäntään ja muihin tärkeisiin tahoihin ei onnistu poliisin asettaessa yhteydenpitorajoituksia sekä vaatiessa tuomioistuimelta niiden jatkamista myös tutkintavankeudessa. 

Täydellinen eristäminen perustellaan sillä, ettei rikoksesta epäilty vaikeuttaisi tutkintaa eli sotkemisvaaralla taikka esimerkiksi vaikuttaisi muiden epäiltyjen tai todistajien kertomuksiin. Syyllisten kohdalla sinänsä ymmärrettävää, mutta tärkeää on huomata, että rajoitukset kohdistetaan usein rikosnimikkeen perusteella ja tällöin ne kohdistetaan toisinaan myös henkilöihin, joiden asema rikoksen osalta myöhemmin lievenee. Toki rajoitukset ovat raskaita myös rikokseen syyllistyneille, kun kyseeseen tulee lähes täysi eristäminen pitkäksi ajanjaksoksi. 

EOAS Petri Jääskeläinen on ratkaisussaan 1148/4/11 todennut seuraavaa: 

Pakkokeinolaissa on todettu, että yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia yhteyksiin vankilan ulkopuolelle tai yhdessäoloon tietyn tutkintavangin tai tiettyjen tutkintavankien taikka tietyn vangin tai tiettyjen vankien kanssa. Pakkokeinolain ja tutkintavankeuslain esitöistä käy ilmi, että rajoitettaessa yhteydenpitoa muiden vankien kanssa tästä tulee lausua ja yksilöidä, keistä vangeista on kyse. Myös lakitekstin perusteella on selvää, että tuomioistuimen tulee lausua siitä, millainen ja keitä koskeva rajoitus on kyseessä. 

Nähdäkseni Jääskeläisen kanta on ainakin varovaisen kielteinen edelleen käytössä olevalle rajoitusmuodolle ”yhteydenpito kielletään vankien ja tutkintavankien kanssa”. Vankilassa tuomioistuinten sanamuotoja tutkitaan ja yritetään perata mahdollisimman tarkkaa virkamiesten toimesta. Esimerkiksi jos määräys kuuluu, ”yhteydenpito kielletty tutkintavankien kanssa”, on tulkinta oikeellisestikin se, että henkilö saa olla yhteydessä vankeusvankien kanssa. 

Rajoitukset johtavat usein myös tutkintavankeuden alussa täydelliseen erillään pitoon muista ihmisistä kuin henkilökuntaan kuuluvista – eli lähes täydelliseen eristykseen kun sanamuoto on ensin mainittu.

Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa. Yhteydenpitoa ei saa rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä.

Eduskunnan oikeusasiamies on EOAK/7510/2020 asiassa vaatinut, että lainsäädäntöä yhteydenpitorajoitusten osalta täydennetään ja täsmennetään. 

Pidän hyvin ongelmallisena, että tutkintavangin perusoikeussuojan kannalta niin keskeinen ja jokapäiväinen asia kuin tuomioistuimen määräämien yhteydenpitorajoitusten sisältö ja niiden valvonta on osoittautunut olevan lainsäädännössä puutteellisesti järjestetty. Pidän hyvin tärkeänä, että lainsäädäntöä täydennetään ja täsmennetään.

Tiedossani on, että oikeusministeriö on asettanut työryhmän (OM058:00/2020) tarkastelemaan pakkokeinolain muutostarpeita ja valmistelemaan tarvittavat lainsäädäntömuutokset. Työryhmän toimikausi päättyy 31.12.2021. Esitän oikeusministeriölle, että työryhmän nimenomaiseksi tehtäväksi annettaisiin arvioida pakkokeinolain uudistamistarpeita tuomioistuinten määräämien yhteydenpitorajoitusten sisällön ja niiden valvonnan osalta.

Jälkimmäinen kursiivi liittyy rajoitusten valvontaan sekä siitä, minkä tahon vastuulla valvonta olisi ollut. 

Rikosten selvittämisen turvaaminen puoltaa usein rajoitusten määräämistä ja toimii uskottavana perustelunakin niille. 

Rajoitusten käytännön turvaaminen ja valvominen taas on hyvin ongelmallista jo pelkästään siitä yksittäisestä syystä, että vankiloissa tyypillisesti on ikkunat. Vangilla on tosiasiallinen yhteys yöaikaan kymmeniin muihin vankeihin täysin riippumatta siitä, kuinka tiukka sanamuoto yhteydenpidon rajoittamiselle on määrätty. 

Kuulostiko vitsiltä? Sitä se ei ollut. Usein tosin viestintä käynee kuumimmillaan silloin, kuin nais- ja miesvankeja on sijoitettu kuuloetäisyydelle toisistaan. 

Se, että viestin vankilasta ulkomaailmaan tosiasiallisesti saa kulkemaan halutessaan, ei tietenkään tarkoita sitä, että yhteydenpitorajoitukset olisivat täysin turhia. Kuitenkin se tarkoittaa sitä nähdäkseni sitä, että rajoittamalla yhteydenpito kaikkiin muihin vankeihin sekä tutkintavankeihin, on tosiasiasiassa enemmän painostuskeino tutkintavankia kohtaan kuin esitutkintaa turvaava toimi lainsäätäjän tarkoittamalla tavalla. 

Rajoitusten osalta olisi perusteltua se, että ne tosiasiassa kohdistettaisiin yksilöityyn ryhmään, johon ne on tarkoitettukin ja muutoin myös tutkintavangille suotaisiin mahdollisuus hoitaa arkiset askareensa. 

Jan Huovinen, asianajaja

jan.huovinen@lakihhr.fi 045 8993303

Tässä juttusarjassa tulen käymään läpi suomalaisen rikosprosessin rikoksesta epäillyn ja asianomistajan eli rikoksen uhrin näkökulmasta. Artikkelien tarkoitus on pyrkiä vastaamaan niihin kysymyksiin, joita tavalliselle kansalaiselle voi syntyä siinä tilanteessa, kun joutuu joko rikoksen uhriksi tai epäillyksi rikoksesta.

Rikosasia alkaa tyypillisesti siten, että joku tekee poliisille rikosilmoituksen. Tämä voi käytännössä tapahtua joko heti rikoksen jälkeen tai pitkänkin ajan, jopa vuosien kuluttua. Yleensä rikosilmoituksen tekee rikoksen uhri, mutta sellaisissa tilanteissa joissa poliisi on paikalla, rikosilmoituksen voi tehdä myös poliisi.

Kun rikosilmoitus on tehty, poliisi tutkii rikoksen eli toimittaa esitutkinnan. Jos poliisi katsoo, ettei tapahtuneen rikoksen tueksi ole mitään näyttöä (eli ei ole syytä epäillä rikosta), voi rikostutkinta loppua jo tässä vaiheessa.

Esitutkinnassa poliisi pyrkii hankkimaan rikoksesta tietoa eri tavoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa asianosaisten (eli uhrin ja epäillyn) sekä todistajien kuulemista sekä teknisen näytön hankkimista.

Rikoksen uhrin näkökulmasta onkin tärkeää toimittaa poliisille kaikki asiaan liittyvä tieto mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Uhri eli asianomistaja ei yleensä tarvitse avustajaa vielä tässä vaiheessa etenkään lievemmissä rikoksissa, vaan poliisi tutkii rikoksen ja ohjeistaa asianomistajaa, millaista selvitystä tulisi toimittaa. Vakavammissa rikoksissa on kuitenkin syytä olla yhteydessä asianajajaan jo tässä vaiheessa, jotta asia tulee varmasti oikein selvitetyksi. Mikään ei toki estä asianomistajaa käyttämästä asianajajaa jo esitutkinnan alkuvaiheessa, mutta silloin on riskinä, että kustannukset jäävät itselle maksettavaksi, ellei syyttäjä nosta asiassa syytettä tai esitutkinta päätetään muusta syystä. Poikkeuksen tähän muodostavat vakavat henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset sekä seksuaalirikokset, joihin on mahdollista saada asianomistajan oikeudenkäyntiavustaja. Silloin kustannukset jäävät valtion maksettavaksi, vaikka syytettä ei nostettaisikaan.

Rikoksesta epäillyn näkökulmasta on aivan vähäisiä rikoksia lukuunottamatta usein syytä kääntyä asianajajan puoleen jo esitutkinnan aikana, erityisesti silloin jos kiistää syyllistyneensä rikokseen. Sellaisissa rikoksissa, joiden osalta epäilty on pidätetty tai vangittu tai josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin neljä kuukautta vankeutta, on oikeus saada käräjäoikeuden määräämä puolustaja, jonka voi valita itse. Tällöin valtio vastaa puolustajan kustannuksista, joskin on mahdollista, että rikoksesta epäilty velvoitetaan korvaamaan ne takaisin valtiolle, jos hänet tuomitaan oikeudessa rikoksesta ja hänellä ei tulojensa puolesta olisi oikeutta oikeusapuun. Mikäli rikos ei olisi niin vakava, että puolustajan määräys tulisi kyseeseen, asiaan on mahdollista saada oikeusapua. Nykyään oikeusaputoimistot ovat niin ylikuormitettuja, että usein oikeusapupäätöksen yksityisen avustajan käyttämiseen saa rikoksesta epäiltynä jo esitutkintavaiheessa.

Varsinkin vakavampien rikosten osalta rikoksesta epäillyn on syytä hankkia avustaja (asianajaja) kuulusteluihin. Vaikka avustajan rooli kuulusteluissa on pitkälti passiivinen, pelkästään avustajan läsnäolo muuttaa usein poliisin toimintatapoja kuulusteluissa. Vaikka poliisit usein vakuuttavat rikoksesta epäillylle, ettei kuulustelukertomusten sanamuodolla olisi niin suurta merkitystä, totuus on täysin päinvastainen. Oikeudenkäynnissä kuulustelukertomuksia luetaan kuin piru raamattua, ja vähäisetkin ”ristiriidat” pyritään kääntämään syytetyn vahingoksi. Tästä syystä on ensiarvoisen tärkeää lukea kuulustelukertomus huolellisesti läpi ennen sen allekirjoittamista. Juuri tässä roolissa asiantunteva avustaja on paikallaan, hän saattaa kiinnittää huomiota sellaisiin vähäiseltäkin tuntuviin vääriin sanamuotoihin ja kirjauksiin, joilla voi aikanaan oikeudenkäynnissä olla suuri merkitys.

Tärkein muistisääntö rikoksesta epäillylle on se, ettei hän ole millään tavalla velvollinen edistämään oman syyllisyytensä selvittämistä. Tätä sanotaan itsekriminointisuojaksi. Näin ollen poliisin esittämiin kysymyksiin ei ole pakko vastata yhtään mitään (lukuun ottamatta oman henkilöllisyyden selvittämistä). Myös valehtelu on sinänsä täysin sallittua, kunhan ei saata ketään toista henkilöä valheellisesti syytteen vaaraan (on tosin syytä pitää mielessä, että valheesta ”kiinni jääminen” saattaa heikentää kertomuksen uskottavuutta muutenkin). Rikoksen oma-aloitteinen selvittäminen voidaan tietyissä tapauksissa ottaa huomioon tuomiota lieventävänä seikkana, mutta vaikutus Suomessa on erittäin vähäinen joitakin harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Näin ollen en suosittele kenellekään epäselvän rikoksen tunnustamista ainakaan sillä perusteella, että sillä tavoin saisi lievemmän tuomion. Suomessa tuomitaan joka päivä lukemattomia henkilöitä pelkästään siitä syystä, että he ovat itse myöntäneet asian esitutkinnassa.

Varsinkin vakavammissa rikosasioissa esitutkinnassa kuullaan asianosaisia ja todistajia mahdollisesti useaan kertaan. Rikoksesta epäillyn ei ole pakko suostua kuulusteluihin ilman avustajaa eikä se ole suositeltavaakaan. Myös rikoksesta epäillyn on mahdollista toimittaa poliisille haluamaansa selvitystä asiassa ja vaatia tutkintatoimenpiteitä, vaikkapa jonkin henkilön kuulemista tai jonkin teknisen todistelun hankkimista.

Tiivistettynä edellä sanotusta voidaan todeta, että esitutkintavaiheessa epäillyn tarve avustajan käyttämiselle on yleensä suurempi kuin asianomistajan eli uhrin, lukuun ottamatta kaikista vakavimpia rikoksia.

Kun poliisi katsoo selvittäneensä rikosasiaa riittävästi, varataan asianosaisille (lieviä rikoksia lukuunottamatta) mahdollisuus lausua suoritetusta esitutkinnasta. Tätä kutsutaan loppulausunnoksi. Edelleen asianosaisella on mahdollisuus lausua käsityksensä suoritetusta esitutkinnasta ja syytekynnyksen ylittymisestä sekä tarvittaessa vaatia lisää tutkintatoimenpiteitä, vaikkapa jonkun todistajan kuulemista asian tiimoilta, mikäli katsoo tutkinnan olleen tavalla tai toisella puutteellinen. Toki tämä on mahdollista ja suotavaa myös esitutkinnan aikana.

Esitutkinnan päättyessä asiasta tehdään kirjallinen päätös, joka toimitetaan asianosaisille. Poliisi toimitttaa valmiin esitutkintapöytäkirjan syyttäjälle syyteharkintaan. Tästä lisää artikkelisarjan seuraavassa osassa.

Usein varsinkin pienemmissä osakeyhtiöissä yhtiön osakkeenomistajat tavalla tai toisella tosiasiallisesti tekevät yhtiötä koskevia päätöksiä taikka ohjaavat yhtiön toimintaa. Juridisesti osakkeenomistajalla ei kuitenkaan ole minkäänlaista yleistoimivaltaa tehdä päätöksiä yhtiössä tai edustaa yhtiötä.

Osakeyhtiössä osakkeenomistajat käyttävät päätösvaltaansa yhtiökokouksessa. Osakkeenomistajat voivat toki yhtiökokousta pitämättä yksimielisinä tehdä päätöksiä, mutta vain sellaisista asioista, jotka kuuluvat yhtiökokouksen päätettäväksi. Edes yhtiön ainoa osakkeenomistaja ei siis voi muulla tavoin tehdä päätöksiä yhtiössä eikä toimia yhtiön puolesta, ellei tällä osakkeenomistajalla ole päätösvaltaa tai edustamisoikeutta esimerkiksi sen vuoksi, että hän on yhtiön hallituksessa.

Yhtiökokous voi tosin määrätä, että yhtiökokous päättää toimitusjohtajan ja hallituksen yleistoimivaltaan kuuluvasta asiasta.

Kokonaan toinen asia on, että yhtiön hallituksen kannattaa jossain määrin olla kartalla siitä, että minkälaiset päätösehdotukset tulevat saamaan yhtiökokouksessa tarvittavan äänimäärän osakkeenomistajilta. Tästä syystä osakkeenomistajien mielipiteet yhtiössä tehtävistä päätöksistä saavat merkityksensä myös yhtiön hallituksessa.

Osakeyhtiölain mukaan osakeyhtiötä johtaa ja edustaa yhtiön hallitus ja mahdollinen toimitusjohtaja. Hallitus huolehtii yhtiön hallinnosta ja sen toiminnan asianmukaisesta järjestyksestä. Hallitus vastaa myös yhtiön kirjanpidon ja varainhoidon valvonnan asianmukaisesta järjestämisestä. Mahdollinen toimitusjohtaja puolestaan hoitaa yhtiön juoksevaa hallintoa hallituksen antamien ohjeiden ja määräysten mukaisesti.

Yhtiön jokapäiväisessä toiminnassa osakkeenomistajien ja yhtiön johdon roolien selkeä erillään pitäminen ei välttämättä näytä merkitykselliseltä, mutta muun muassa vastuukysymyksien osalta roolien erillään pitäminen on tärkeää. Erityisesti sellaisessa yhtiössä, jossa osakkeenomistajina ja yhtiön hallituksen jäseninä on eri henkilöitä, tämä on olennaista. Jos esimerkiksi enemmistöosakkeenomistajalla on jatkuvasti tarve pyrkiä puuttumaan yhtiön johdon tekemiin päätöksiin, tulee osakkeenomistajan arvioida sitä, että olisiko hallituksen kokoonpanoa tarvetta muuttaa yhtiökokouksessa.

Kehotan matalalla kynnyksellä tarttumaan puhelimeen ja kysäisemään lakimieheltä tai esimerkiksi Yrittäjien neuvontapuhelimesta, mikäli tällaisissa asioissa tulee epäselvyyksiä.

Voiko edunvalvontavaltakirjan laatia itse? Totta kai. Internetistä löytyy lukuisia hyviä pohjia ja ohjeistuksia valtakirjan laatimiseksi kotona. Asiaan vihkiytyneen juristin kanssa keskustelu johtaa useimmissa tapauksissa kuitenkin siihen, että valtakirjasta tulee hyvin erinäköinen, kuin mikä se oli ennen keskustelua. Avaan artikkelissa perusteluineen tyypillisimmät oksakohdat sekä ratkaisut. 

1.     Molemmat lapset samanaikaisesti valtuutettuina – eli sisarukset voivat hoitaa yhdessä asioitani. Laki sinänsä mahdollistaa sen, että valtuutus on jaettu, mutta oikeuskirjallisuudessa on selkeäsanaisesti todettu, että jaettu valtuutus merkitsee lähinnä sitä, että asiakirjan laatinut juristi ei ole osannut asiaansa. Näin siksi, että valtuutetut voivat tehdä samanaikaisesti toimia, jotka sitovat päämiestä eli valtuuttajaa ja näin aiheuttaa moninaisia oikeudellisia ongelmatilanteita. Esimerkkeinä olkoon vaikkapa hoitopaikan valinta samanaikaisesti kahdesta eri yksiköstä tai valtuuttajan ajoneuvon myynti samana päivänä kahdelle eri ostajalle. Kummankin valtuutetun tekemät oikeustoimet ovat valtuuttajaa sitovia, mutta kumpaakin ei luonnollisesti voida toteuttaa. Pahimmillaan aiheutetaan oikeudenkäyntejä, joista päämiehelle eli valtuuttajalle aiheutuu ylimääräisiä kustannuksia. 

2.     Lahjat lapsille – Usein halutaan valtakirjaan määräys, jonka mukaan valtuuttajan lapsille tai lapsenlapsille annetaan alle verotusarvon jäävä lahja vuosittain tai kolmen vuoden välein. Ajatus on kaiketi lahjoittaa 4999 euroa kolmen vuoden välein ja toteuttaa verosuunnittelua. Kun lahjansaaja, määrä ja antamisen ajankohta on yksilöity, on lahja toteutettavissa, periaatteessa. Usein kuitenkin valtuuttaja valtuuttaa sellaisen henkilön, joka on lahjansaajien läheinen, kuten vanhempi taikka sisarus. Tällöin valtuutetun ja lahjan saajan läheisyys muodostaa esteen lahjan toteuttamiselle ja sen toteuttamiseksi tarvitaan ulkopuolinen varavaltuutettu, jonka valtuutus on erikseen DVV:ssa vahvistettava lahjoja toteutettaessa. Varavaltuutettu on usein perheen ulkopuolinen esteetön henkilö. Ohjeeni on, että lahjoihin suhtaudutaan tämän vuoksi varauksella, mikäli kyse ei ole sukupolvenvaihdoksesta taikka edellä mainituista suurista lahjoista, eli ainakin niissä tilanteissa, joissa lahjat jäävät arvoltaan melko vähäisiksi ja niitä olisi toteutettava esteellisenä taikka varavaltuutetun toimesta. Näkemykseni on, ettei sellaiselta henkilöltä, joka ei omista asioistaan kykene päättämään, odoteta erityistä muistamista syntymäpäivänä ja erikseen jouluna. 

3.     Kiinteä omaisuus – sisällytä aina kiinteän omaisuuden lauseke valtuutukseen, kun valtuutus on tarkoitus tehdä kaiken kattavana läheiselle ihmiselle. Kun valtakirjassa valtuutetaan valtuutettu muun ohella myymään ja luovuttamaan kiinteistöjä, välttää valtuutettu ehkäpä turhaa byrokratiaa silloin, kun kiinteistön osalta luovutuksia tulee toteuttaa. Lauseke ollaan helposti usein jättämässä pois, kun kiinteää omaisuutta ei kuulu valtuutetun varallisuuteen. Nähdäkseni elämä on sillä tavoin yllättävää, ettei kannata tuudittautua siihen, etteikö erinäisten sattumien kautta voisi vielä päätyä kiinteän omaisuudenkin omistajaksi, vaikkapa amerikan serkun perinnön seurauksena. 

4.     Tietojensaantioikeus – tietojensaantioikeuden laajentaminen on nykyisin melko tyypillistä. Se tarkoittaa sitä, että valtuutetun varahenkilö taikka muu henkilö valtuutetaan saamaan vaikkapa samat tiedot, kuin mitä valtuutetulla on oikeus saada, taikka terveydentilaa koskevat tiedot valtuutetusta kuten valtuuttaja ne saa. Tällä usein halutaan varmistaa, ettei sisaruksille tulee kinaa tai epäilyksiä toisiaan kohtaan. Muistutan heti, ettei ensisijainen valtuutettukaan ole oikeutettu saamaan kaikkia valtuuttajan terveydentilatietoja, vaan ainoastaan ne, mitkä ovat tarpeen päätösten tekemiseksi. Usein kun valtuutettu ja varahenkilö ovat läheisiä, täsmentäen lapsia, on heillä melko laaja läheisen tiedonsaantioikeus sellaisen läheisen osalta, joka ei lupaa tietojen antamiseen kykene antamaan. Heillä on myös valtuutetun lisäksi oikeus päättää hoidosta valtuutetun ohella yhdessä lääkärin kanssa. Tietojensaantioikeuden laajennus ei siten terveydenhuollossa tyypillisessä verisukulaisuustilanteessa ole erityisen välttämätön, ehkä selventävä. Pankkiasioihin pääsee käsiksi vain valtuutettu. Tältä osin totean, että mikäli valtakirjassa valtuutetaan jokin muukin taho oikeutetuksi saamaan tietoja vaikkapa pankista, epäilykseni on, että pankki tekee siitä hankalaa. Viimeisen totean ainoastaan mutulla. Mutu perustuu siihen, että edunvalvontavaltuutus tunnetaan yhä erittäin huonosti ja asiointi sen nojalla vaatii usein kärsivällisyyttä ja selvittämistä.  

5.     Allekirjoitukset ja säilytys – Allekirjoitettu valtuutusta säilytetään kuten testamenttia. Allekirjoittaminen eroaa testamentista suurelta osin todistajien osalta. Perintökaaressa edellytetään, että testamentin todistajat kirjaavat nimen ammatin ja kotipaikan. Perintökaari on vanha laki ja wanhaan aikaan Antti Alasin, seppä Turusta, oli riittävä määrite löytää juuri oikea Antti, joka oli testamentin todistanut. Nimi, ammatti ja kotipaikka on se, mitä luonnostaan jokainen kirjoittaa todistaessaan asiakirjan, jos toisenkin. Laki edunvalvontavaltuutuksesta on kuitenkin uusi ollessaan vajaa 15 vuoden ikäinen. Todistajan on lisättävä allekirjoituksensa alle nimensä, yhteystietonsa (osoite) sekä syntymäaikansa. Lainsäätäjä on ollut tarkkana, mutta ei säilytyksen osalta. On valitettavaa, että vielä 2020 tätä kirjoittaessa on alkuperäinen allekirjoitettu asiakirja säilytettävä, kuten testamentti, eli se, että kaikki on yhden ainoan alkuperäisen paperilapun varassa. Sähköistä järjestelmää ei ole saatu aikaiseksi, vaikka käsitykseni mukaan sitä on kansainvälisestikin jo useita vuosi puuhailtu. 

Mikäli edellä mainittu ei ollut täysin selvää, on järkevää harkita, olisiko www.verkkoasiakirja.com/edunvalvontavaltuutus järkevä valinta edunvalvontavaltakirjan hankkimiseksi. 

Palvelumme sisältää aina henkilökohtaisen neuvottelun lakimiehemme kanssa, vaikkakin usein niin, että juristi perustelee, miksi ylimääräistä ei kannata asiakirjaan sisällyttää. Juristin ohjeet voivat säästä valtuutetulta paljon vaivaa. 

Jan Huovinen, asianajaja

045 8993303

Allekirjoittanut on vuoden tauon jälkeen saavuttanut artikkelien kirjoittamista koskevassa kunnianhimossa sellaisen pisteen, että referoin tällä kertaa Helsingin Yliopiston Valtiotieteellisen tiedekunnan henkirikoskatsausta 2020, josta esitän seuraavassa pitkälti suoria lainauksia. Linkki katsaukseen artikkelin lopussa.

Kuka tappaa ja kenet? Katsauksen katsauskausi on 2010-2018. Tuona aikana henkirikoksen pääepäillyistä 88 % oli miehiä ja 12 % naisia. Sekä mies- että naisepäillyt olivat keskimäärin 36-38 vuotiaita. Uhreista miehiä oli 69% ja naisia 31%. Uhrien keski-ikä puolestaan oli 42-44 vuoden tienoilla. Johtopäätöksenä edellä sanotusta voidaan todeta, että usein tekijä on hieman uhria nuorempi. Erityisesti alle 40-vuotiaat miehet surmaavat keskimäärin selvästi itseään iäkkäämpiä henkilöitä, kun taas keski-ikäisten ja iäkkäiden osalta tekijät ja uhrit edustavat yleensä samaa ikäryhmää.

Pääosa henkirikoksen tekijöistä on työikäisiä, mutta vain joka kuudes on työelämässä. Katsauskauden pääepäillyistä 53 prosenttia oli tekoajankohtana työttömänä ja 11 prosenttia varhaiseläkkeellä. Aikuisten uhrien tilanne oli samankaltainen: miesuhreista 58 prosenttia oli joko työttömänä tai varhaiseläkkeellä ja naisuhreistakin pääosa oli työelämän ulkopuolella.

Henkirikoksiin syyllistyviltä ja niiden uhriksi joutuvilta miehiltä puuttuvat usein perhesuhteet. Perheellisten 15 vuotta täyttäneiden miesten henkirikollisuuden keskitasoksi muodostui vuosina 2010–2018 1,8 syyllistä ja henkirikoskuolleisuudeksi 1,2 uhria vuotta ja 100 000 kohti, perheettömillä rikollisuustaso oli 6,0 ja kuolleisuus 6,3. Naisilla tilanne oli jossain määrin toisenlainen. Ajanjaksolla korkein henkirikoskuolleisuus 15 vuotta täyttäneistä naisista oli kolmella ryhmällä: yksinhuoltajilla, avoliitossa eläneillä ja yksin asuneilla. Myös näiden ryhmien henkirikollisuuden taso oli avioliitossa tai vanhempiensa kanssa eläneitä naisia korkeampi.

Rikososapuolille on sukupuolesta ja iästä riippumatta (lapsiuhreja lukuun ottamatta) leimallista päihteiden, erityisesti alkoholin väärinkäyttö. Rikostutkijoiden arvion mukaan katsauskauden henkirikosten aikuisista miesosapuolista 64 prosenttia oli päihteiden väärinkäyttäjiä ja 52 prosenttia alkoholin väärinkäyttäjiä. Naisepäillyistä päihteiden väärinkäyttäjiä oli 60 prosenttia ja aikuisista naisuhreista 34 prosenttia.

Yleisin tekoväline katsauskauden henkirikoksissa (niin miesten kuin naistenkin) oli teräase ja yleisin teräase keittiöveitsi, jota oli käytetty 25 prosentissa rikoksia (56 % rikoksissa käytetyistä teräaseista). Miesten tekemistä henkirikoksista joka neljäs oli tehty ilman asetta, pahoinpitelemällä tai kuristamalla uhri kuoliaaksi. Miehet käyttivät myös ampuma-asetta rikoksissaan selvästi naisia yleisemmin. Erityisesti naisille ominaisia tekovälineitä olivat puolestaan myrkyt ja pehmeät tukahduttamisvälineet.

Kaiken kaikkiaan ajanjaksolla ilmi tulleista henkirikoksista 84 prosentissa epäiltyä vastaan nostettiin syyte ja 70 prosentissa syytetty tuomittiin rangaistukseen. Kahdessa prosentissa rikoksia syyte hylättiin näytön puuttumisen johdosta ja 11 prosentissa epäilty jätettiin syyntakeettomana rangaistukseen tuomitsematta.

Raportin mukaan henkirikollisuus poikkeaa Suomessa verrattuna muihin Euroopan maihin juuri keski-ikäisten miesalkoholistien korkealla henkirikollisuustasolla. Muiden sosioekonomisten ryhmien henkirikollisuus ei Suomessa oleellisesti poikennut vertailumaista (läntisen Euroopan maat).

Henkirikoskatsaukseen voi itse tutustua vaikkapa tuolla: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/319479/Katsauksia_41_Lehti_2020.pdf

Sanonta siitä, että tyypillinen suomalainen henkirikos on kahden miesalkoholistin välinen puukotus, pitänee siis edelleenkin varsin hyvin paikkansa.

Osakeyhtiölain 1 luvun 8 §:n mukaan osakeyhtiön johdon tehtävänä on huolellisesti toimien edistettävä yhtiön etua. Säännöstä ei kannata suoraan sekoittaa osakeyhtiölain 1 luvun 5 §:ssä säänneltyyn toiminnan tarkoitukseen (Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin), vaikka sinällään myös johdon tehtävänä on toteuttaa kyseistä yhtiön toiminnan tarkoitusta, ja lähtökohtaisesti yhtiön etu samaistuu osakkeenomistajien etuun.

Osakeyhtiölain 6 luvun 1 §:n mukaan yhtiön on oltava hallitus, mutta sillä voi olla myös toimitusjohtaja ja hallintoneuvosto. Yhtiön johdolla tarkoitetaan siis hallituksen jäseniä ja toimitusjohtajaa sekä mahdollisia hallintoneuvoston jäseniä. Tavanomaisissa PK-sektorin osakeyhtiöissä johto koostuu kuitenkin hallituksen jäsenistä ja toimitusjohtajasta, mikäli sellainen on valittu.

Lain mukaan johdon on toimittava siis huolellisesti. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että johdon on toimittava aktiivisesti yhtiön edun mukaisesti. Mikäli jokin tarpeellinen toimi jätetään siis tekemättä, on tällainen laiminlyöntikin huolellisuusvelvollisuuden vastaista toimintaa.

Liiketoimintaan kuuluu kuitenkin olennaisesti epävarmuus, mistä syystä johdon huolellisuutta ei tule mitata pelkästään sillä perusteella, että onko johdon tekemä päätös johtanut yhtiön kannalta hyvään vai huonoon lopputulokseen. Lähtökohtaisesti riittävää on, että johto hankkii hyvän liiketavan edellyttämässä laajuudessa tietoa päätöksenteon tueksi. Huolellisuusvelvollisuus korostuu sitä mukaa mitä suuremmasta riskinotosta tai kauaskantoisemmasta päätöksestä on kyse.

Lain esitöiden mukaan johto toimii riittävän huolellisesti, mikäli 1) päätöksen taustaksi on hankittu tilanteen edellyttämä asianmukainen tieto, 2) tämän tiedon perusteella on tehty yhtiön edun näkökulmasta johdonmukainen päätös ja 3) mahdolliset johdon jäsenten eturistiriidat eivät ole vaikuttaneet päätökseen. Näiden ohjenuorien lisäksi usein jää huomioimatta, että tällaisen riittävän huolellisen päätöksenteon dokumentointiin tulee panostaa. Vaikka johto olisi toiminut päätöksenteossaan huolellisesti, mahdollisessa riitatilanteessa huolellisen toimimisen toteennäyttäminen voi olla hankalaa, mikäli asiasta on olemassa vain johdon oma suullinen kertomus eikä minkäänlaista kirjallista dokumentaatiota.

Osakeyhtiölain 1 luvun 8 §:ssä säädetään myös johdon lojalitettivelvollisuudesta (yhtiön edun edistäminen), joka edellyttää muun muassa sitä, että johdon on asetettava yhtiön ja osakkeenomistajien etu oman etunsa edelle eikä johto voi pyrkiä edistämään vain tiettyjen osakkeenomistajien etua.

Huolellisuusvelvollisuuden rikkominen saattaa johtaa myös vahingonkorvausvelvollisuuteen, mikäli johdon jäsen on tehtävässään huolellisuusvelvoitteen vastaisesti tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttanut yhtiölle vahinkoa.

Työsuhteen päättäminen työntekijästä johtuvasta syystä on usein haastavaa ja Suomessa erityistä huolellisuutta vaativa teko, sillä työntekijän suoja on lainsäätäjän tahdon mukaisesti poikkeuksellisen vahva. Tarkastelen asiaa tällä kertaa työnantajan näkökulmasta tapauksessa, jossa työntekijä voitti asiansa. Artikkelissa käsitellään varoitusta ja sen jälkeistä työsuhteen irtisanomista, ei työsuhteen purkamista ilman varoitusta. 

Työsopimuslain mukaan irtisanottaessa työntekijä työntekijästä johtuvasta syystä voidaan toteuttaa seuraavasti: 

Työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. 

Painoa annetaan sanoille olennaisesti sekä vakavasti. Vähäisen velvoitteen rikkominen ei ole olennaista ja olennaisen velvoitteen lievä rikkominen ei välttämättä ole vakavaa. 

Edellä mainittu pykälä jatkuu:

Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on kokonaisarvioinnissa otettava huomioon työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden lukumäärä sekä työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan.

Kokonaisarviointi tarkoittaa usein sitä, että lainsäätäjän tahto on se, että tuomioistuimelle jätetään harkittavaksi asiaan vaikuttavat sellaiset seikat, joita lainsäätäjä ei voi ennalta lakiin kirjata ja ennakoida. 

Alla oleva esimerkki valottaa tilannetta osaltaan edellä mainitun osalta. 

Itä-Uudenmaan käräjäoikeus on 10.5.2019 ratkaissut sairaankuljettajana työskennelleen henkilön työsuhteen päättämistä koskevan riidan. Sairaankuljettajana työskennellyt työntekijä oli oikeutettu korvauksiin työnantajan tulkittua virheellisesti työntekijän menettelyä työsuhdetta päättäessään. 

Tapauksessa työnantaja esitti useita perusteita sekä laajalti näyttöä työsuhteen päättämisen perusteista. 

Irtisanomisperusteiksi ilmoitetut seikat olivat: 

1.    Henkilöstön edustajana esiintyminen, joka perusteena kaatui siihen, ettei käräjäoikeuden mukaan tilannetta oikeudenkäynnissä annetun näytön valossa voitu pitää edes varoituksen arvoisena. 

2.    Työvuoroon tulematta jättäminen, jonka käräjäoikeus tulkitsi inhimilliseksi erehdykseksi, sillä kyseessä oli työvuoron vaihtaminen ja johon liittyen yhtiön käytäntö oli ollut enintään suullisen huomautuksen antaminen. 

3.    Potilassiirto 27.8.2017 ja siitä tehty ilmoitus, jonka osalta näyttämättä oli ristiriitaisen henkilötodistelun jälkeen jäänyt, että työntekijä olisi tapauksessa toiminut vastoin yhtiön hänelle antamia, hänelle perehdytettyjä ohjeita. Yhtiö ei ollut esittänyt ohjeiden sisällöstä näyttöä, ainakaan itse ohjeita esittämällä.

4.    Työnantajan auton käyttö omaan lukuun. Oikeudenkäynnissä vastaanotetustatodistelusta ei voitu päätellä varmuudella, oliko kantajalla ollut lupa, jonka olemassa oloon hän oli vedonnut, käyttää työnantajansa autoa. Työntekijä oli kuitenkin käyttänyt ajoneuvoa useaan otteeseen kuukausien kuluessa.  Käräjäoikeus arvioi, ettei kyse ollut työntekijän osalta ainakaan tahallisesta luvattomasta käytöstä. Asiassa esitettiin todistelu työnantajan ja työntekijän siten, että kummankin näkökanta sai tukea todistelusta. Käräjäoikeus katsoi, ettei menettelyn vuoksi voitu päättää työsopimusta ainakaan ilman varoitusta kokonaisarvioinnin perusteella. 

5.    Lisäksi tapaukseen liittyi työntekijän Facebook-kommentti, jonka sisällön tarkan puutteen vuoksi sitä ei käsitellä tässä artikkelissa. Käräjäoikeuden arvioinnin mukaan kommentointi olisi täyttänyt korkeintaan varoituksen edellytykset.

Johtopäätökset 

Työnantajan on syytä käydä aina läpi tarkka tarkastuslista ennen työsuhteen irtisanomista ja tarpeen vaatiessa konsultoida aina lakimiestä ennen päättämistä. Näin siksi, että varoituksen peruste sekä työsuhteen päättämisen peruste arvioidaan pääsääntöisesti jälkikäteen ilman, että askelia taaksepäin on enää otettavissa. 

Muutaman tunnin konsultaatiolla voidaan säästää pitkähkö penni. 

Toki suomalainen oikeuskäytäntö on tässäkin asiassa varsin armollista. Työnantajalle koituva lasku perusteettomasta työsuhteen päättämisestä on tavallisesti 3-24 kk palkka, jossa mainittua ylärajaa kolkutellaan varsin harvoin. Ei puhuta usein siis miljoonista tavallisen työntekijän kohdalla. 

Huolellisella toiminnalla voi kuitenkin säästää. Huolellinen toiminta tarkoittaa kirjallisen ja perustellun varoituksen antamista johtuen työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista, sekä tämän jälkeen työsuhteen päättämistä asiassa työntekijän toteuttamasta jättämästä korjausliikkeestä johtuen eli varoitetun menettelyn jatkamisesta. Varoitusta ei voida antaa yhdelle tekijälle siitä, mistä toinen olisi saanut huomautuksen eli yhtiön on noudatettava yhtenäistä linjaa sekä yhdenvertaisuutta työntekijöiden kohtelussa. 

Huolellisen toiminnan edellytyksenä on myös turvata näyttötaakan toteutuminen työntekijän rikkomuksista. Näyttötaakka on työnantajalla, sillä työnantaja on väittänyt työntekijän menettelyn olevan työsuhteen päättämisen arvoista. Siksi jo varoitusta annettaessa, joka on työsuhteen päättämisen olennainen osa, on syytä pohtia todistelua koskevia seikkoja. 

Kokonaisarvioinnin ennakointi on työnantajankin kannalta hankalaa, mutta esimerkiksi inhimillisen erehdyksen ja työntekijän tahallisella menettelyllä ja niiden rajanvedolla voidaan saada asiaan suuntaa. Kokonaisarviointiin vaikuttavat myös lukuista muut seikat, kuten työntekijän aikaisempi menettely. Moitteeton pitkä työura puoltaa kokonaisharkinnassa joidenkin virheiden sallimista jne. 

Asianajotoimisto Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy auttaa työoikeutta käsittelevissä riidoissa sekä työnantajan että työntekijän näkökulmasta. 

Jan Huovinen, Asianajaja 

045 8993303

jan.huovinen@lakihhr.fi 

Kaikessa hiljaisuudessa kesäkuun alusta on astunut voimaan ajokorttilain muutos, jonka perusteella ajokiellot käsittelee 1.6.2019 lukien poliisi. Tähän asti ajokieltojen käsittely on ollut tuomioistuimen heiniä. Muutos voi äkkiseltään kuulostaa suurelta, mutta mikä sen merkitys on käytännön Raimo Rattijuopon tai Kalevi Kaahaajan näkökulmasta? Tarkastellaan sitä seuraavassa.

Muutoksen tarkoituksena on ilmeisimminkin ollut vapauttaa tuomioistuinten resursseja muiden asioiden käsittelyyn. Tätä tavoitetta ei toki itsessään voi pitää mitenkään huonona. Toisaalta poliisille ei ilmeisesti ainakaan tällä erää ole osoitettu lisäresursseja ajokieltoasioiden käsittelyyn. Lievempien ajokielto-asioiden suhteen työmäärä kaiken kaikkiaan ainakin toivottavasti vähenee: hallituksen esityksessä on arvioitu että noin 5.000 rattijuopumusta koskevaa asiaa siirtyisi vuosittain tuomioistuinten kirjallisesta menettelystä sakkomenettelyyn. Tällöin myös poliisin työmäärä vähenee, sillä sakkomenettelyn arvioidaan vähentävän poliisin työmäärää verrattuna täydelliseen esitutkintaan. Tämä koskee siis lähinnä lievähköjä rattijuopumuksia tai ylinopeuksia.

Toisaalta törkeämpien tapausten osalta työmäärä tullee lisääntymään. Jatkossa tuomioistuin antaa ensin ratkaisun rikosasiassa ja poliisi määrää ajokiellon vasta sen jälkeen. Poliisihallituksen lupahallintopäällikkö Hanna Piipposen mukaan ”väliaikaiset ajokiellot saattavat pidentyä. Eteen voi tulla entistä useammin tilanteita, joissa ajokielto on jo kärsitty, kun ajo-oikeusasia saapuu poliisin käsittelyyn.” (Lainaukset otettu Lakimiesuutisten artikkelista https://lakimiesuutiset.fi/ajokiellot-poliisin-tyolistalle/). Tämä ei tietenkään ole keskimääräisen rattijuopon tai kaaharin taikka näiden oikeusturvan kannalta mitenkään mukava asia.

Loppuun täytyy vielä antaa kiitosta huolelliselle lainsäädäntötyölle: ajokorttilain muutokseen ei näet ole otettu minkäänlaista siirtymäsäännöstä tai ohjeita lain käyttäjille sen suhteen, miten menetellään jo vireillä olleiden rattijuopumusasioiden suhteen. Itä-Suomen hovioikeus on ennättänyt antaa jo kaksi ratkaisua (18.7 ja 24.7), joissa on käsitelty tilannetta, jossa käräjäoikeus oli määrännyt ajokiellon lakimuutoksen voimaantulon jälkeen asiassa, joka oli ollut vireillä ennen lakimuutosta.

Hovioikeus on kummassakin ratkaisussa päätynyt katsomaan, että käräjäoikeus on ollut toimivaltainen määräämään ajokiellon asiassa, joka on tullut vireille ennen lakimuutosta. Ihmettelen, ellei kysymystä kierrätetä vielä korkeimman oikeuden kautta. Kaikki tämä ruljanssi olisi ollut vältettävissä sillä, jos lainsäätäjä olisi viitsinyt kirjoittaa lakimuutoksen yhteyteen yhden virkkeen siirtymäsäännöksen vastaavien tilanteiden varalta. Nyt ympäri Suomea on uskoakseni kymmeniä ennen lakimuutosta vireille tulleita ajokielto-asioita, joissa paikalliset syyttäjät ja käräjäoikeudet joutuvat harkitsemaan, ovatko ne toimivaltaisia käsittelemään ajokielto-asiat vai siirtävätkö ajokiellon käsittelemisen poliisille.

Näillä mennään tällä kertaa. Hyvää kesää kaikille kolmelle lukijalle!

Asianajaja Tapio Hokkanen

tapio.hokkanen@lakihhr.fi, 040 826 8326

Onnellista maanantaita. Parempien juttujen puutteessa kirjoitan parista uudistuksesta 1.7.2019 alkaen.

Kiitos rahanpesulainsäädännön ja asiakkaan tuntemista koskevien EU-direktiivien, yritysten tulee ilmoittaa niin sanotut tosiasialliset edunsaajat kaupparekisteriin aikavälillä 1.7.2019 - 1.7.2020. Tosiasiallisella edunsaajalla tarkoitetaan henkilöä, joka omistaa yli 25% yhtiön osakkeista tai käyttää yli 25% äänivaltaa yhtiössä. Äänivaltaa voidaan käyttää suoraan omissa nimissä tai välillisesti esimerkiksi toisen yhtiön kautta. Velvollisuus koskee osakeyhtiöitä ja osuuskuntia. Avointen yhtiöiden ja kommandiittiyhtiöiden tulee tehdä ilmoitus silloin, kun edunsaajana on muu henkilö kuin yhtiömies. Kuitenkaan esimerkiksi toiminimellä liiketoimintaa harjoittavien henkilöiden, asunto-osakeyhtiöiden tai yhdistysten ei tarvitse tällaista ilmoitusta tehdä.

Toinen yrittäjien tai yrittäjiksi haluavien kannalta toivotumpi uudistus on, että osakeyhtiön vähimmäispääomavaatimus poistuu 1.7.2019 alkaen. Tämän uudistuksen jälkeen on yhä vaikeampia keksiä syitä sille, että miksi liiketoimintaa pitäisi harjoittaa missään muussa kuin osakeyhtiömuodossa, jolloin yrittäjän asema saattaa olla suojatumpi. Toki osakeyhtiön pyörittämisessä on jonkin verran enemmän lakisääteisiä velvollisuuksia, muun muassa kirjanpitoon liittyen, mutta keskivertohuolellinen yrittäjä kykenee nämä velvollisuudet toki hoitamaan. Osakeyhtiö voidaan siis 1.7.2019 jälkeen perustaa ilman osakepääomaa, kun se on aiemmin ollut 2.500 euroa. Perustettavan yhtiön osakkeista ei siis tarvitse maksaa mitään ja yhtiön osakepääomaksi voidaan merkitä 0 euroa.

Toinen vaihtoehto on, että osakkeista maksettava merkintähinta merkitään kokonaan sijoitetun vapaan oman pääoman rahastoon eli SVOP-rahastoon. Ennen 1.7.2019 rekisteröity osakeyhtiö voi myös 1.7.2019 jälkeen alentaa osakepääomaansa vaikka 0 euroon, kunhan yhtiöjärjestyksessä ei ole määrätty, että osakkeella on nimellisarvo.

Jonne Rantanen, puh. 050 409 3979, jonne.rantanen@lakihhr.fi

1.7.2019 tulee voimaan lainmuutos, jonka jälkeen työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden lukumäärällä on erityistä vaikutusta henkilöön perustuvaa irtisanomisperustetta arvioitaessa. Lainmuutos on herättänyt paljon keskustelua. Hallitus päätti viime vuoden keväällä työsopimuslain irtisanomisperusteita koskevan sääntelyn muuttamisesta. Alun perin tarkoitus oli alentaa yksilöllisen irtisanomisen kriteereitä alle 20 henkeä työllistävissä yrityksissä. Valmistelun kuluessa alemman irtisanomiskynnyksen soveltuminen kohdennettiin koskemaan alle kymmenen henkeä työllistäviä työnantajia. Lopulta valmistelun edetessä henkilöstömäärää koskevasta rajauksesta luovuttiin kokonaan, ja säännösmuutokset päätettiin toteuttaa irtisanomisperusteiden kokonaisarviointia täsmentämällä.

Reilun kuukauden kuluttua voimaan tuleva uudistunut työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 1 momentti kuuluu seuraavasti: ”Työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on kokonaisarvioinnissa otettava huomioon työnantajan palveluksessa olevien työntekijöiden lukumäärä sekä työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan.” Lainmuutoksella lisätään työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 1 momenttiin seitsemän sanaa, jotka ovat kursivoitu edellä olevassa lainauksessa. Mitä näiden seitsemän sanan lisääminen muuttaa?

Ensinnäkin on korostettava, että muutos koskee ainoastaan työntekijän henkilöön liittyviä irtisanomisperusteita, ei taloudellisia ja tuotannollisia irtisanomisperusteita. Muutos ei koske myöskään muita työsuhteen päättämistapoja, esimerkiksi työsopimuksen purkamista.

Laissa ei ole mahdollista luetella yksityiskohtaisesti kaikkia niitä tilanteita, joissa työsopimuksen irtisanominen tulee kyseeseen. Työntekijän henkilöön liittyvän irtisanomisperusteen täyttymisen arviointi on – ennen lainmuutosta ja sen jälkeen – tehtävä kokonaisarvioinnilla. Siinä irtisanomisperusteen riittävyyttä on arvioitava ottamalla huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat.

Työntekijöiden lukumäärä on ennen lainmuutostakin voitu ottaa huomioon. Työntekijöiden lukumäärän nimenomainen mainitseminen kokonaisharkinnassa huomioon otettavana seikkana tarkoittaa kaikessa yksikertaisuudessaan sitä, että työntekijöiden lukumäärä on otettava erityisenä seikkana huomioon irtisanomisen syyn asiallisuutta ja painavuutta koskevaa kokonaisharkintaa tehtäessä. Lain esitöiden mukaan lainmuutoksen tarkoitus on ”korostaa työnantajan henkilöstömäärän merkitystä kokonaisharkinnassa siten, että pienten työnantajien erityiset olosuhteet saavat irtisanomisperusteen punninnassa nykyistä lakia ja oikeuskäytäntöä suuremman painoarvon” (HE 227/2018 vp).

Muilta osin työntekijän henkilöön liittyvää irtisanomisperustetta koskevaa sääntelyä ei ole tarkoitus muuttaa. Näin ollen työantajan on lähtökohtaisesti yhä muun muassa annettava varoitus ennen irtisanomista ja selvitettävä, olisiko irtisanominen vältettävissä sijoittamalla työntekijä muuhun työhön.

Lainmuutoksen soveltamisalaa ei ole erityisesti rajattu koskemaan työnantajia, joilla on enintään tietty määrä työntekijöitä palveluksessaan. Merkityksellistä työntekijän henkilöön liittyvän irtisanomisperusteen olemassaolon arvioinnissa on kuitenkin nimenomaan työnantajan pieni henkilöstömäärä. Toisin sanoen lainmuutoksella on vaikutusta erityisesti pieniin yrityksiin. Sitä vastoin tarkoitus ei ole muuttaa henkilöstömäärältään suurten yritysten ja työnantajien irtisanomiskynnystä. Taustalla tässä on ajatus, että työntekijän moitittavan menettelyn tai työntekoedellytysten heikentymisen seuraukset vaikuttavat pieneen työnantajaan suurta työnantajaa enemmän.

Irtisanomiskynnyksen madaltuminen henkilöstömäärältään pienien työnantajien kohdalla ei vaikuta erityisen suurelta muutokselta aikaisempaan verrattuna. Onhan työnantajan henkilöstömäärä ennenkin voitu ottaa huomioon. Lainmuutoksen jälkeinen oikeuskäytäntö tosin tulee vasta näyttämään muutoksen todellisen merkityksen.

Roope Raunio

roope.raunio@lakihhr.fi

puh. 050 4910828

Ehkäpä maailman hienoimman kaupungin eli tietysti Turun hovioikeus on 9.4.2019 ratkaisussaan pohtinut kiinteistön lahjoituksen tehneen henkilön oikeustoimikelpoisuutta ja sen osalta lahjoituksen pätemättömyyttä. Oikeudellinen ohje seuraa lopussa. 

Tapauksessa lahjoituksen toteuttamisen jälkeen tapauksessa oli vedottu lahjoituksen pätemättömyyteen sen vuoksi, että lahjoittaja B ei ollut ymmärtänyt oikeustoimen merkitystä. B oli lahjoittanut A:lle kiinteistön sen jälkeen, kun hän oli sairastunut Alzheimerin tautiin. 

Varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (kansankielellä oikeustoimilaki) 31 §:n 1 momentin mukaan jos joku, käyttäen hyväkseen toisen pulaa, ymmärtämättömyyttä, kevytmielisyyttä tai hänestä riippuvaista asemaa, on ottanut tai edustanut itselleen aineellista etua, joka on ilmeisessä epäsuhteessa siihen, mitä hän on antanut tai myöntänyt, tahi josta mitään vastiketta ei ole suoritettava, ei täten syntynyt oikeustoimi sido sitä, jonka etua on loukattu.

Saman lain 33 §:n mukaan oikeustointa, jota muuten olisi pidettävä pätevänä, älköön saatettako voimaan, jos se on tehty sellaisissa olosuhteissa, että niistä tietoisen olisi kunnian vastaista ja arvotonta vedota oikeustoimeen, ja sen, johon oikeustoimi on kohdistettu, täytyy olettaa niistä tietäneen.

Tapauksessa jälkikäteen oikeuden arvioitavaksi päätyivät lääkärinlausunnot koskien B:tä ja hänen oikeustoimikelpoisuuttaan lahjoituksen teon hetkellä. Lääkärinlausunnoista on oikeudelle selvinnyt muun muassa se, ettei B ole lahjoituksen aikaan ymmärtänyt esimerkiksi euro-valuutasta tai muutoin rahan arvosta juurikaan. Tapauksessa on selvitetty myös se, että B on ollut merkittävällä tavalla riippuvainen lahjan saajasta A:sta. Lahjakirjan oli laatinut juristi, mutta lahjakirjassa ei ollut huolehdittu tavanomaisella tavalla B:n edusta, kuten esimerkiksi hallintaoikeuden tai vähintään käyttöoikeuden säilyttämisestä lahjanantajalle. Vaara siitä, että B:stä olisi tullut koditon lahjoituksen myötä oli seikka, joka huomioitiin arvioinnissa sen lisäksi, että lahjansaajalla oli ulosottovelkaa. Lisäksi tapauksessa on selvitetty, että A oli luvannut hoitaa B:tä, mutta tätä ei oltu kirjattu lahjakirjaan. 

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua eli toisin sanoen totesi käräjäoikeuden ratkaisun pätemättömyydestä olleen oikea.

Hyvin lievä muistisairaus ei tee automaattisesti henkilöstä oikeustoimikelvotonta. Oikeustoimia, kuten testamentin, edunvalvontavaltakirjan tai vaikkapa talokaupan voi tehdä, kun tekijä ymmärtää oikeustoimen sisällön ja merkityksen. Juristin tulee osata selvittää selvät tapaukset, mistä hän suoriutuu haastattelemalla asiakasta esimerkiksi tiedustelemalla kohteliaasti tyhmin kysymyksin tasavallan presidentin, vuoden, pääministerin ja lopulta maitolitran hinnan sekä muun irtaimen arvon. Tämän lisäksi mahdollista on tiedustella hieman vaikkapa henkilön omasta varallisuudesta suhteessa sen arvon määrittämiseen. Mikäli asiakas tai oikeustoimen osapuoli ei keskustelusta selviä täysin pistein ja papukaijamerkein, on järkevää suositella, että oikeustoimen kanssa samanaikaisesti eli mahdollisimman lähellä asiakirjan allekirjoittamista asiakas käy lääkäriltä hakemassa lausunnon kyseisen oikeustoimen suhteen. Eli toisin sanoen, pienenkin epäilyksen herättyä on syytä hankkia lääkärinlausunto oikeustoimikelpoisuudesta kyseisen oikeustoimen suhteen. Tämän jälkeen sekä lakimies että oikeustoimeen sitoutuneet tahot nukkuvat rauhassa. Näin olisi myös havaittu kyseisessä tapauksessa, ettei oikeustoimea olisi voinut tehdä runsas kolme vuotta aikaisemmin ja säästetty lakimiespalkkioissa jättämällä oikeudenkäynnit käymättä. 

Tällä kertaa luvassa lähinnä yleisluontoista pohdintaa, liittymättä sen kummemmin mihinkään tiettyyn tapaukseen. Avatakseni otsikkoa, Suomessahan on erittäin voimakkaana periaatteena vahingonkorvausoikeudessa voimassa ns. rikastumiskielto, joka tarkoittaa sitä, ettei vahingon kärsinyt saa vahingonkorvauksen tai muun kompensaation johdosta päästä parempaan asemaan, kuin missä olisi ollut ilman vahinkoa. Tämä kuulostaa äkkiseltään sinänsä ihan järkeenkäyvältä.

Ameriikoissa puolestaan moista periaatetta ei tunneta tai ainakaan tunnusteta, vaan siellä vahingonkorvauksia voidaan määrätä rangaistuksenluontoisesti (englanniksi punitive damages, suomennos omani) siten, että korvausmäärä on suhteutettu vahingon aiheuttajan liiketoiminnan ja mahdollisesti voitollisuuden laajuuteen (todettakoon tässä vaiheessa, että tietämykseni US of A:n oikeusjärjestelmästä perustuu pääasiallisesti John Grishamin kirjoittamiin fiktiivisiin romaaneihin ja uutisiin, enkä näin ollen voi esiintyä kyseisen järjestelmän asiantuntijana). Edellä todetusta vastuunrajoitusklausuulista huolimatta en ainakaan usko, että tietämyksessäni olisi niin suuria aukkoja, että se estäisi otsikossa tarkoitetun kysymyksen käsittelyn yleisellä tasolla.

Olen jokseenkin koko aikuisikäni pitänyt Suomen systeemiä automaattisesti parempana ja jenkkien miljoonakorvauksia syliin kaatuneesta kuumasta kahvista jokseenkin älyttöminä, niin kuin kuvittelisin useimpien lukijoidenkin tekevän. Nyt käytännön karaisemana näkemykseni ei kuitenkaan enää ole aivan näin yksioikoinen. Otetaanpa fiktiivinen esimerkki ajatusleikin tueksi.

Olen ennenkin kirjoituksissani käsitellyt tai vähintäänkin sivunnut sitä ongelmaa, että mikäli esimerkiksi vakuutusyhtiöt tekevät tietoisesti virheellisiä korvauspäätöksiä (siis siten, että korvausta ei makseta, vaikka sitä vakuutusehtojen mukaan kuuluisi maksaa), Suomessa on kovin vähän keinoja saattaa niitä edesvastuuseen asiasta. Kuluttaja voi lähinnä nostaa kanteen, ja käräjäoikeus tuomitsee sitten vakuutusyhtiön maksamaan juuri sen korvauksen, joka kuluttajalle olisi alun perinkin kuulunut. Monessa tapauksessa vakuutusyhtiö voi vielä saada oikeudenkäynnin aikana pienennettyä korvausta vetoamalla toissijaisesti ikävähennyksiin sun muihin (vaikkei olisi niihin edes alkuperäisessä, kielteisessä korvauspäätöksessä vedonnut), eikä kuluttaja sille oikein mitään voi. Laajat riita-asian oikeudenkäynnit tulevat älyttömän kalliiksi, ja kuluttajan on erittäin riskialtista riitauttaa korvauspäätöstä, kun oikeudenkäyntikulut voivat vähänkään laajemmassa riidassa nousta kymmeniin tuhansiin euroihin. Voittaessaankaan hän ei ”voita” mitään muuta kuin sen, mihin olisi alun perinkin ollut oikeutettu. Jos riidan häviää, menee koko henkilökohtainen talous pahimmillaan nurin.

Amerikassa tuomioistuin voisi puolestaan lätkäistä petolliselle vakuutusyhtiölle ankarat, vaikkapa nyt kymmenen miljoonan rapsut, jos havaitsisi vakuutusyhtiön toimineen törkeän huolimattomasti tai jopa tietoisen petollisesti. Vakuutusyhtiöiden touhuja seuranneena tämä ei olisi Suomessakaan yhtään hullumpaa. Oppisivatpahan olemaan tekemättä kielteisiä korvauspäätöksiä sen kummemmin miettimättä aina, kun sille on edes teoreettinen mahdollisuus.

Osakeyhtiölain 1 luvun 4 §:n mukaan osake voidaan rajoituksitta luovuttaa ja hankkia, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Säännös ilmentää periaatetta osakkeiden vapaasta luovutettavuudesta. Periaate voi kuitenkin olla hieman harhaanjohtava, sillä käytännössä yksityisissä osakeyhtiöissä osakkeiden luovuttamista rajoitetaan lähes säännönmukaisesti. Osakkeiden luovuttamista rajoitetaan usein osakassopimuksissa, mutta tässä artikkelissa käsitellään ainoastaan niitä rajoituksia, jotka voidaan toteuttaa osakeyhtiölain sallimissa rajoissa ja nimenomaan yhtiöjärjestyksessä.

Osakeyhtiölaissa sallittuja vaihdannanrajoituslausekkeita ovat lunastus- ja suostumuslausekkeet. Osakeyhtiölain 3 luvun 7 §:n mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että osakkeenomistajalla, yhtiöllä tai muulla henkilöllä on oikeus lunastaa muulta omistajalta kuin yhtiöltä toiselle siirtyvä osake (lunastuslauseke). 8 §:n mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että osakkeen hankkimiseen luovutustoimin vaaditaan yhtiön suostumus (suostumuslauseke).

Vaikka osakeyhtiölain perusteella osakkeiden luovutettavuutta voidaan rajoittaa vain edellä mainituilla lausekkeilla, on korkein oikeus kuitenkin joutunut arvioimaan, että voidaanko yhtiöjärjestyksessä määrätä muunlaisista rajoituksista taikka lunastus- ja suostumuslausekkeita muistuttavista rajoituksista. Tulkinnanvaraista on esimerkiksi niin sanottujen drag-along ja tag-along-lausekkeiden sisällyttäminen yhtiöjärjestykseen. Todettakoon, että kyseiset lausekkeet ovat melko yleisiä osakassopimuksissa.

Drag-along-lausekkeella tarkoitaan sitä, että enemmistäosakas voi pakottaa vähemmistöosakkaat myymään osakkeensa enemmistäosakkaan mukana. Käytännön tasolla lauseke voi olla enemmistöosakkaalle hyvinkin merkityksellinen, koska usein potentiaaliset ostajat haluavat ostaa yhtiön osakkeita vain, mikäli heillä on mahdollisuus ostaa koko yhtiön osakekanta kerralla. Drag-along-lauseke puolestaan on eräänlainen peilikuva edellä mainitulle. Lauseke antaa vähemmistöosakkaille oikeuden myydä osakkeensa enemmistöosakkaan mukana, mikäli vähemmistöosakkaat niin haluavat.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä on kyseisten lausekkeiden osalta tulkittu niin, että lausekkeiden hyväksyttävyys riippuu siitä, että millä tavalla määräykset tosiasiallisesti rajoittavat vapaan vaihdannan periaatetta. Jos hyväksytään lähtökohdaksi se, että tag-along ja drag-along-lausekkeiden käyttäminen ennemminkin edistää osakkeiden vaihdantaa kuin rajoittaa sitä, niin lausekkeet voisivat olla hyväksyttäviä.

Ainakin pk-sektorin osakeyhtiöiden kannattanee suhtautua lausekkeiden käyttämiseen yhtiöjärjestyksessä varauksella, jottei epäselvyyksiä synny. Osakassopimuksissa näitä määräyksiä ja muita vastaavanlaisia määräyksiä voidaankin sitten käyttää mielin määrin, jotta osakassopimuksesta saadaan mahdollisimman pitkä ja vaikeaselkoinen ja siten myös sellainen, että se todennäköisesti aiheuttaa riitaisuuksia myös tulevaisuudessa (lausetta on tulkittava päinvastoin-periaatteella).

Varatuomari Jonne Rantanen

jonne.rantanen@lakihhr.fi

puh. 050 409 3979