Rikoslain 24 luvun 6 §:n mukaan joka oikeudettomasti teknisellä laitteella katselee tai kuvaa 1) kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä taikka 2) yleisöltä suljetussa rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten, syyllistyy salakatseluun.

Suojatut paikat

Tarkoituksena on suojata yksityisyyttä tilanteissa ja paikoissa, joissa oleskelua ihmiset pitävät yksityiselämäänsä kuuluvana tai eri syistä arkaluonteisena. Lisäksi tarkoituksena on suojata muun muassa virastoissa ja toimistoissa työskentelevien rauhaa ja yksityisyyttä sellaisissa paikoissa, joihin yleisöllä ei ole pääsyä.

Rikoslain mukaan kotirauhan suojaamia paikkoja ovat asunnot, loma-asunnot ja muut asumiseen tarkoitetut tilat, kuten hotellihuoneet, teltat, asuntovaunut ja asuttavat alukset, sekä asuintalojen porraskäytävät ja asukkaiden yksityisaluetta olevat pihat niihin välittömästi liittyvine rakennuksineen. Säännöksen toisessa kohdassa tarkoitetaan muun muassa virastoja, liikehuoneistoja, toimistoja, tuotantolaitoksia, kokoustiloja taikka muuta vastaavaa huoneistoa tai rakennusta. Suoja ei siten ulotu yleisille paikoille, kuten kaduille ja toreille, eikä myöskään kauppoihin, pankkeihin ja muihin paikkoihin, joihin yleisöllä on pääsy.

Suojattuja ovat paikat, jotka on jollakin tavalla erityisesti suojattu tai erityisen suojan tarpeessa. Tämä perustuu siihen, että paikassa harjoitetaan intiimejä, yksityisyyteen kuuluvia toimia. Mainituista paikoista laissa mainittaisiin nimenomaisesti käymälä ja pukeutumistila. Esimerkiksi ravintoloiden käymälät, vaatetusmyymälöiden sovituskopit, suihkuhuoneet ja saunat saavat siten lainkohdassa tarkoitettua suojaa. Näissä paikoissa oleskeleva voi olettaa, että hän on suojassa ulkopuolisten katseilta tai ainakin kuvaamiselta. Ihmisten käyttäytymisen tarkkailu käymälöissä ja vastaavissa tiloissa koetaan yleensä loukkaavaksi, eivätkä ihmiset yleensä voi sellaisissa paikoissa riittävästi suojautua tarkkailulta silloinkaan, kun se tapahtuu avoimesti. 

Salakatselun kohde

Pelkän tyhjän tilan kuvaaminen ei ole rangaistavaa. Tämä merkitsee sitä, ettei myöskään eläinten, esineiden, rakennusten tai muun ympäristön kuvaaminen ole rangaistavaa. Maisemankuvauksessa ei kuitenkaan saa loukata toisen yksityisyyttä. Kuvaajan tulee siten varmistua siitä, että esimerkiksi omakotitalon pihalla oleskelevat henkilöt, jotka voivat joutua kuvaan ja olla siitä tunnistettavissa, suostuvat kuvaamiseen.

Oikeudettomuus

Ollakseen rangaistavaa salakatselun tulee tapahtua oikeudettomasti. Oikeudetonta ei ole esimerkiksi laissa nimenomaan sallittu katselu. Muun muassa poliisilla on oikeus harjoittaa teknistä katselua rikosten selvittämiseksi ja ehkäisemiseksi. Katselu tai kuvaaminen teknisellä laitteella ei ole oikeudetonta myöskään silloin, kun siihen on saatu tarkkailtavan suostumus. Oikeudetonta ei ole myöskään lainkohdan suojaamassa paikassa oikeudettomasti oleskelevan tarkkailu. Tunkeutuja ei voi oikeudettoman oleskelunsa aikana saada samaa suojaa salakatselua vastaan kuin hyväksyttävästä syystä paikalle tullut henkilö. Salaisen valvontakameran käyttö on siten mahdollista esimerkiksi omakotitalon tai suljetun viraston sisäänkäynnin valvomiseksi. Katselu tai kuvaaminen teknisellä laitteella ei ole oikeutettua sillä perusteella, että tallennetaan vain se, mikä omin silmin muutenkin on nähtävissä.

Tekninen laite

Yleisimpiä salakatseluun soveltuvia laitteita ovat tavalliset kamerat, kiikarit ja videokamerat. Teknisenä laitteena ei sen sijaan pidetä silmälaseja (yllätys yllätys), joiden tarkoitus on palauttaa heikentynyt näkö normaaliksi. Normaaliaisteilla havainnoiminen ei siis ole salaa tehtynäkään rangaistavaa.

Katseleminen ja kuvaaminen

Rangaistavaa on siis katseleminen tai kuvaaminen. Katseleminen voi olla lyhytaikaistakin havainnointia. Kuvaaminen voi olla valokuvaamisen kaltaista, tietyn hetken kuvaamista tai luonteeltaan jatkuvaa videokameralla kuvaamista tai siihen rinnastuvaa toimintaa. Kuvaamisen tuloksena ei tarvitse välittömästi syntyä kuvaa tai sen negatiivia, vaan kuvaamista voi olla kaikkien sellaisten tekniikoiden käyttäminen, joilla informaatiota tallennetaan tai siirretään tallennettavaksi siten, että se voidaan myöhemmin saattaa kuvan muotoon.

Yksityisyyden loukkaaminen

Kotirauhan suojaamalla paikalla oleskelevan henkilön salaakin tapahtuva tarkkailu voi olla oikeutettua. Oikeudetonta ei ole katselu tai kuvaaminen, jota sen vakiintuneisuuden vuoksi ei yleensä koeta yksityisyyttä loukkaavana ja johon ihmiset osaavat varautua. Esimerkiksi merenkulussa on tavanomaista, että ihmisiäkin katsotaan kiikareilla.

Säännöksen toisessa kohdassa mainitulla yksityisyyden loukkaamisen nimenomaisella vaatimuksella on tarkoitus jättää rangaistavan salakatselun ulkopuolelle yksityisyyden kannalta aivan harmiton tarkkailu. Teon rangaistavuutta arvioitaessa on tämän vuoksi kiinnitettävä huomiota kuvaajan ja kuvattavan väliseen suhteeseen, katselun tai kuvaamisen tarkoitukseen, kestoon, paikkaan ja ajankohtaan sekä kuvattavan tilanteeseen, kuvaamisen yllätyksellisyyteen, kuvattavan kieltäytymisen tai poistumisen mahdollisuuteen ja muihinkin seikkoihin, joilla voi olla merkitystä teon loukkaavuuden arvioimisessa. Arvioinnissa on olennaista, onko tarkkailuun ollut mahdollista varautua riittävästi ja koetaanko kyseessä olevan tyyppinen tarkkailu yleensä loukkaavana.

Avointa kameravalvontaa, jonka kohteeksi tarkkailtavat joutuvat vain ohimenevästi siihen varautuen ja jota ei kohdisteta erityisesti kehenkään, ei yleensä pidetä yksityisyyttä loukkaavana. Samoin on arvioitava tilannetta, jossa tieto kameravalvonnasta on paikalla oikeutetusti oleskelevilla, vaikka tarkkailun kohteeksi voi satunnaisesti joutua kameravalvonnasta tietämätön henkilö. Kuitenkin esimerkiksi tietyn henkilön tai samojen henkilöiden pitkäaikainen avoin tarkkailu esimerkiksi työpaikalla voisi olla yksityisyyttä loukkaavaa ja siten rangaistavaa salakatselua.

Oikeuskäytäntöä

Turun hovioikeus on vuonna 2007 antanut ratkaisun asiassa, jossa oli kyse siitä, että A ja B valokuvasivat veneestä C:n aviomiehen omistamaa kiinteistöä ja sillä olevia laituria ja rakennuksia. He kuvasivat samalla C:tä, joka oleskeli rantasaunassa ja sen läheisyydessä. A:n ja B:n tarkoituksena oli kuvien ottaminen kiinteistöstä todistusaineistoksi rakennuslautakuntaa varten. A ja B havaitsivat kuitenkin rannalla olleen henkilön. A:n ja B:n oli täytynyt havaita, että rannalla ollut henkilö oli tullut kuvatuksi ja lisäksi he tiesivät kuvaavansa C:n kotirauhan piiriin kuuluvaa aluetta. Sillä seikalla, että C ei ollut tunnistettavissa valokuvista, ei ollut merkitystä, ja A ja B syyllistyivät asiassa salakatseluun.

Ratkaisussa KKO 1990:36 oli kyse siitä, että ollessaan poliisin kuulusteltavana C vastoin poliisimiesten kieltoa salaa videotallensi poliisikuulusten jälkeen käytyä keskustelua. Tällä menettelyllään C ei kuitenkaan syyllistynyt salakatseluun tai –kuunteluun, koska menettely ei loukannut poliisimiesten yksityisyyttä.

Ratkaisussa KKO 1985-II-128 yksityisetsivä seurasi B:n toimia hankkiakseen selvitystä vireillä olleeseen riitajuttuun, jossa B oli asianosaisena. Etsivä valokuvasi B:tä tämän oleskellessa omakotitalonsa pihamaalla. Etsivällä ei ollut oikeutta tehtävänsä vuoksi suorittaa valokuvausta lupaa siihen hankkimatta, joten etsivä syyllistyi salakatseluun. Kotirauhan piirissä oleskelevan henkilön kuvaaminen aineiston hankkimiseksi sinänsä hyväksyttävää tarkoitusta varten ei siten tee tarkkailua sallituksi.

Kevät on yliopistojen ja muiden oppilaitosten pääsykoeaikaa. Lukusalit ja kirjastot täyttyvät vakavista kasvoista lukupäivien venyessä entistä pidemmiksi. Oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykoe koostuu perinteisesti 3-4 teoksen mahdollisimman hyvästä ulkoa muistamisesta. Aikanaan valmennuskursseilla opastettiin, että jokaisen hakijan 8-vuotiaalla serkulla olisi yhtäläiset mahdollisuudet päästä sisälle tiedekuntaan, mikäli hän jaksaisi lukea enemmän. Kyse on siis oman henkilökohtaisen lukutekniikan, pitkien hermojen ja ennen kaikkea istumalihasten kestävyydestä.

Lukutekniikoita on useita. Mikä sopii yhdelle, voi olla toiselle sopimaton. Avaan kuitenkin tässä joitakin huomion arvoisia näkökohtia siihen, miten kevään rutistukseen voisi kannattaa valmistautua. Artikkeli perustuu omiin kokemuksiini ja erityisesti epäonnistumisista oppimiseen ja ovat siten ainoastaan yhden näkökulman tuotosta.  

1.     Löydä lukutekniikkasi jo ennen pääsykoerupeaman alkua. Vuonna 2009, jolloin tiedekunnan ovet eivät auenneet tai edes raottuneet, käytin 150 tuntia muistiinpanojen tekemiseen. Tiivistin kaiken lukemani isoille paperiarkeille useilla väreillä alleviivaten, muka teemoittain. Ei toiminut. Tehtyäni muistiinpanot noin 2/3 vaiheeseen ymmärsin, etten niitä koskaan ehdi lukea, käsialakin oli kammottava. Seuraavana vuonna alleviivaukset ja luetteloinnit siirtyivät suoraan kirjaan. Löysin omaksi tyylikseni tehdä jokaiseen sivuun kymmenen kohdan listoja – kymmenen pisteen kysymyksiä kun pääsykokeessa kysyttiin. Toimi huomattavasti paremmin.

2.     Harjoittele lukemista eri nopeuksin. Kursseilla ja lukutekniikan teoriaa vilkaistessa törmää usein siihen, että pääsykoekirjat tulisi alkuun silmäillä läpi, sitten syventyä ja alleviivailla, minkä jälkeen taas lukea nopeammin ja sitten taas hitaammin. Nopeaa lukutekniikkaa voi opetella useista eri lähteistä. Youtuben ensimmäiset vilkaisemani videot näyttivät kyseenalaisilta, mutta videoita oli tarjolla runsaasti. Kirjallisuudesta löytyy nopean lukemisen oppaita, esimerkiksi Kalevi Kantele: Nopean lukemisen opas, joista yhtenä irrallisena tekniikkana mainittakoon metronomin avulla harjoittelu ja silmien pysäyttäminen vain kahteen eri pisteeseen per tekstirivi (sanomalehdessä yksi kohta/rivi).  Tekniikassa siis silmät eivät seuraa tekstiä liukuen, vaan hyppien sivulla. Tekniikka perustuu siihen, että silmä havaitsee ympärillä olevan tekstin ilman, että jokaiseen sanaan keskittää täyden huomionsa. Toimii nopeassa luvussa mielestäni kohtuullisen hyvin. Liian hitaassa lukemisessa ongelmana on tyypillisesti pitkän virkkeen kohdalla virkkeen alun unohtaminen virkkeen loppuun päästäessä. Hyppely ei suinkaan ole ainoa tyyli ja kannattaa huomioida, että valtaosa lähdemateriaalista suosittaa myös liukuvaa lukutyyliä. Ennen pääsykoekirjojen saamista on kuitenkin vielä reilusti aikaa harjoitella ja etsiä omaa tyyliä käyttäen apuna saatavilla olevaa tietoa ja sekuntikelloa.

3.     Ravinto on tärkeää. Kerrosaterian jälkeen maistuu uni, kevyen ruokailun jälkeen jaksaa. Asiahan on varsin yksinkertainen. Omega-3:sten väitetään olevan muistille tueksi. Suosittelen kaikkea hömppää, sillä placebo-vaikutuskin on tutkitusti totta. Myönnän samalla juoneeni jonkinlaisille golfaajille tarkoitettuja juomia toisinaan, joilla oli väitettyä keskittymistä parantavaa vaikutusta.

4.     Liikunta. Kyse on istumalihasten kestävyydestä ja hereillä pysymisestä. Pakaroiden ja selkälihasten vahvistaminen ja pieni happihyppely tekevät siis ihmeitä jaksamiselle pitkinä päivinä ja iltoina lukusalissa. Lisäksi jos muuten ahdistaa, niin kaupanpäälle tulee endorfiinit edes jostain.

5.     Unessa aivot lepäävät ja käsittelevät päivällä opittua. Riskillä mennään, mutta melkeinpä havaitsin toimivaksi vielä illalla kerrata 10-15 minuuttia päivän teemaa sen jäätyä viimeiseksi ajatukseksi ja seuraavana aamuna samoin. Päivällä opitusta tutkitusti suurin osa unohtuu seuraavan vuorokauden aikana, mitä kertaamisella voi minimoida. Loppua kohti tosin iski kisaväsymys ja kertaaminen jäi. Idea oli kuitenkin hyvä. Usein suositellaan yhtä täydellistä lepopäivää joka viikko. Varmasti myös hyvä idea. Aikanaan oli myös hyvä idea viettää se yksi sunnuntaipäivä rannalla siten, että kyseltiin toisiltamme aiheeseen liittyviä listoja tai siten, että innokkain kokelas luennoi polviaan myöten vedessä seisten kirjasta tärkeimpiä tärppejä. Levosta sekin meni, kun aurinko paistoi ja siitä sai luvan kanssa nauttia.

6.     Juhliminen – 2 kertaa (vappu ja kissanristiäinen) – max – hillitysti #tiedekunnassaehtii.

7.     Ihmissuhteet kestävät kuuden tai kymmenen viikon tauon. Hyvät ystävät ymmärtävät, että asiaan voidaan palata ja puhelut pitää lyhyinä ja niidenkin sisältö kannustavana.

8.     Kaikki omenat samaan koriin. Minimoi työt, panosta kunnolla. Kun on antanut kaikkensa, niin jää vähemmän hampaankoloon, jos pisteet eivät silti riittäisi. Silloin voi vedota rengasrikkoon ja huonoon tuuriin kysymysten suhteen paremmalla omalla tunnolla.

9.     Päätä etukäteen istua pääsykokeessa 5 tuntia, siten, että roikut vielä paperissa, kun sitä revitään sinulta pois. Tämä johtuu siitä, että useimpien pääsykoekokelaiden itseni mukaan luettuna, ensimmäinen ajatus pääsykoetta vilkaistaessa on jotain suuntaan ”voi nyt #€%#%    &#€&”. Suomennettuna se tarkoittaa kuitenkin sitä, että pääsykoe on myös muille yhtä vaikea ja saattaa alkuun vaikuttaa epätoivoiselta. Siitä sitten nöyrästi luonnostelemaan ja kirjoittamaan vain.

10.  Hae oikaisua pääsykoetulokseen, mikäli pistesaldo jää vain vähän tiedekunnan ovet avaavasta pistemäärästä. Oikaisupyynnöt menestyvät melko kohtuullisella prosentilla loppujen lopuksi. Oikaisupyynnön laatimisessa sinua auttaa mielellään lakimiehesi Turussa ja Jämsässä eli Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy.

Edellä esitetty kaikella vastuuvapaudella kuvasi vain muistoja yhden kevään uurastuksesta, mikä sitten tuotti tulosta. Viisi pistettä meni tiedekunnallekin (pisteet yli pääsykoerajan/pisteet yli tentin läpipääsyrajan), mikä on tietysti sääli, Rantasella taisi mennä hieman enemmänkin.

Toivotan kaikille luku-urakkaan ryhtyville tsemppiä ja voimia. Valmistaudu jo ennen urakkaa ja tee päätös siitä, että teet kaikkesi. Tämä kevät on aivan yhtä suurella todennäköisyydellä sinun kevääsi, kuin mikä tahansa muu kevät. 

On yleisesti tunnettu tosiseikka, että vuokralainen voi aiheuttaa itselleen loppuelämän mittaisen velkavankeuden nukahtamalla suihkun lattiakaivon päälle esimerkiksi onnistuneen römpöttely-illan jälkeen. Lakiasiainpalvelu Hokkanen yms ei siis suosittele kenellekään kyseistä aktiviteettia vaan suosittelee varmuuden vuoksi kaikkia ottamaan kotivakuutuksen, jossa on kattava vastuuvakuutus.

Nyt kuitenkin käsitellään saman ”ilmiön” ”toista puolta”. Voisiko vuokranantaja (siis huoneiston omistaja) joutua vastuuseen vuokralaisen aiheuttamista vahingoista suhteessa taloyhtiöön?

Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2016:33 on viimein saatu vastaus tähänkin kysymykseen. Ratkaisussa oli otsikonsa mukaisesti kyse siitä, että ”Asunto-osakeyhtiö vaati Raaseporin kaupungilta (kaupunki) ja A:lta vahingonkorvausta yhteensä 62 639,25 euroa omistamalleen rakennukselle aiheutuneesta vahingosta. Kaupunki oli asunto-osakeyhtiön osakkeenomistaja, ja A oli vuokrannut kaupungilta asuinhuoneiston, jonka hallintaan kaupungin omistamat asunto-osakkeet oikeuttivat. Vahinko oli aiheutunut, kun A oli alkoholin vaikutuksen alaisena jäänyt suihkussa makaamaan osittain lattiakaivon päälle suihkun ollessa päällä. Kaupunki ja A vastustivat kannetta.”

Korostetaan vielä alkuun, että vuokralainen A kyllä velvoitettiin kaikissa oikeusasteissa korvausvelvolliseksi aiheuttamastaan vahingosta. Huomionarvoisena seikkana voidaan todeta, että sekä käräjä- että hovioikeus tosin leikkasivat A:n maksettavaksi tulevan korvausmäärän puoleen aiheutuneesta vahingosta. Toinen puolikas jäi siis asunto-osakeyhtiön eli käytännössä huoneiston osakkeenomistajien maksettavaksi. Korkeimman oikeuden ratkaisussa tai tässä artikkelissa ei kuitenkaan ole kyse siitä.

Korkein oikeus myönsi asunto-osakeyhtiölle valitusluvan sen seikan tutkimiseksi, voidaanko myös asunnon omistaja saattaa vastuuseen kyseisestä vahingosta. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista lainattua tekstiä: ”Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvaatimus on perustunut siihen, että kaupunki oli laiminlyönyt asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:ssä säädetyn kunnossapitovastuunsa, koska huoneiston lattialle oli kertynyt usean senttimetrin syvyydeltä vettä eikä kaupunki ollut osoittanut menetelleensä huolellisesti. Asunto-osakeyhtiö on lisäksi katsonut, että kaupunki vastasi huoneistoa käyttävän vuokralaisen huolimattomuudesta kuin omastaan. Vielä asunto-osakeyhtiö on katsonut, että kaupunki vastasi vahingosta oman huolimattomuutensa perusteella, koska se ei ollut edellyttänyt vuokralaiseltaan kotivakuutusta Kaupunki on katsonut, ettei se ollut vastuussa vahingosta, koska se ei ollut myötävaikuttanut vahingon syntymiseen eikä toiminut huolimattomasti.”.

Käsitellään vaatimuksen perusteet kohta kohdalta. Ensimmäinen, eli se, että asunnon omistaja olisi laiminlyönyt asunto-osakeyhtiölain mukaisen kunnossapitovastuunsa sallimalla huoneiston lattialle kertyä useita senttimetrejä vettä, herättää lukijan huulille velvoiteoikeudellisen hymynkareen. Korkein oikeus on kuitenkin kärsivällisesti todennut, ettei veden kertyminen lattialle ole johtunut osakkeenomistajan kunnossapitovastuun piiriin kuuluvasta huoneiston tai sen laitteiden viasta.

Edelleen todetaan, ettei asunto-osakeyhtiö ole vedonnut mihinkään sellaiseen menettelyyn tai laiminlyöntiin, joka olisi myötävaikuttanut vahingon syntymiseen. Asunnon omistaja ei ole voinut vaikuttaa siihen, että vuokralainen on sammunut lattiakaivon päälle, eikä asunnon omistajan voida edellyttää kyenneen sitä estämään. Näin ollen korvausvastuu ei voi perustua myöskään asunnon omistajan huolenpitovelvollisuuteen tai sen laiminlyöntiin.

Ehkä mielenkiintoisin (tai ylipäänsä ainoa juridisesti edes etäisesti mielenkiintoinen) osio koskee asunto-osakeyhtiön vetoamista siihen, ettei asunnon omistaja ole vaatinut vuokralaiseltaan kotivakuutuksen ottamista. Vastuunjaosta huoneistolle ja rakennukselle aiheutuvista vahingoista asunto-osakeyhtiön ja osakkeenomistajan välillä on säädetty asunto-osakeyhtiölaissa ja yhtiöjärjestyksessä. Korkein oikeus totesi, ettei osakkeenomistajalla ole velvollisuutta huolehtia vakuutusturvasta suhteessa asunto-osakeyhtiöön siltä varalta, että asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvat osat rakennuksesta vaurioituvat.

Näin ollen kaikki vaatimukset suhteessa asunnon omistajaan hylättiin. Tämä oli jo jutun otsikon perusteella jokseenkin itsestäänselvää, sillä mikä tahansa muu ratkaisu olisi johtanut paitsi suhteellisen käsittämättömään lopputulokseen, myös eittämättä mielenkiintoisiin käytännön sovelluksiin vastaavan ehkäisemiseksi jatkossa. Mitä tästä kaikesta siis jäi käteen? No ei mitään.

Korkein oikeus on kesäkuussa antanut ratkaisun asiassa KKO 2016:42, jossa se arvioi ajoneuvon kuljettamisen rangaistavuutta, kun syytetyn veressä oli ajon jälkeen ollut kannabiksen vaikuttavan aineen aineenvaihduntatuote (karboksitetrahydrokannabinoli), jolla ei ollut vaikutusta ajokykyyn. Korkein oikeus katsoi, että rikoslain säännöstä rattijuopumuksesta on tulkittava siten, että tulkinnassa otetaan huomioon lainsäätäjän tarkoitukseen, säännöksellä tavoiteltuun suojaan ja lopputuloksen ennakoitavuuteen vaikuttavat seikat. Korkein oikeus päätyi hylkäämään syytteen.

Rikoslain sanamuoto

Rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan rattijuopumuksesta tuomitaan muun muassa se, joka kuljettaa moottorikäyttöistä ajoneuvoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon aikana tai sen jälkeen käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta. Poikkeuksena on tilanne, jossa aine tai aineenvaihduntatuote on peräisin lääkevalmisteesta, jota kuljettajalla on ollut oikeus käyttää.

Lainkohdassa ei siis tehdä eroa sen suhteen, onko käytetyllä huumausaineella esimerkiksi sen laadun, vähäisen käyttömäärän tai ajan kulumisen johdosta vaikutusta kuljettajan ajokykyyn vai ei. Lain sanamuodon mukaan rattijuopumuksen tunnusmerkistö täyttyy silloinkin, kun kuljettajan veressä ei enää ole todettu huumausaineen vaikuttavaa ainetta vaan ainoastaan sen aineenvaihduntatuotetta. Samalla tavalla huumausaineiden nollarajaa liikenteessä merkitsevää säännöstä on myös oikeuskäytännössä vakiintuneesti tulkittu.

Lainvalmisteluaineiston mukaan huumausaineiden nollarajan tarkoituksena on kuitenkin ollut rajata sen soveltamisala vain sellaisiin tapauksiin, joissa huumausaineen käytöllä edes teoreettisesti voisi olla jotain yhteyttä liikenneturvallisuuteen.

Rikoslaki ja lainvalmisteluaineisto ovat siten selvästi ristiriidassa keskenään. Lain sanamuoto on yksiselitteinen ja selkeä eikä laissa edellytetä minkäänlaista huumausaineen vähimmäismäärää tai sitä, että nautitun huumausaineen tulisi vaikuttaa kuljettajan ajokykyä heikentävästi. Yleisestikin rikosoikeudessa tulkinnan lähtökohtana on nimenomaan lain sanamuoto. Tällä perusteella myös hovioikeus päätyi lukemaan teon syytetyn syyksi. Todettakoon kuitenkin, että hovioikeudessa ratkaisusta jouduttiin äänestämään.

Korkeimman oikeuden arviointia

Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan lainkäyttäjä ei saa tulkinnassaan syytetyn vahingoksi mennä lain kirjaimen ulkoupuolelle. Tulkinnassa voidaan kuitenkin ottaa huomioon säännöksen tarkoitus ja sillä suojaltavat oikeushyvät, kunhan se tapahtuu syytetyn eduksi.

Korkein oikeus päätyi siihen lopputulokseen, että rattijuopumuksen tunnusmerkistö on lakia säädettäessä kytketty verestä todettuun löydökseen sen käsityksen varassa, että huumausaineella voidaan tällaisen löydöksen perusteella olettaa olleen ainakin teoreettista vaikutusta kuljettajan ajokykyyn. 

Rattijuopumus- ja huumausainerikosten sääntelyllä on lisäksi eri suojelutavoitteet: Rattijuopumussääntelyllä pyritään edistämään liikenneturvallisuutta, kun taas huumausainesääntelyllä pyritään rajoittamaan huumausaineiden kysyntää. Korkeimman oikeuden mukaan kansanterveydelliset näkökohdat eivät kuitenkaan voi johtaa siihen, että rattijuopumussäännöksen soveltamisalaa ulotettaisiin sellaiseen menettelyyn, joka on täysin merkityksetön liikenneturvallisuuden kannalta.

Lisäksi kannabista käyttäneen olisi muussa tapauksessa vaikeaa arvioida, syyllistyykö hän rattijuopumukseen vai ei ryhtyessään kuljettamaan ajoneuvoa erityisesti silloin, kun käytöstä on kulunut jo pidempi aika.

Mielisairaiden henkilöiden tekemiä rikoksia on jo antiikin aikana käsitelty eri tavalla oikeusjärjestelmässä kuin syyntakeisten henkilöiden tekemiä rikoksia. Vastuun on jo tuolloin ajateltu sulkeutuvan pois rikoslain edessä, koska henkilöä, joka ei pysty kantamaan vastuuta teostaan, ei ajateltu voitavan rangaista. Eurooppalainen käsitys rikosvastuusta pohjautuu ajatukseen ihmisen vapaasta tahdosta – valintaan tehdä rikos tai olla sitä tekemättä. Rikoslain mukaan rangaistusvastuun edellytyksenä on, että rikosasian vastaaja on täyttänyt 15 vuotta ja on syyntakeinen.

Rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 mom. mukaan tekijä on syyntakeeton, jos hän ei tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt (syyntakeettomuus).

Syyntakeisuus määritetään syytetyn rikoksenteon hetken suhteen. Teon jälkeen tai ennen sitä tapahtuneilla muutoksilla syytetyn mielentilassa on näin vain toissijainen merkitys. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n mukaan tuomioistuin voi määrätä rikosasian vastaajan mielentilan tutkittavaksi, jos

1)    tuomioistuin on todennut välituomiossaan vastaajan menetelleen syytteessä kuvatulla tavalla ja

2)    mielentilan tutkiminen on perusteltua ja

3)    vastaaja suostuu tutkimukseen tai hän on vangittuna tai häntä syytetään rikoksesta, josta voi seurata ankarampi rangaistus kuin vuosi vankeutta.

Tuomioistuin voi syyttäjän taikka rikoksesta epäillyn tai tämän edunvalvojan esityksestä määrätä epäillyn mielentilan tutkittavaksi jo esitutkinnan aikana tai ennen pääkäsittelyä, jos rikoksesta epäilty on tunnustanut syyllistyneensä rangaistavaksi säädettyyn tekoon tai jos mielentilatutkimuksen tarve on muutoin selvä.

Toisinaan mielentilatutkimukseen on hanka päästä ja toisinaan sitä myös vältellään. Hankaluuksia tutkimukseen pääsyyn voi esiintyä erityisesti esitutkinnan ollessa käynnissä esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa vastaaja kiistää teon tai vain osan siitä, jolloin tuomioistuin ei voi vielä todeta vastaajan menetelleen syytteessä kuvatulla tavalla. Se, että mielentilatutkimuksen tarve olisi lain pykälän mukaan muutoin selvä, edellyttää vahvaa näyttöä selvyydestä.  

Mielentilatutkimukseen joutumisen välttelyä voi esiintyä esimerkiksi silloin, jos rikos on vakava, muttei niin vakava, että siitä ei todennäköisesti seuraisi vaikkapa yli kolmen vuoden varsinaista istumisaikaa. Tällöin vekkulijuristi voi laskea päämiehensä kanssa, että tahdosta riippumattoman hoidon kesto Niuvanniemen sairaalassa, Vanhan Vaasan sairaalassa tai muussa oikeuspsykiatrisessa yksikössä voi koitua todennäköisesti pidemmäksi keskimääräisten hoitoaikojen ollessa reilusti yli viiden vuoden. Päämiehen ollessa aidosti hoidon tarpeessa, tällainen menettely ei luonnollisesti ole päämiehen lopullisen edun mukaista. Juristin kannattaisi laskelmissaan huomioida, ettei valtion mielisairaaloissa kuitenkaan pidetä sen pidempään kuin on tarve ja se, että vankila ei ole oikea paikka psyykkisesti sairaalle. Lisäksi usein jää ehkä huomioimatta, että myös vankeustuomion aikana saatetaan päätyä siihen ratkaisuun, ettei vankila ole oikea paikka psyykkisesti sairaalle vangille ja tuomion täytäntöönpano voidaan keskeyttää terveydellisillä syillä. Hoitojakso valtion mielisairaalassa saattaa alkaa vaikkapa vasta tuomion loppumetreillä vangin jo istuttua pari-kolme vuotta, ja kuten aina, hoidon kesto on ennalta määräämätön, toisin kuin tuomion. Saatetaan siis ajautua ojasta allikkoon. 

Se, että rikosvastuusta voi vapautua syyntakeettomuuden varjolla mahdollistaa teoriassa tämän mahdollisuuden hyväksikäytön teeskentelyn keinoin. Käytännössä tämä on kuitenkin Suomessa vaikeaa tai lähes mahdotonta. Mielentila tutkitaan psykiatrisessa sairaalassa, oikeuspsykiatrisessa yksikössä, jossa pääsääntöisesti on ympärivuorokauden läsnä terveydenhuoltohenkilökuntaa. Mielisairautta on mahdollista teeskennellä pitkäänkin, mutta usein terve ihminen lipsahtaa käyttäytymään ”normaalisti”, kun kenenkään ei pitänyt nähdä. Psykiatrisissa sairaaloissa tapahtuu ihmeitä, kuten parantumisia vaikeista fyysisistä vammoista, kun kenenkään ei olisi pitänyt nähdä.

Usein tilanne on sellainen, että rikoksentekohetkellä vallinnut mielenterveyden häiriö on ehtinyt väistyä tai saatu hoidolla väistymään siinä vaiheessa, kun mielentilaa tutkitaan. Tällöin tutkimuksessa tutkittavana voi olla tavallinen naapurin Matti, joka on hyvinkin voinut rikoksen teon hetkellä painia hengestään paholaista vastaan, kun todellisuudessa on surmannut naapurin lemmikin, naapurin tai läheisensä. Usein mielentilatutkimusta suoritettaessa psykoosin oireita lievittävää lääkitystä vähennetään, jotta saataisiin esille tutkittavan sairaudesta johtuva käyttäytyminen. Kuulostaa hurjalta ja epäeettiseltä, mutta ei se sitä täysin ole. Käytin termiä ”usein” juuri sen takia, että lääkityksen vähentämisessä huomioidaan luonnollisesti tutkittavan vointi ja hänen sekä muiden turvallisuus. 

Hokkasen ja Rantasen tukkanuottaset yksityisistä parkkisakoista näyttivät jo pitkään päättyneen. Mikäs kuitenkaan parempi hetki kaivella vanhoja kuin aurinkoinen kesäpäivä.

Turun hovioikeus on siis 9.5.2016 ottanut kantaa yksityisiin parkkisakkoihin ja asianosaisten todistustaakkaan. Tapauksessa oli kyse siitä, että vastaaja oli kiistänyt toimineensa ajoneuvon kuljettajana useampina ajankohtina. Kirjallisilla todisteilla tuli näytetyksi, että ajoneuvo oli ollut pysäköitynä yksityisille parkkialueille. Riidatonta oli, että vastaaja oli ajoneuvon omistaja. Ajoneuvon kuljettajan katsottiin lisäksi tulleen tietoiseksi siitä, että pysäköinti kyseisillä alueilla oli maksullista.

Vastaaja oli reklamoinut saamastaan sakosta sähköpostitse. Parkkifirma oli vastauksessaan pyytänyt vastaajaa ilmoittamaan henkilön, joka ajoneuvoa oli kuljettanut. Tämän jälkeen vastaajalle oli samoilta parkkialueilta annettu useita uusia parkkisakkoja. Vastaaja ei kuitenkaan nimennyt kuljettajaksi ketään muuta henkilöä eikä kertonut ajoneuvon olleen kenenkään muun käytössä. Vastaaja oli oikeudenkäynnissä esittänyt kirjallista todistelua siitä, että hän oli mainittuina ajankohtina estynyt pysäköimästä ajoneuvoa kyseisille parkkialueille. Hovioikeuden mukaan mainittu todistelu ei kuitenkaan näin osoittanut.

Hovioikeus ei pitänyt uskottavana, että ajoneuvon olisi pysäköinyt joku muu kuin vastaaja. Vastaajan katsottiin siten toimineen ajoneuvon kuljettajana. Kun pysäköintialueiden ehdot olivat selkeästi esillä eivätkä ehdot olleet ankaria tai yllättäviä, vastaaja velvoitettiin korvaamaan yksityisoikeudelliset valvontamaksut parkkifirmalle.

Hovioikeus päätyi ratkaisussaan samaan, mistä puhuin jo aikaisemmassa artikkelissani 19.12.2015. Parkkifirma näytti kirjallisilla todisteilla (valokuvat), että ajoneuvo oli ollut parkkialueilla. Vastaaja oli ajoneuvon omistaja. Vastaaja kiisti pysäköineensä ajoneuvon parkkipaikoille. Vastaaja ei esittänyt uskottavia perusteita väitteelleen. Esimerkiksi tapauksessa KKO 2010:23 vastaaja väitti, ettei hän muistanut, kuka hänen ajoneuvoaan oli käyttänyt, mitä väitettä korkein oikeus ei pitänyt uskottavana. Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa vastaaja jätti tosin kokonaan kertomatta, kuka ajoneuvoa oli ajanut.

Langettavaan tuomioon ei tässäkään tapauksessa vaadittu täyttä näyttöä, vaan riittävä näyttö. Parkkifirma oli näyttänyt, että sopimus oli syntynyt. Kenen sitten pitäisi näyttää ajoneuvon kuski? Hovioikeuden ratkaisun perusteella on pääteltävissä, ettei parkkifirmalla ole velvollisuutta näyttää toteen sellaista seikkaa, jota sen olisi lähes mahdotonta näyttää toteen, mutta vastaajan on puolestaan erittäinkin helppo näyttää toteen. 

Jokainen tapaus on omanlaisensa. Tässäkin tapauksessa valvontamaksuja samalle ajoneuvolle annettiin useita, millä saattaa olla vaikutuksensa uskottavuuden arvioinnissa. Odotellaan vielä tämänkin tapauksen osalta sitä arvovaltaisempaa vahvistusta korkeimmalta oikeudelta. Valituslupaa on pyydettävä viimeistään 8.7.2016.

Kun tällä(kään) viikolla ei ole mitään järkevää kirjoitettavaa, keskitytään kummastelemaan muiden tekemisiä. Aloitetaan käsitteistä, jotta ei tulisi taaskaan mitään hämminkiä. ”Parodiahorisontti” tarkoittaa vapaasti muotoiltuna rajaa, jonka jälkeen asiat muuttuvat niin järjettömiksi, että ne muuttuvat omiksi parodioikseen ja jonka jälkeen todellisuutta on mahdotonta erottaa parodiasta. Todellisuus siis toisin sanoen muuttuu niin älyttömäksi, että siitä on mahdotonta tehdä parodiaa. Termi on paljon käytetty mutta silti niin käyttökelpoinen. Muun muassa erittäin hauska Pahkasika -hupilehti lopetti parodiahorisontin ylittymisen takia toimintansa vuonna 2000. Päätoimittaja Markku Paretskoin mukaan nykymaailmassa Pahkasian tyyppinen lehti on tarpeeton, koska todellisuus on muuttunut parodiaksi itsestään, eikä sitä siksi voi enää parodisoida. Paretskoin sanoihin on jälleen kerran helppo yhtyä.

Viime viikolla osuvasti aprillipäivän aattona parodiahorisontin pisti vuorostaan säpäleiksi Varsinais-Suomen käräjäoikeus, jossa käsiteltiin mielestäni mediassa aivan liian vähälle huomiolle jäänyttä vakavaa petosrikosta. Iltasanomissa tapaus lanseerattiin ”tomaattioikeudenkäyntinä”. Tapauksessa oli lyhykäisyydessään kyse siitä, että vanhempaa herrasmiestä syytettiin lievästä petoksesta, koska hän oli syyttäjän mukaan tahallaan lyönyt tomaattipussiin väärän hintalapun punnituksen yhteydessä. Asianomistajana olleelle kaupalle aiheutui moisesta menettelystä 1.80 euron suuruinen vahinko. Oikeudenkäynnissä oli siis kyse lähinnä siitä, oliko ulkolaisten tomaattien nappia painettu tahallisesti vai vahingossa. Tomaattien ulkomaisuus ja hintalapun kotimaisuus lienivät riidattomia seikkoja. Hyvä niin, sillä geneettiset tutkimukset tomaattien alkuperästä lienevät kalliita eikä mikään jutussa anna syytä olettaa, että nämä kustannukset olisivat hidastaneet syyttäjää hankkimasta mainittua selvitystä. 

Varsinainen hupi alkaa, kun päästään jutun perusteluihin puolin ja toisin. Vastaaja ”vetosi vahinkoon ja kiireeseen sekä huonoon näköönsä. Hän kertoi juuri tilanneensa uudet silmälasit, koska näki niin heikosti vanhoilla.”

Ja aina paranee: ”Oikeudessa myös arvioitiin kotimaisten ja ulkolaisten tomaattien vaakapainikkeiden läheisyyttä toisiinsa ja peilattiin sitä kautta mahdollista tahallisuutta ja tahattomuutta. Todisteena esitettiin myös piirros, jossa oli merkitty nuolilla sekä syytetyn että todistajan kulkusuunta vihannesosastolla.”

Hattua täytynee nostaa kaikille asiaa oikeudessa käsitelleille sikäli, kun he ovat pystyneet siihen vakavalla naamalla tai huumorintajustaan riippuen ilman ulospäin näkyvästi purkautuvaa ärtymystä.

Käräjäoikeus päätyi lopulta, oletettavasti pitkän harkinnan jälkeen, hylkäämään syytteen. Näin ollen vastaajan toivottavasti hulppeat oikeudenkäyntikulut jäivät valtion vahingoksi. Odotamme mielenkiinnolla, lähteekö syyttäjä hakemaan muutosta hovioikeudesta. Onhan valtion pohjattomassa kassassa kuitenkin varmasti vielä jokunen roponen tuhlattavaksi tähänkin asiaan.

Tasa-arvo – häveliäisyys - kuntosali. Se puhuttaa ja johtaa herkästi kipinöiviin keskusteluihin. Viime aikoina myös miehet ovat alkaneet asiassa aktivoitua ja kysyä kysymyksiä, joita aiemmin on sivuutettu.

Yksityiset yrittäjät ovat huomioineet naisten suunnalta kumpuavan kysynnän kuntosaliharjoitteluun ilman miesten läsnäoloa. Asia on käytännössä toteutettu usein siten, että kuntosalin tilasta osa on osoitettu ainoastaan naisten käyttöön. Kuntosalin käytöstä perittävä maksu on kuitenkin poikkeuksetta ollut sama miehille ja naisille, vaikka miesten käytössä oleva tila on huomattavasti naisten käytössä olevaa tilaa pienempi. Miehet saavat siis vähemmän ostamaansa tuotetta maksaen kuitenkin saman hinnan. Voitaisiinko ravintolassa samalla ideologialla miehelle tarjota säännönmukaisesti vähän suurempi pihvi kuin naiselle suuremman kaloritarpeen perusteella – samaan hintaan tietenkin. Ei voitaisi. Ei tietenkään.

Kuntosaliyrittäjät ovat myös perustaneet kuntosaleja, jotka on tarkoitettu vain naisille. Tässä ei ole mitään vikaa – mennään markkinoiden ehdoilla laittamatta toista sukupuolta maksumieheksi.

Naisten toiveet omalle kuntosalivuoroille ovat olleet esillä myös työpaikoilla ja yliopistoissa. Vielä 2011 vuonna Turun yliopiston kuntosalilla oli käytäntönä se, että naisille oli varattu oma erillinen harjoittelu aika, 1,5 tuntia viikossa, jolloin miehet eivät saaneet harjoitella kuntosalilla lainkaan. Vasta vuonna 2012 tämä asiaan saatiin korjaus siten, että yksi tunti viikossa oli varattu naisille ja yksi tunti viikossa miehille. Tässä oli taustalla tasa-arvovaltuutetun yksiselitteinen lausunto asiassa TAS 44/2012. Lausunnossaan tasa-arvovaltuutettu viittasiaiemmin 2008 (310/20008) antamaansa lausuntoon. Lausunnossaan tasa-arvovaltuutettu toteaa, että ”kuntosalitoiminnassa voidaan vedota häveliäisyyssyihin sellaisena oikeutettuna tavoitteena, jonka perusteella esimerkiksi miesten pääsyä kuntosalille voidaan rajoittaa naisten vuoron aikana. Erillisen naistenvuoron järjestämistä voidaan pitää häveliäisyyssyiden huomioon ottamiseen sopivana keinona. Häveliäisyyssyillä voidaan kuitenkin perustella yhtälailla myös erillisten vain miehille varattujen kuntosalivuorojen järjestämistä.”

Eräät työnantajat ovat astuneet samaan miinaan. Ollaan varattu naisille oma salivuoro, mutta miehille ei. Taustalla on aina sama syy häveliäisyys. Tuoreessa ratkaisussaan TAS 52/2015 tasa-arvovaltuutettu toteaa mielestäni oikeutetusti seuraavaa: ” Työelämää koskevasta syrjinnästä on tasa-arvolaissa säädetty muun muassa, että työnantajan menettelyä on pidettävä tasa-arvolaissa kiellettynä syrjintänä, jos työnantaja järjestää työolot siten, että yksi tai useampi työntekijä joutuu muihin verrattuna epäedullisempaan asemaan sukupuolen perusteella. Myös henkilökunnan käytössä olevien liikuntatilojen, suihku-, sauna- ja pukeutumistilojen tarjoamista voidaan pitää tällaisena työoloihin liittyvänä kysymyksenä. Kyse voi olla palkkaan rinnastettavasta rahallista arvoa sisältävästä etuudesta.”

Häveliäisyyssyyt. Taustalla on siis tämä yksittäinen sana. Monesti olen käynyt keskustelun, jossa olen pyrkinyt ymmärtämään sen merkitystä eri tahojen selittämänä. Oikein koskaan ei olla maaliin päästy – lähelle kylläkin. Häveliäisyyssyyt? Kuka sen selvittää? Keksiikö kukaan mitään muuta argumenttia, kuin sen, että miehet vilkuilevat tai katsovat naisia väärällä, sopimattomalla tai loukkaavalla tavalla? Rohkeimmat ja sikamaisimmat saattavat jopa yrittää avata keskustelua. Rohkenen kuitenkin todeta, että juna taitaa kulkea molempiin suuntiin. Sekin on tasa-arvoa. Jos kuntosalivuorot jätetään tasaamatta, merkitsee se sen asian hiljaista hyväksyntää, että mies on stereotyyppisesti naisen häveliäisyyttä loukkaava taho. Mies on lähtökohtaisesti pahis ja syyllinen. Tätä asetelmaa ei mielestäni voida kannattaa.

Tasa-arvoa muissa asioissa

Muistanemme kampaamo- ja parturimaksut? Ei ole montaa vuotta siitä, kun hinnat parturi-kampaamoiden ikkunoissa olivat miehille hieman edullisempia kuin naisille. Tarkkaan katsomalla voi havaita sukupuolen mukaan määräytyviä hintoja näkyvillä vieläkin, vaikka asiaan on puututtu. Naisten hiustenleikkuu oli kalliimpi, koska stereotypian perusteella työtä on enemmän ja siihen kuluu enemmän työntekijän aikaa. Asiaa on pyritty korjaamaan ja tilanne on todettu tasa-arvolain vastaiseksi. Parturikampaamoalalla tilanteeseen on reagoitu siten, että myydään parturipalveluita ja kampaamopalveluita, jolloin hintojen erot eivät enää selity sukupuolella.

Vastaavaa tapahtuu myös muilla aloilla:

”Ravintoloiden palveluissa tasa-arvolain vastaista on esimerkiksi se, että vain naisille sallitaan ilmainen sisäänpääsy ravintolaan tai se, että ravintola järjestää vain naisille tarkoitetun happy hourin.

Toisaalta ravintolat ovat oppineet myös ratsastamaan kiellolla. Ravintolaan saattaa esimerkiksi päästä ilmaiseksi sisään korkokengissä. Kun otamme yhteyttä, vedotaan siihen, että miehetkin voivat käyttää korkokenkiä.

Laki sallii palveluiden erityishinnoittelun vain toiselle sukupuolelle, kun se tehdään harvoin, kuten äitien- ja isänpäivänä ja naistenpäivänä.

Silloinkin yrittäjän tavoitteleman taloudellisen hyödyn on pysyttävä pienenä.” (http://www.hs.fi/kotimaa/a1415169405495)

Aiemmin sukupuoli oli vaikuttava tekijä myös vakuutuksissa. Miehet ovat alttiimpia tapaturmille ja naiset sairastelulle, mikä merkitsi sitä, että vielä vuoteen 2012 miehen tapaturmavakuutus oli naisen tapaturmavakuutusta kalliimpi ja sairaskuluvakuutus halvempi. Tämähän ei käynyt EU:n tuomioistuimelle, joka katsoi menettelyn syrjiväksi. Kirjoittajana olen ehkä varovaisesti ollut vanhan järjestelmän kannalla juuri tässä asiassa. Nuori mies on suurempi riski ratin takana kuin nuori nainen. Sorrun stereotypiaan, mutta en voi sille mitään – itsekin pidän vauhdista ja ehkä osakseen itsesuojeluvaiston kannustamana hankin aikoinaan ajoneuvon, jolla hädin tuskin pääsee ylinopeutta. Se on ehkä pelastanut henkeni.

Mielestäni on hyvä, että tasa-arvo on saavuttanut pisteen, jossa siitä voidaan keskustella molempien sukupuolten näkökulmasta. Keskustelut ovat silti yhä arkoja ja usein affektoituneita – molemmin puolin. Itsekin saatan joskus hieman maltillisesti lämmetä teemasta keskusteltaessa, muutoin seesteisenä ihmisenä. 

Yle uutisoi 17.3.2016 oikeusturvavakuutuksista raflaavalla otsikolla "Oikeusturvavakuutus tuottaa jatkuvasti pettymyksiä - silti lähes kaikki ostavat sen". Taloussanomat uutisoi jo vuonna 2009 samasta asiasta otsikolla "Älä luota oikeusturvavakuutukseen". Hieman objektiivisempaa ja riipaisevan kuivaa informaatiota oikeusturvavakuutuksista löytyy muun muassa Vakuutus- ja rahoitusneuvonnan (FINE) verkkosivuilta. Käydään yhdessä läpi muutamia edellä mainituissa artikkeleissa esitettyjä väitteitä.

"Oikeusturvavakuutuksen varaan ei kannata laskea oikeastaan yhtään mitään"

Ylen artikkelin mukaan oikeusturvavakuutus on komea sana, mutta arkisessa elämässä oikeusturvavakuutuksen varaan ei kannata laskea oikeastaan yhtään mitään. Asia riippuu tietty siitä, mitä vakuutettu vakuutukseltaan odottaa. Oikeusturvavakuutusten vakuutusmäärä on normaalisti 8 500 euroa. Jotkut yhtiöt kuitenkin tarjoavat laajennettua oikeusturvavakuutusta, jossa vakuutusmäärä on yleensä 17 000 euroa. Vakuutuksen omavastuu on normaalisti 15-25 prosentin välillä.

Aiemmin on tosiaan ollut melko tavallista, että vakuutus korvasi riitajutun hävinneelle osapuolelle myös hävinneen maksettavaksi tuomitut vastapuolen laskut. Nykyään häviämisessä vastapuolen kulujen korvaamisen riski on hävinneellä osapuolella itsellään. Myynnissä on kuitenkin myös vakuutusten lisäosia, jotka korvaavat myös vastapuolen oikeudenkäyntikuluja tiettyyn määrään asti. Joka tapauksessa on tärkeää, että lakimies selvittää asiakkaalleen kanteen menestymisen mahdollisuudet. Tämän jälkeen on vielä keskusteltava asiakkaan taloudellisesta kyvystä sietää kuluriskiä.

Jos odotat, että oikeusturvavakuutus kattaa kokonaisuudessaan kaikki oikeudenkäynnistä syntyvät omat ja vastapuolen kulut, tulet pettymään. Jos odotat, että oikeusturvavakuutus vähentää oikeudenkäynnin kuluriskiä, olet ilmeisesti lukenut oikeusturvavakuutuksesi ehdot.

"Oikeusturvavakuutusten pienellä kirjoitetut sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti"

Aivan varmasti - kuten nyt yleensäkin sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti. Ylipäätään pienellä kirjoitetut sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti. Oman kokemukseni mukaan oikeusturvavakuutusten ehdot tosin ovat kirjoitettu melko normaalilla fontilla, vaikka tekstiä saattaakin olla paljon. Vakuutusta ottaessa kannattaa kuitenkin tutustua vakuutuksen sisältöön.

Yksityishenkilöiden oikeusturvavakuutuksista korvattavaksi voivat normaalisti tulla ainoastaan vakuutetun yksityiselämää koskevat asiat. Oikeusturvavakuutus saattaa kuitenkin sisältyä myös autovakuutukseen, ammattiliittojen jäsenistönsä turvaksi ottamaan vakuutukseen, kiinteistövakuutukseen tai yrityksen vakuutuspakettiin. Oikeusturvavakuutuksesta ei yleensä korvata kuluja, jotka ovat syntyneet lakimieskuluista esimerkiksi hallintoviranomaisissa, hallinto-oikeudessa, erikoistuomioistuimissa, ihmisoikeustuomioistuimessa tai EU-tuomioistuimessa. Usein oikeusturvavakuutuksen ulkopuolelle rajataan myös asioita, jotka liittyvät vakuutetun työhön tai ansiotoimintaan, sijoitusasuntoon, lasten huoltoon ja tapaamisoikeuteen, avioeroon ja avioliiton päättymiseen liittyviin varallisuusriitoihin. Myös asiat, joilla on vähäinen merkitys vakuutetulle, on usein rajattu korvauspiirin ulkopuolelle.

Riita-asioissa korvattavuus edellyttää, että riita on syntynyt. Usein ehdoissa määritellään, että riita on syntynyt, kun vaatimus on kiistetty. Rikosasioissa puolestaan vakuutetun ollessa uhrina korvattava vakuutustapahtuma on usein uhrin esittämän vaatimuksen kiistäminen. Mikäli vakuutettu on syytettynä, ei kyse normaalisti ole korvattavasta vakuutustapahtumasta. Lähtökohtana on, että vakuutuksesta korvataan vakuutuksen voimassaoloaikana sattuneita vakuutustapahtumia. Niin sanottu kahden vuoden sääntö on poikkeus tästä. Jos vakuutus on vakuutustapahtuman sattuessa ollut voimassa alle kaksi vuotta, täytyy säännön mukaan myös niiden seikkojen, joihin vaatimus tai syyte perustuu, olla syntynyt vakuutuksen voimassaoloaikana. Ongelmia on syntynyt erityisesti asuntokauppariidoissa. Kaupan tekeminen on yleensä riidan peruste, jolloin kahden vuoden sääntö estää oikeusturvan myöntämisen asuntokauppaa koskevassa riita-asiassa, jos vakuutus ei ole ollut voimassa kauppakirjaa tehtäessä eikä vakuutus ole ollut voimassa kahta vuotta.

"Lakimiesten palkkiot nousevat helposti yli sataan tuhanteen euroon"

Ylen haastatteleman lakimiehen mukaan kotitalouksille myytävät oikeusturvavakuutukset tuottavat asiakkaille usein suuria pettymyksiä ja esimerkiksi asuntokauppariidoissa lakimiesten palkkiot nousevat helposti yli sataan tuhanteen euroon. Edelleen artikkelin mukaan korvauskatto tulee riita-asioissa vastaan usein jo ennen käräjäsaliin astumista ja esimerkiksi hometaloriidan oikeudenkäyntilasku saattaa hovioikeuden jälkeen olla jopa yli 150 000 euroa

Vaikka käräjöinti onkin etupainotteista, ei kuitenkaan voida pitää tavanomaisena, että oikeudenkäynnissä kokonaislasku nousee haastatellun lakimiehen sanojen mukaisesti "helposti 50 000 euron korville" saatika että korvauskatto olisi usein vastassa jo ennen käräjäsaliin astumista. Käräjäoikeudessa lakimiehen kokonaislasku voi toki olla vaikka tuo 50 000 euroa, mutta silloin kyse ei toivottavasti ole tavanomaisesta ja yksinkertaisesta riidasta. Jos näin on jollekin käynyt, niin kannattanee kääntyä muun lakimiehen puoleen.

Tiivistettynä: Lakimiesten palkkiot eivät "helposti" nouse yli sataan tuhanteen euroon.

"Kaikesta huolimatta suomalaiset ostavat kotivakuutuksensa lisäosaksi myös oikeusturvan"

Pitää varmasti paikkansa. Tosin kaikkien vakuutusyhtiöiden osalta oikeusturvaosaa ei voida kotivakuutuksesta poistaa. Artikkelissa kerrotaan myös, että noin 95 prosentilla suomalaisista on kotivakuutus ja harvat ovat jättäneet oikeusturvan vakuutuksesta pois. Oikeusturvavakuutus osana kotivakuutusta maksaa normaalisti noin 20-30 euroa vuodessa. Tällöin kyse on ns. suppeasta perusvakuutuksesta. Kohtuullinen hinnoittelu on varmaankin osasyy siihen, miksi oikeusturvavakuutus on suosittu, vaikka "sen varaan ei kannata laskea oikeastaan yhtään mitään".

Tämänviikkoinen artikkeli keskittyy kuvaamaan auton ostamiseen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä ja riskejä kuvitteellisen tarinan kautta.

Komea ja miellyttäväkäytöksinen lakimies T päätti vaihtaa hyvin palvelleen BMW-merkkisen henkilöautonsa hieman uudempaan ja ennen kaikkea räyheämpään. Vaikka T ja hänen toimistonsa noudatti laskutuksessa aina kohtuullisuutta ja teki ylipäänsäkin työtään vain ja ainoastaan lujan vakaumuksen ajamina kirkasotsaisina oikeuden puolustajina, sivuun oli ahkeruuden hedelmänä päässyt kertymään sopivasti ylimääräistä, jotta ajoneuvon päivittäminen tuli kyseeseen.

Niinpä T ryhtyi selaamaan autoilmoituksia ja selasikin niitä hyvän tovin. T huomasi pian, että samanlaisia autoja oli tarjolla sekä autoliikkeissä että yksityisten myyminä. Yksityisten myymät autot olivat järjestään hieman halvempia kuin vastaavat liikkeessä olevat yksilöt.

T potki virtuaalisesti yhden jos toisenkin sopivan auton renkaita, ja tiedusteli ”tiukkaa hintaa” niin kuin ammattitermein on tapana. Viimein sopivan tuntuinen yksilö löytyi pienestä autoliikkeestä, joka sijaitsi sopivasti seuraavan päivän käräjäreissun kanssa samassa kaupungissa. Oikeutta (menestyksekkäästi) puolustettuaan tähtijuristimme meni kaupoille ja ostaa pätkäytti helmenvalkoisen amiskiesin eikun tyylikkään edustusauton.

Kotimatkalla Tampereen kohdalla lakimiehemme pysähtyi syömään. Maha täynnä T palasi auton rattiin, mutta sepä ei enää käynnistynytkään. Myöhemmin selvisi, että autossa oli varsin huomattava määrä niin sähkö- kuin muunkinlaisia vikoja, joista ei ollut ollut kaupanteon hetkellä mitään puhetta.

Tässä vaiheessa päästään asian juridiseen puoleen. Kun auton ostaa liikkeestä, ostajaa suojaa kuluttajansuojalaki. Kuluttajansuojalain 5 luvun 12 §:ssä on pitkä virhelauseke, mutta autokaupan osalta olennainen sisältö kiteytyy seuraavaan: Jos tavara ei vastaa sovittua, siinä on virhe. Ostaja ei kuitenkaan saa virheenä vedota seikkaan, josta hänen täytyy olettaa tienneen kauppaa tehtäessä.

Kuluttajakaupassa myyjä siis vastaa kaikista virheistä, joista ostajan ei voida olettaa tienneen. Myyjän tietoisuudella virheistä ei ole väliä, vaan myyjä korvaa lähtökohtaisesti myös ns. salaiset virheet. Ostajalla on oikeus vaatia virheen korjaamista tai hinnanalennusta, ääritapauksissa kaupan purkua.

Jos auto taas ostetaan yksityiseltä henkilöltä, sovelletaan kauppalakia. Tällöin virhelausekkeet ovat ostajan kannalta hieman vaikeampia. Useasti käytetyt autot myydään ”siinä kunnossa kuin ne ovat” tai vastaavalla lausekkeella, ja tällöin myyjä vastaa lähtökohtaisesti vain virheistä, joista hän oli tietoinen. Toki jos auto poikkeaa kunnoltaan räikeästi siitä, mitä ostaja olisi kauppahinnan ja muun perusteella voinut olettaa, voi yksityinen myyjäkin joutua korvausvastuuseen ilman tietoisuutta virheistä.

Fiktiivisen esimerkkimme kaltaisessa ääritilanteessa, jossa auto jää tielle samana tai seuraavana päivänä kauppojen tekemisestä, ei yksityisen myyjänkään saattaminen korvausvastuuseen olisi luultavasti tuottanut ongelmia. Mutta jos kauppojen ja ongelmien ilmenemisen välillä olisi kulunut viikkoja tai kuukausia, tilanne olisi ollut paljon vaikeampi. Ostajan tulisi näet lähtökohtaisesti pystyä näyttämään, että myyjä on ollut tietoinen virheestä, jotta korvausvastuu syntyisi.

Tarinan opetus kuuluu siten, että vaikka autoliikkeessä autot usein ovat hieman kalliimpia kuin yksityiseltä ostettaessa, ainakin arvokkaamman ajoneuvon ostaminen liikkeestä on usein perusteltua. Fiktiivinen lakimiehemme on korjannut autoaan kauppojen jälkeen nelinumeroisella summalla maksamatta itse euroakaan, eikä edes harkitsisi auton ostamista yksityiseltä tästä kokemuksesta viisastuneena.

Yksityinen vuokranantaja joutuu usein suorittamaan itse punninnan vuokranmaksua laiminlyövän vuokralaisen suhteen - kuinka pitkään eri muodoissa esiintyvää venkulointia pitää lain valossa ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä sietää? Milloin oikeus on vuokranantajan puolella siinä määrin, että pelin voi puhaltaa poikki purkamalla vuokrasopimuksen?

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 61 §:n mukaan vuokranantajalla on oikeus purkaa vuokrasopimus, jos vuokralainen laiminlyö  suorittaa vuokran säädetyssä tai sovitussa ajassa. Tällaista oikeutta ei kuitenkaan ole, jos purkamisperusteen aiheuttaneella menettelyllä kuten vuokran maksun laiminlyömisellä on vähäinen merkitys vuokranantajalle. Asuntoja vuokraavalle yhtiölle tai kunnalle 1-2 kuukauden maksamaton vuokra on usein merkitykseltään vähäisempi kuin yksityishenkilölle, joka vuokraa vain yhtä asuntoa. Oikeutta vuokrasopimuksen purkamiseen ei ole myöskään silloin, kun vuokralainen varoituksen johdosta viivytyksettä täyttää velvollisuutensa tai oikaisu muutoin tapahtuu.

Vuokrasopimuksen purkaminen eroaa sopimuksen irtisanomisesta monessa mielessä. Merkittävimmät erot ovat se, että purkaminen päättää vuokrasopimuksen heti eikä irtisanomisajan kuluttua ja se, että purkamiseen vaaditaan jokin laissa säädetyistä perusteista.

Vuokranmaksun laiminlyönti

Perusteista ensimmäinen on vuokralaisen laiminlyömä vuokra. Useissa vuokrasopimuksen purkamista koskevien tuomioiden perusteluissa todetaan erikseen, että ”vuokranmaksu on vuokralaisen tärkein velvoite”. Purkuoikeutta ei synny kuitenkaan yhden unohduksen tai viivästyksen seurauksena. Vuokralaista ja hänen oikeuttaan kotiin halutaan suojata lievien henkilökohtaisten vaikeuksien yli. Kahden kuukauden vuokran maksamatta jättäminen on ollut oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä hyväksytyn purkuperusteen raja. Raja ei välttämättä ylity, jos toinen vuokrista on maksamatta kokonaan ja toisesta on maksettu puolet. Harkinta suoritetaan yksilöllisesti kussakin tapauksessa. Punnittavaksi tulevat muun muassa maksuvaikeuksien aiheuttajan luonne (sairaus, tapaturma), maksuvaikeuksien arvioitu kesto, vuokra-antajan kyky sietää häiriötä vuokranmaksussa ja muut kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta puoltavat tekijät. Huomattava on myös, että vaikka kahden kuukauden maksamaton vuokra on muodostanut eräänlaisen rajan purkuperusteen täyttymiselle, se ei ole ehdoton ja siitä voidaan joustaa painavien syiden vallitessa. Asian ratkaisee loppupelissä tuomioistuin. Selvien rajojen puuttuminen merkitsee erityisesti yksityiselle vuokranantajalle hankalia punnintatilanteita ja päänvaivaa sen suhteen, mitä kaikkea hänen tulee sietää.  

Korkeimman oikeuden ratkaisun 2003:71 perustelujen mukaisesti lähtökohtana tulee olla, että vuokranmaksua koskevien laiminlyöntien on joka tapauksessa täytynyt olla luonteeltaan tilapäisiä, jotta niitä voitaisiin pitää vähäisinä. Näin ollen kolmen kuukauden ajalta maksamatta jääneet vuokrat on jo varsin selkeä ja vahva purkuperuste. Tarvitaan erittäin pätevä vastaperuste, jotta vuokrasopimuksen purkaminen osoittautuisi tällöin laittomaksi.

Vuokralaisen oikeus varoitukseen ja toimintansa korjaamiseen

Vuokralaisen suojaamiseen kuuluu olennaisilta osin hänen oikeutensa saada virheellisen menettelyn seurauksena kirjallinen varoitus ja tämän jälkeen mahdollisuus parantaa tapansa. Varoitus on annettava esimerkiksi häätöä edeltävästi kun häädön syynä on asunnossa vietetty häiritsevä elämä. Maksamattomien vuokrien ja vuokrasopimuksen purkamisen kohdalla varoitus ei aina ole välttämätön. Helsingin hovioikeus on 7.5.2014 antamassaan ratkaisussa todennut, etteivät asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain säännökset edellytä kirjallisen varoituksen antamista ennen vuokrasopimuksen purkamista, jos vuokralainen laiminlyö suorittaa vuokran säädetyssä tai sovitussa ajassa. Lain mukaan purkamisperusteen täyttymisen raja kulkee siinä, että maksamattomilla vuokrilla on vuokranantajalle vähäisempää suurempi merkitys.

Vuokralainen kohentanut asunnon kuntoa

Vaasan hovioikeuden 20.5.2014 antamassa ratkaisussa todettiin, että vuokrasopimus voitiin purkaa maksamattomien vuokrien vuoksi vaikka vuokralainen oli tehnyt remontteja omalla kustannuksellaan vuokra-asunnossa. Tapauksessa vuokranantaja oli osakeyhtiö ja vuokralainen yksityinen. Vuokrat olivat olleet maksamatta pisimmillään kolmen kuukauden ajalta ja pääsääntöisesti kahden kuukauden ajalta. Hovioikeuden ratkaisua edeltävästi käräjäoikeus oli perusteluissaan lausunut vuokramaksun olevan vuokralaisen tärkein velvollisuus ja että kahden tai kolmen kuukauden laiminlyönti vuokranmaksun suhteen yksinään on riittävä peruste purkamiselle. Tapauksessa katsottiin olennaisimmaksi seikaksi se, että laiminlyönnit olivat jatkuneet koko vuokrasuhteen ajan vaihtelevan suuruisina. Vuokralainen ei ollut tapauksessa maksanut vuokraansa ajallaan ”juuri koskaan”. Vuokralaisen oikeutta kotinsa säilyttämiseen ei tapauksessa suojellut sekään seikka, että hän oli oikeudenkäynnin aikana suorittanut kaikki vuokrarästinsä, sekä osan vastapuolen oikeudenkäyntikuluista.

Vuokran osittainen maksaminen

Toisessa tapauksessa vuokralainen oli pyrkinyt maksamaan vuokransa, mutta harrastanut pitkään eli noin vuoden vuokranmaksussa ”maksan-kun-joudan” -periaatetta maksaen vuokraa välillä osissa, välillä hieman eli noin kuukauden myöhässä. Vastaavalla tavalla Itä-Suomen hovioikeus hyväksyi 14.10.2014 käräjäoikeuden tuomion, jossa vuokranantajan purku oli katsottu lailliseksi. Näin siitä huolimatta, että oikeudenkäynnin aikana kaikki vuokrat tuli maksetuksi ja vaikka erääntyneiden ja maksamatta olevien vuokrien määrä ei ollut ollut kovin suuri.

Lopuksi

Purkamismenettelyssä sen oikeuttavaan perusteeseen on vedottava kohtuullisessa ajassa vanhenemisen uhalla. Vuokranantaja ei kuitenkaan menetä purkuoikeuttaan niin kauan kuin siihen oikeuttava menettely jatkuu.

Vuokranantajan ei siis tarvitse katsella kelvottomasti vuokranmaksustaan suoriutuvia vuokralaisia kovinkaan pitkään. Myös erilaiset rajoja kokeilevat temput, kuten osittainen vuokran maksaminen ja ”maksan-kun-joudan” tyyli, ovat osoittautuneet oikeuskäytännössä vuokralaista nilkkaan ampuviksi. Vuokranantaja on kuitenkin hankalassa paikassa, sillä oikeudesta purkaa vuokrasopimus, joudutaan usein käymään oikeutta. Vuokralainen ei toisinaan lähde asunnosta pelkällä kirjeellä ja joskus vuokran maksun laiminlyönnillekin on oikeudenkäynnin kestävä syy. Se milloin tällainen syy on olemassa, selviää vasta oikeudenkäynnissä tai oikeammin sen päätyttyä. 

Yhtiömme velvoiteoikeusekspertti, Tapio Hokkanen, kirjoitti 8.12.2015 artikkelin todistustaakasta koskien yksityistä parkkivalvontaa. Samoin kuin Juha Karhu on kritisoinut korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2010:23 sillä perusteella, että korkein oikeus tulkitsi asiaa ainoastaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sivuuttaen julkisoikeudelliset kysymykset, voidaan Hokkasen tulkintaa kritisoida sillä perusteella, että siinä sopimusoikeus jyrää prosessioikeudellisen näkökulman. Mainitut näkökulmat eivät kuitenkaan mielestäni ole ristiriidassa.

Oikeudenkäymiskaaren todistustaakkaa koskeva yleissäännös kuuluu seuraavasti: 

Riita-asiassa kantajan tulee näyttää toteen ne seikat, jotka tukevat kannetta. Jos vastaaja edukseen tuo esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava se todisteilla.

Apokalyptinen esimerkki tuloksensa maksimoimiseen pyrkivän parkkifirman jokaiselle turkulaiselle lähettämästä valvontamaksusta on arvatenkin kärjistetty, mutta myös hieman harhaanjohtava. Ensinnäkään Jyrki Virolainen ei puhu siitä, että vastaaja kiistää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, vaan siitä, että vastaaja myöntää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, muttei halua ilmaista, kuka ajoneuvoa ajoi. Jos vastaaja kiistää ajoneuvon paikallaolon, asia voidaan ratkaista siten, että kantaja olisi velvollinen esittämään riittävän näytön siitä, että ajoneuvo on ollut parkkialueella. Tämä onnistuisi esimerkiksi siten, että parkkiyhtiö esittää kirjallisena todisteena valokuvan ajoneuvon rekisterikilvestä, tai jollain muulla tavalla, jonka tuomioistuin harkitsee riittäväksi näytöksi.

Jos taas vastaaja, joka on myös ajoneuvon rekisteriotteeseen merkitty ajoneuvon omistaja/haltija, kiistää pysäköineensä ajoneuvon parkkialueelle, voidaan vastaajalle asetettaa tietynasteinen näyttövelvollisuus siitä, ettei hän ajanut ajoneuvoa. Tässä vaiheessa päästäänkin Virolaisen perusteluun siitä, että jos vastaaja tuo edukseen esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava väitteensä todisteilla. Kursivoitu fraasi löytyy myös edellä siteeratusta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momentista. Kyseessä ei siis ole lakiin perustumaton kuluttajalle asetettu käänteinen todistustaakka siitä, ettei kuluttaja ole sitoutunut sopimukseen.

Kyse ei ole siitä, että ajoneuvon omistajuutta/haltijuutta pidettäisiin osoituksena siitä, että ajoneuvon omistaja/haltija olisi automaattisesti ajoneuvon kuljettaja, jolloin todistustaakka ajoneuvon kuljettajasta siirtyisi kokonaisuudessaan vastaajalle. Jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa, eikä esitä minkäänlaista perustetta väitteelleen, omistajuutta/haltijuutta voidaan kuitenkin pitää riittävänä näyttönä. Tilanne on eri, jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa ja esittää väitteelleen jonkinlaisen uskottavan perusteen. Tapauksen KKO 2010:23 taustalla olevassa käräjäoikeuden ratkaisussa ei pidetty uskottavana, että vastaaja ei miltään osin muistanut, kuka hänen hallinnassaan olevaa autoa olisi ajanut. Käräjäoikeus totesikin, että ajoneuvon omistaja/haltija yleensä kuljettaa autoaan itse tai ainakin tietää, kenen käytössä se on. Tällä perusteella käräjäoikeus katsoi kantajan näyttäneen toteen, että vastaaja oli ollut ajoneuvon kuljettajana.

Kuten edellä olevasta käräjäoikeuden ratkaisusta huomataan, vastaajan tuomitsemiseen ei edellytetä täyttä näyttöä, vaan riittävä näyttö. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Virolainenkin myöntää tämän. Tästä ei kuitenkaan Virolaisen mukaan seuraa se, että parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka sopimussuhteen kaikista seikoista (fakta), etenkään sellaisista seikoista, joita yhtiön ei ole mahdollista näyttää toteen, mutta jotka auton omistajan/haltijan on helppo näyttää toteen. Vastaaja voi esimerkiksi osoittaa henkilön, joka ajoneuvon tosiasiassa on pysäköinyt, tai esittää rikosilmoituksen siitä, että ajoneuvo on otettu haltuun luvattomasti tai varastettu. Samalla tavalla menetellään esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa joku on ottanut pikalainoja käyttämällä muun henkilön verkkopankkitunnuksia. Normaalisti asia selviää esittämällä rikosilmoitus asiasta.

Oman lisänsä asiaan tuo asianosaisen totuusvelvollisuus. Oikeuskirjallisuudessa riita-asian asianosaiselle on yleensä asetettu positiivinen totuusvelvollisuus. Jos tämä hyväksytään lähtökohdaksi, on oikeudenkäynnissä niin kantajalla kuin vastaajallakin velvollisuus kertoa totuudenmukaisesti, mitä hän asiasta tietää, ja vastattava esitettyihin kysymyksiin totuudenmukaisesti. Väärän tiedon antaminen tai tiedon salaaminen on rangaistavissa perättömänä lausumana. Tästä näkökulmasta vastaaja ei voi olla kertomatta, kuka ajoneuvoa on ajanut, jos hän tämän seikan tietää.

Kaiken lainsäädännön (laajasti ymmärrettynä) taustalla on tarkoitus ajaa jonkinlaista yhteiskunnallista tavoitetta. Jos tavoitteena on, että elinkeinovapauden puitteissa sallittu ja laillinen toiminta mahdollistetaan tarpeellisin esimerkiksi kuluttajaa suojaavin rajoituksin, todistustaakkaa ei voida asettaa siten, että se käytännössä estää elinkeinonharjoittajan toiminnan. Todistustaakka on sen sijaan asetettava siten, että se toteuttaa sekä lainsäädännössä asetettuja tavoitteita että aineellista oikeutta (esim. sopimusoikeutta), mutta myös suojaa asianosaisten asemaa oikeudenkäynnissä. Edellä mainitut esimerkit todistustaakan jaosta eivät loukkaa vastaajan prosessuaalisia oikeuksia.

Hillittömän joukkokanteen pelossa en halua ottaa kantaa siihen, voidaanko yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta välttyä vetoamalla siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa. Seuraa mielenkiintoinen tietoisku oikeusfilosofian maailmasta: Oikeustieteessä on sekä olemisen että pitämisen maailma. Siitä, miten jonkin oikeudellisen asiantilan pitäisi olla, ei voida tehdä päätelmää siitä, miten asia todellisuudessa on. Ja toisinpäin. Mielestäni oikeudellisen asiantilan pitäisi olla sellainen, että yksityiseltä pysäköintimaksulta ei voida välttyä vetoamalla pelkästään siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa esittämättä mitään perusteita väitteelleen. Asia ei välttämättä todellisuudessa ole näin. Varsinkin, kun otetaan huomioon kuluttajansuojalaista tehdyt tulkinnat. Ehkä asiaan joskus saadaan arvovaltainen vahvistus korkeimmalta oikeudelta. Niin kauan kuin vahvistusta ei ole saatu, kyse on lähinnä mielipiteistä.

Pysäköinninvalvonta, erityisesti yksityinen pysäköinninvalvonta, on viime vuosina herättänyt runsaasti keskustelua. Tämän artikkelin tarkoitus on paloitella asia ja toivottavasti vastata joihinkin parkkisakkoja koskeviin kysymyksiin. Varoituksen sanana todettakoon, että seuraavassa kuultavat ovat pitkälti allekirjoittaneen omia näkemyksiä enkä vastaa niiden käytännön testaamisesta aiheutuneista seurauksista edes moraalisella tasolla. Se, miten asiat suomalaisessa oikeuskäytännössä ovat, muuttuu taas näppärästi yhdellä korkeimman oikeuden ratkaisulla.

Aloitetaan käsitteillä, jotta ei tulisi mitään hämminkiä. Pysäköintivirhemaksulla tarkoitetaan yleisesti viranomaisen, siis parkkipirkon, antamaa julkisoikeudellista maksua. Siihen pätevät aivan eri lainalaisuudet kuin yksityiseen valvontamaksuun, joka taas korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella on autoilijan ja pysäköinninvalvontafirman välille syntyvä sopimus. Näistä ensimmäistä tunnettu pysäköintijuristi Jonne Rantanen käsitteli oivassa artikkelissaan pari viikkoa sitten, nyt keskitytään jälkimmäiseen.

Ehkä tunnetuin yksityistä pysäköinninvalvontaa käsittelevä ratkaisu on KKO 2010:23. Sen otsikon mukaan yksityiselle alueelle oli asetettu opastetauluja, joiden mukaan pysäköinti oli sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille. Tauluissa oli lisäksi ilmoitettu, että ”Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 euroa” ja että ”Pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Ratkaisussa oli kysymys siitä, oliko auton pysäköimisellä alueelle syntynyt pysäköinnin valvontaa alueella harjoittaneen yhtiön ja alueelle pysäköineen auton kuljettajan välille opastetaulun ehtojen mukainen pysäköimistä koskeva sopimus, joka on siten sisältänyt velvoitteen suorittaa valvontamaksu siinä tapauksessa, että pysäköinti oli tapahtunut ehtojen vastaisesti.

Ratkaisussa oli siis kyse siitä, olivatko konkreettinen auton pysäköinti ja ratkaisun otsikossa siteeratut klausuulit riittäviä synnyttämään sopimuksen yhtiön ja auton kuljettajan välille. Olivathan ne. Toisin kuin nettikeskusteluja selailemalla ehkä luulisi, tästä ei ole mitään epäselvyyttä eikä kiistaa, vaan korkeimman oikeuden ratkaisu on tältä osin mielestäni yksiselitteinen. Sopimus on pätevä ja valvontamaksu tulee maksaa. 

Mutta onko asia tällä selvä? Ei välttämättä. Korkeimman oikeuden ratkaisu ei vastannut siihen kysymykseen, miten menetellään jos auton omistaja kiistää itse pysäköineensä sakotetun auton. Korkein oikeus katsoi tässä tapauksessa suoraan tulleen alemmissa oikeusasteissa selvitetyksi, että kyseisessä tapauksessa auton kuljettajana toimi sen omistaja.

Kysymys siitä, kenelle kuuluu todistustaakka auton kuljettajan selvittämisestä, on herättänyt paljon keskustelua. Esimerkiksi emeritusprofessori Jyrki Virolainen on suorastaan kiivaasti sitä mieltä, että todistustaakka tulee ratkaista prosessuaalisten todistustaakkasääntöjen perusteella siten, että ”kokemusperäisen todennäköisyyden mukaan todistustaakka tietystä seikasta on sillä osapuolella, jonka esittämä väite merkitsee poikkeamista elämän säännönmukaisuuksista eli siitä, miten asiat yleensä ovat. Näyttömahdollisuus todistustaakan jakokriteerinä puolestaan merkitsee näyttövelvollisuuden asettamista sille riitapuolelle, jolle on katsottava olevan helpompaa esittää selvitystä edukseen verrattuna hänen vastapuolensa mahdollisuuksiin näytön esittämiseen omaksi edukseen.”.

Itse olen jyrkästi eri mieltä. Kun korkein oikeus kerran on nimenomaisesti todennut, että kyse on yhtiön ja kuljettajan välisestä sopimuksesta, tulee asiassa menetellä sopimusoikeudellisten sääntöjen mukaan. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Jotta voi näyttää sopimuksen olevan olemassa, tulee näyttää sopimuksen synty. Jotta voitaisiin näyttää sopimuksen syntyminen, tulee tietysti voida näyttää sopimuksen osapuolet. Olisin tietysti voinut ilmaista asian myös siten, että sopimukseen vetoavan täytyy näyttää sopimuksen sisältö (johon tietysti kuuluu sopimuksen osapuolet), mutta edellä lausuttu kuulosti jotenkin siistimmältä.

Lähestyn asiaa fiktiivisen esimerkin avulla. Kuvitellaan, että yksityinen pysäköinninvalvoja läväyttää turkulaisella parkkipaikalla valvontamaksun sinänsä väärin pysäköidylle autolle, jonka rekisterinumero on AAA-113. Pysäköinninvalvoja kuitenkin tekee pienen huolimattomuusvirheen, jonka seurauksena järjestelmään kirjautuukin valvontamaksu rekisterinumerolle AAA-118. Alkuperäisen, väärin pysäköidyn auton omistaja huomaa virheen rekisterinumerossa, repii lapun ja ajelee matkoihinsa. Pysäköintifirma rupeaa perimään sakkoa auton AAA-118 omistajalta, joka on ymmärrettävästi ns. huuli pyöreänä. Pitäisikö vastakkaista kantaa kannattavien mielestä auton AAA-118 omistajan/haltijan siis näyttää, ettei hän ole ollut pysäköimässä kyseistä ajoneuvoa kyseisellä parkkipaikalla, jotta hän välttyisi seuraamukselta? Jos näin on, mikä estäisi kuvitteellista, tuloksensa maksimoimiseen pyrkivää parkkifirmaa lähettämästä valvontamaksua vaikkapa jokaisella turkulaiselle autonomistajalle kuvitellusta pysäköintirikkeestä? Helpointahan se autoilijoille olisi näyttää, etteivät he ole ajaneet autoaan mainitulla parkkialueella.

Kuten edellisestä esimerkistäkin havaitaan, ei se voi ihan noin mennä, erityisesti kun kyse on kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisestä sopimuksesta. Luomalla kuluttajalle käänteinen todistustaakka siitä, että tämä ei ole sitoutunut sopimukseen, poiketaan vallitsevasta pääsäännöstä kuluttajan vahingoksi ilman mitään (ainakaan lakiin perustuvaa) perustetta. Sellainen tulkinta ei mielestäni voi olla kestävällä pohjalla.

Mielestäni siis yhä edelleen vetoamalla uskottavasti siihen, että ei ole itse pysäköinyt kyseistä ajoneuvoa, on mahdollista välttyä yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta. Kanssani tuntuvat olevan samaa mieltä ainakin professori Matti Tolvanen ja kuluttajariitalautakunta. Eri mieltä ovat edellä siteeratulla tavalla Jyrki Virolainen sekä käymieni keskustelujen perusteella kollegani Jonne Rantanen. Juridiikka on tunnetusti mielipidelaji ja lopullista tuomiota tietysti odotetaan taas korkeimmalta oikeudelta, kunhan joku jaksaa riidellä asiasta sinne asti. 

Selvennyksenä loppuun todettakoon vielä, että julkisten pysäköintivirhemaksujen osalta todistustaakka siitä, ettei auton haltija pysäköinyt autoa, on haltijalla. Se perustuu suoraan lakiin.

Tehdystä työstä maksetaan palkkaa korvauksena menetetystä vapaa-ajasta ja annetusta työpanoksesta. Palkasta on maksettava veroa – sitä enemmän, mitä enemmän tienaa. Sekös harmittaa. Tietysti, etenkin veroprosentin nousun myötä. Ei siksi, etteikö veroja olisi tarpeellista maksaa, mutta kun se osuu omalle kohdalle. Veroa maksetaan myös palkkaa muistuttavista rahanarvoisista etuuksista, kuten autoedusta. Harmittaa taas.

Verovapaana työnantaja voi kuitenkin antaa työntekijälle pieniä lahjoja tämän vuosipäivinä tai pitkän uran päätteeksi. Lahja voi merkkipäivänä olla arvoltaan noin 1-2 viikon bruttopalkkaa vastaava. 4000 € kuussa tienaavalle se tarkoittaisi siis maksimissaan 2000 € lahjaa verovapaana. Lahja ei saa olla kuitenkaan rahaksi muutettavissa. Usein tällaisena lahjana voi olla 10, 20 tai 30 vuoden palveluksen jälkeen tai työntekijän eläkkeelle siirtyessä työnantajan kustantama ulkomaan matka. On huomattava, ettei työntekijä voi kuitenkaan itse valita matkaansa tai sen kohdetta. Lahjakorttia matkatoimistoon ei siis voida antaa.

Työnantaja voi muistaa työntekijöitään myös pienellä verottomalla joululahjalla. Tällainen voi olla herkkukori, esine tai esimerkiksi joulukinkku. Lahjan tulee olla arvoltaan vähäinen, alle 100 €. Raha, tai lahjakortti tai osakkeet katsotaan palkaksi aina, vaikka se oli arvoltaan pienempikin. Näin on ollut vuodesta 2012 alkaen, jolloin verohallinto antoi asiassa linjauksen. Lahja on niin kutsuttu huomionosoitus työntekijää kohtaan. Kinkuista on hyviä kokemuksia ja sadalla eurolla saa jo kotimaistakin, jollei jopa luomua.

Työntekijällä ei saa olla valintaoikeutta lahjan suhteen. Valintaoikeus toteutuu jo tapauksessa, jossa työnantaja tarjoaa työntekijälle rajatun listan, josta tämä valitsee lahjan (KHO 1982 II 572). Lahjan pitää siis tulla työnantajalta sellaisenaan työnantajan omasta aloitteesta.

Kun lahjan kohteeseen ei saa omalla valinnalla vaikuttaa, herää kysymys, mistä työnantaja saisi tiedon työntekijöidensä mieltymyksistä. Juristina suosittelisin tässä Joulupukille kirjoittamista, siten, ettei lahjanantajaa täsmällisesti yksilöidä. Joulupukki kun tuntee kaikki, voisi sitten vihjata työnantajalle, että onko toivottu kinkkua vai herkkukoria.  

Pysäköintivirheitä ovat virheellisen pysäköinnin tai pysäyttämisen lisäksi muun muassa pysäköintikiekon virheellinen käyttö sekä pelastustielle pysäköinti. Samaan kategoriaan kuuluu myös tarpeeton joutokäynti. Olipa käsityksesi yksityisautoilusta mikä tahansa, varmaa on, että niin sanotusti pysäköintilotossa voittaminen tuntuu eriskummallisen epämukavalta.

Jos pysäköintivirhe on vähäinen, siitä voidaan antaa suullinen tai kirjallinen huomautus. Jos taas virhe on ilmeisesti johtunut anteeksi annettavasta huomaamattomuudesta tai ajattelemattomuudesta taikka jos seuraamuksen määrääminen muusta syystä olisi ilmeisen kohtuutonta, seuraamus saadaan jättää määräämättä. Jos et välttynyt pysäköintivirhemaksulta vetoamalla näihin perusteisiin, voit kokeilla onneasi seuraavilla korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöstä kaivetuilla vinkeillä.

Korkeimman hallinto-oikeuden vinkit

Moottoripyöräilijä oli kertomansa mukaan kiinnittänyt pysäköintiautomaatista saamansa pysäköintilipukkeen pyörän tuulilasin sisäpuolelle. Lipuke oli kadonnut tuntemattomaksi jääneestä syystä. Henkilön maksettavaksi ei voitu määrätä maksua, koska hän oli selvityksensä perusteella maksanut pysäköintimaksun eikä ollut menetellyt pysäköintilipukkeen kiinnittämisen koskevien säännösten tai pysäkintiautomaatissa olleen ohjeen vastaisesti.

Auton omistajalle annettiin pysäköintivirhemaksu auton oltua pysäköitynä ilman lupaa pysäköintipaikalla, jolle sai pysäköidä vain luvan perusteella. Auton omistajan mukaan autoa käytti myös kolmen hengen lähipiiri, eikä hän tiennyt, kenen käytössä auto oli ollut kyseisenä aikana. Omistajan oleminen toisella paikkakunnalla virheen tullessa todetuksi ei osoittanut, ettei omistaja ollut tehnyt pysäköintivirhettä. Pelkällä viittauksella lähipiiriin omistaja ei ollut myöskään saattanut todennäköiseksi, ettei hän ollut pysäköintivirheen tekijä. Omistajan on siis osoitettava, että auto on ollut muun henkilön käytössä pysäköintivirheen sattuessa.

Pysäköintikiekko on sijoitettava näkyvälle paikalle tuulilasin sisäpuolelle niin, että se on ulkoapäin luettavissa. Auton kuljettaja oli selvityksensä mukaan sijoittanut pysäköintikiekon autossaan tuulilasin yläreunaan. Pysäköinnintarkastaja oli tarkastaessaan autoa, jonka tuulilasi oli lumen peitossa, pyyhkinyt lumen vain tuulilasin alaosasta eikä ollut siten havainnut pysäköintikiekkoa. Asiassa jäi näyttämättä, että auto oli ollut pysäköitynä pysäköintikiekon käyttöä koskevien määräysten vastaisesti.

Piha-alueella olevalla pysäköintialueella olleen pysäköintikieltomerkin lisäkilven mukaan pysäköintikielto ei koskenut luvan saaneita. Lisäkilvellä oli ilmaistu selvästi havaittavalla tavalla, että kysymyksessä oli yksityisalue, jolle pysäköinti ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa oli kielletty. Asiassa ei ollut merkitystä sillä, että pysäköidyssä ajoneuvossa oli ollut vaikeasti vammaiselle myönnetty pysäköintilupa.

Tontilla olevan rakennuksen ja rakennuksen edustalla olevan jalkakäytävän välissä oli jalkakäytävän tavoin pinnoitettu alue, joka kuuluu kyseiseen tonttiin ja tontin omistajan omistukseen. Alue ei kuitenkaan ollut katualueeseen kuuluvaa jalkakäytävää. Kun tontin omistaja ei ollut pyytänyt tai valtuuttanut kunnallista pysäköinninvalvontaa valvomaan pysäköintiä tontilla, kunnallinen pysäköinninvalvoja ei ollut voinut määrätä pysäköintivirhemaksua kyseiselle alueelle pysäköimisestä.

Yksityisomistuksessa olevalla pysäköintialueella yleiseen liikenteeseen käytetyllä pysäköintialueella olleen ajoneuvon, joka oli poistettu liikennekäytöstä ja jonka määräaikaiskatsastus oli toimittamatta, katsottiin olleen tieksi katsottavalla alueella säilytetty tai varastoitu ajoneuvo, jota ei tosiasiallisesti käytetty liikenteessä. Pysäköintivirhemaksu voitiin määrätä.

Korkein oikeus antoi syyskuussa ratkaisun 2015:58, jossa käsiteltiin jälleen kerran virheen olennaisuusvaatimusta kiinteistön kaupan purkamisen edellytyksenä. Tapauksessa ostaja oli vuonna 2011 ostanut kiinteistön, jolla sijaitsi vuonna 1955 valmistunut asuinrakennus. Kauppahinta oli 68.000 euroa. Rakennuksen alapohjassa ja pesutiloissa oli havaittu kaupan jälkeen kosteudesta aiheutuneita vaurioita, jotka oli korjattava ilman aiheetonta viivytystä.

Maakaaren 2 luvun 17 §:ssä säädetään kiinteistön laatuvirheestä. Saman pykälän mukaan ostajalla on oikeus purkaa kauppa, jos virhe on olennainen. Ratkaisussa KKO 2015:58 oli kyse ennen kaikkea tästä virheen olennaisuusvaatimuksesta. Hovioikeus katsoi tapauksessa, että käräjäoikeuden toteamin tavoin kiinteistön kaupan kohteessa voitiin katsoa olevan olennainen virhe, kun virheen korjauskustannukset olivat vähintään 40 prosenttia kauppahinnasta. Hovioikeuden tarpeellisiksi katsomat korjauskustannukset olivat tapauksessa noin 29 prosenttia kauppahinnasta. Virheet olivat siten korjattavissa kohtuullisin kustannuksin ja myös kohtuullisessa ajassa. Hovioikeus totesi nämä seikat huomioon ottaen sekä asiaa kokonaisuutena arvioiden, että kaupan kohteen virhe ei ollut maakaaren 2 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla olennainen. Kaupan purkamiselle ei siten hovioikeuden mielestä ollut edellytyksiä.

Korkein oikeus kuitenkin arvioi asiaa toisin. Korkein oikeus katsoi, että mainitun kaltaisen laatuvirheen kohdalla kaupan purkamisen edellytyksen täyttymistä ei voida arvioida yksinomaan tarkastelemalla korjauskustannusten suhdetta kiinteistön kauppahintaan. Mikäli edellytyksenä olisi se, että korjauskustannusten tulisi nousta johonkin prosenttimäärään, kuten vähintään 40 prosenttiin kauppahinnasta, voisi se tapauksesta riippuen johtaa joko myyjän tai ostajan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen.

Korkein oikeus katsoi, että alapohjan ja pesutilojen kosteusvauriot ovat laadultaan sellaisia, että kiinteistön käyttö asumistarkoitukseen ja rakennuksen vaurioitumisen jatkumisen estäminen edellyttävät virheiden korjaamista ilman aiheetonta viivytystä. Virheiden korjauskustannukset olivat suuruusluokaltaan merkittävät ja olennaisesti suuremmat verrattuna siihen, mitä ostaja on voinut kauppaa tehtäessä otaksua joutuvansa rakennuksen kohtuullisina korjauskuluina maksamaan.

Alapohjan vaurioiden osalta korjauskustannusten määrästä vallitsi osin epävarmuus, mikä ei kuitenkaan korjausten välttämättömyys ja kustannusten vaikea arvioitavuus huomioon ottaen voinut rajoittaa ostajan oikeutta kaupan purkamiseen. Hovioikeuden arvioimaa määrää oli korkeimman oikeuden mukaan pidettävä suurena myös suhteessa kiinteistön kauppahintaan. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon myös näihin suuriin korjauskustannuksiin liittyvät epävarmuustekijät korkein oikeus katsoi, että kaupan kohteen virhettä on pidettävä maakaaren 2 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla olennaisena. Sen vuoksi asiassa on edellytykset kiinteistön kaupan purkamiselle ostajan vaatimuksesta.

Suhteellisen nimekkäätkin lakimiehet ovat tuoreeltaan arvioineet tapausta mm. sellaisin sanankääntein, että tapauksesta olisi tulkittavissa korkeimman oikeuden linjanneen olennaisuusvaatimuksen olevan tulevaisuudessa jotenkin kategorisesti alempi kuin maakaaren esitöiden mainitsema 40% kauppahinnasta. En ymmärrä tällaista tulkintaa ensinkään. Tokihan KKO lausui, että purkamisedellytyksen täyttymistä ei voida arvioida yksinomaan prosenttiosuuksia tutkimalla, mutta mielestäni tässä ratkaisussa paljon oleellisempaa on epävarmoiksi jääneiden tulevien kustannusten osuus. Korkein oikeus näet päätyi ratkaisuunsa osittain juuri suuriin korjauskustannuksiin liittyviin epävarmuustekijöihin nojautuen. Jos ratkaisusta on otettavissa jokin tuleviin prosesseihin vaikuttava ennakkopäätösaspekti, se kuuluu siten, että perusteltu epävarmuus välttämättömien korjauskustannusten suuruudesta ei voi rajoittaa ostajan oikeutta kaupan purkamiseen. Ostajalla voi siis olla oikeus purkaa kauppa, vaikka kokonaiskorjauskustannukset eivät olisi selvillä.

Ratkaisussa otettiin kantaa myös siihen juridisesti suhteellisen itsestään selvään seikkaan, että ostaja ei voi vaatia hinnanalennusta enää ylemmissä oikeusasteissa, ellei ole siihen vedonnut käräjäoikeudessa. Ostaja ei myöskään voi vedota korkeimmassa oikeudessa sellaiseen seikkaan (tässä myyjän tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti), johon ei ole vedonnut aiemmin. Nostan nämä seikat esille korostaakseni tälläkin esimerkillä, että kiinteistön ja asuinhuoneiston kauppaan liittyvissä riidoissa kannattaa aina olla yhteydessä lakimieheen heti ongelmien ilmaantuessa. Tässä tapauksessa kävi ostajan kannalta onnellisesti kun korkein oikeus purki kaupan hänen vaatimuksiensa mukaisesti, mutta mikäli KKO olisi päätynyt toiseen ratkaisuun, prosessi olisi tullut ostajalle erittäin kalliiksi, vaikka oikeus hinnanalennukseen tapauksen tosiseikkojen valossa olisi varmasti ollut alun perin olemassa. 

Talven tulo on antanut odottaa itseänsä tänä vuonna, mutta aamuisin pihamailla on jo saanut varoa askelta. Liukastumisvahingoista aiheutuu Suomessa vuosittain noin 50 000 hoitokontaktia ja noin 5500 joutuu erikoissairaanhoidon hoidettavaksi. Liukastumisten seurausten arvioidaan sosiaali-  ja terveysministeriön selvitysten mukaan aiheuttavan noin 200 miljoonan euron kulut vuosittain, minkä on arvioitu tulevan 5 kertaa kalliimmaksi katujen kunnossapidon kustannuksiin verrattuna.

Vahingon sattuessa herää usein kysymys sen seurauksista aiheutuvista kuluista ja vastuista. Hoito- ja muihin kuluihin voi saada helpotusta omasta vakuutusyhtiöstä, mutta toisinaan myös taholta, joka on laiminlyönyt hoitaa vastuunsa alaisuudessa olevan alueen kunnossapidon. Korvausvastuun syntyminen edellyttää siis tuottamusta eli huolellisen toiminnan vastaista käyttäytymistä vastuussa olevalta taholta. Huolellisuusvelvoite on kunnossapitovelvollisen kohdalla ankarampi kuin normaalissa yksityishenkilöiden välisessä tuottamusvastuussa.

Katujen ja jalkakäytävien kunnossapidosta on säädetty oma lakinsa. Laissa kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta eli katulaissa säädetään muun muassa siitä, kenen vastuulla mikäkin alue on ja mikä on tämän vastuun laatu. Korvauksen saamisen mahdollisuuksiin vaikuttaa esimerkiksi se, missä on kaatunut, milloin on kaatunut sekä kaatumisen hetkellä ja ennen sitä vallinneet sääolosuhteet. Lähtökohta on, että kadulla liikkujan on voitava luottaa siihen, että liikkuminen voi tapahtua turvallisesti iästä tai toimintarajoitteista huolimatta.

Huolellisuusvelvollisuus on kunnan (kadut) ja kiinteistönomistajan (jalkakäytävät ja piha-alueet) taholta sitä korostuneempi, mitä vilkkaammin liikennöity alue on. Mikäli tietyn alueen tiedetään olevan jalankulkijoiden vilkkaasti liikennöimä jo varhain aamulla, ei sellaisen alueen huolellista huoltoa voida aloittaa varhaista myöhempänä ajankohtana aamuisin. Aamulla klo 7:00 aloitetun kunnossapidon on KKO 1995:69 ratkaisussa katsottu olevan liian myöhään aloitettu toimenpide, kun alueella tiedettiin olevan jalankulkuliikennettä jo tätä varhaisemmin. Kaupunki oli korvausvelvollinen klo 6:45 aiheutuneen liukastumisen johdosta. Mikäli tapahtumapaikka olisi ollut muu vähemmän liikennöity alue, ei korvausvelvollisuutta todennäköisesti olisi aiheutunut.

Korvausvelvollisuudelta kunnossapitovastuussa oleva voi välttyä ainoastaan jos tämä näyttää huolehtineensa liukkaudentorjunnasta tai jos olosuhteet ovat olleet niin poikkeukselliset, että liukkaudentorjunta olisi ollut ylivoimaisen vaikeaa tai hyödytöntä. Todistustaakka on siis käänteinen. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta on tapaus, jossa jatkuvan lumisateen alle oli jäänyt jäinen kerros tiivistä lunta. Tilanteessa, jossa lumisade on jatkuvaa, ei hiekkoittamisesta ole hyötyä sen hautautuessa jatkuvasti uuden lumen alle. Hiekoittaminen tulee ajoittaa välittömästi lumen satamisen loppumisen jälkeisen aurauksen yhteyteen. 

Auraaminen ja hiekoittaminen muodostuvat näin ollen taiteenlajiksi, jolla on suuri merkitys. Onnekkaita ovat taloyhtiöt, joilla on tunnollinen talonmies tai hyvä vakuutus.

Mikäli kaadut liukkailla vahingoittuen, on tilanteessa järkevä toteuttaa muutama toimenpide, mikäli ne kivuilta tuolloin muistaa:

-       ota liukastumispaikasta kuvia puhelimeesi

-       kirjaa tarkka paikka ja ajankohta ylös

-       tee muistiinpanot sääolosuhteista

-       lääkärillä käydessä, kuvaa liukastuminen mahdollisimman tarkkaan ja varmistu lääkärin kirjaamisen oikeellisuudesta

-       säästä kuitit

Vahingonkorvausta tuottamusvastuussa olevalta taholta, joka on usein taloyhtiö tai kunta, voidaan vaatia hoitokulujen lisäksi korvausta muun muassa kivusta, särystä ja tilapäisestä haitasta sekä pysyvästä haitasta. Usein korvaus jää vaatimatta ja kaatunut henkilö maksaa itse hoitokulujensa omavastuuosuudet, lääkekulunsa ja jää vaille oikeutettua korvausta. Korvaukset eivät Suomessa ole koskaan rikastuttavia, mutta helpottavat hieman sitä kärsimystä, mikä vahingosta aiheutuu. Lakimiehet auttavat mielellään vaatimuksen laatimisessa tarvittaessa asian käsittelyssä tuomioistuimessa.

Liukastumisvahingoista on laadittu kattava opas, joka on löydettävissä osoitteessa https://www.fine.fi/media/julkaisut-2012-2009/opas-liukastumisvahinkojen-korvaamisesta-2011.pdf. Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy on käytettävissänne lisäkysymyksiin liittyen. 

Auton käyttäminen korjaamolla on välttämätön ja toistuva paha. Sopivasti liioitellen voidaan sanoa, että onnekkaita ovat ne henkilöt, jotka ovat löytäneet luotettavan autokorjaamon, jonka kanssa asiointi sujuu mutkattomasti ja avoimesti. Toisinaan auton korjaamisesta koituvan laskun suuruus voi yllättää, toisinaan työn laatu ei ole tyydyttävää. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeistuksen mukaisesti auton korjauksessa ja huollossa kannattaa huomioida ainakin seuraavat asiat:

1. Työtilauksen sitovuus: Työtilaus on molempia osapuolia sitova sopimus. Sillä ei ole merkitystä, onko tilaus tehty suullisesti vai kirjallisesti.

2. Sovittavat asiat: Työtilauksessa kannattaa sopia ainakin tehtävästä työstä, vaihdettavista varaosista, korjauksen hinnasta, menettelystä mahdollisen lisätyön tarpeen syntyessä, maksuehdoista, valmistumisajankohdasta sekä siitä, käytetäänkö huollossa käytettyjä vai uusia varaosia.

3. Näyttötaakka: Mikäli lopullisesta hinnoittelusta tulee erimielisyyksiä, korjaamon tehtävänä on näyttää, minkälaisesta hinnasta kuluttajan kanssa on sovittu.

4. Hinnasta ei sovittu: Jos korjauksen tai huollon hinnasta ei ole sovittu, kuluttajan on maksettava korjaamon pyytämä kohtuullinen hinta.

5. Hinta-arvio: Jos kuluttajalle on annettu hinta-arvio, korjaamo ei saa ylittää antamaansa hinta-arviota enempää kuin 15%, ellei muusta ole sovittu.

6. Kiinteä hinta: Jos on sovittu työn tekemisestä kiinteällä hinnalla, hinnan on pysyttävä samana, vaikka työhön käytetty aika tai kustannukset muuttuisivat. Toisaalta korjaamolla ei ole velvollisuutta alentaa hintaa, vaikka kustannukset olisivat odotettua pienemmät.

7. Suuntaa-antava hintatieto: Jos on annettu suuntaa-antava hintatieto, joka ylittyy merkittävästi, korjaamon tulee ilmoittaa asiasta kuluttajalle ja tarvittaessa keskeyttää työ.

8. Enimmäishinta: Jos on sovittu enimmäishinnasta, korjaamo ei saa laskuttaa enimmäishintaa enempää, vaikka työstä aiheutuisi korjaamolle odotettua suuremmat kustannukset. Toisaalta hinta voi alentua, jos kustannukset korjaamolle ovatkin pienemmät.

9. Lisätöiden tekeminen: Korjaamolla on velvollisuus pyytää asiakkaalta lupa lisätöiden tekemiseen. Korjaamo saa kuitenkin tehdä vähäisiä ja tarkoituksenmukaisia tilaukseen kuulumattomia lisätöitä, jos korjaamo ei saa asiakkaaseen yhteyttä kohtuullisessa ajassa.

10. Korjauksen viivästyminen: Korjaamon tulee ilmoittaa korjauksen viivästymisestä. Asiakkaalla on oikeus olla maksamatta palvelun hintaa tai osaa siitä kunnes työ on tehty. Kuluttajalla on oikeus vaatia korvausta vahingoista, joita viivästys on aiheuttanut. Kustannuksista tulee kuitenkin olla luotettava selvitys.

11. Sopimuksen purkaminen: Kuluttajalla on oikeus purkaa sopimus, jos korjaamo ei suorita työtä kuluttajan antaman lisäajankaan puitteissa. Jos asiakas ei ole antanut lisäaikaa ja hän on yhä vaatinut sovitun korjauksen toteuttamista, asiakas saa purkaa kaupan, mikäli työtä ei ole tehty kohtuullisessa ajassa vaatimuksen esittämisestä. Purkuoikeus koskee kuitenkin vain sitä osaa työstä, joka on vielä tekemättä.

12. Virhe korjaustyössä: Jos korjaus tai huolto on tehty virheellisesti tai puutteellisesti, kuluttajalla on oikeus vaatia virheen oikaisua. Korjaamolla puolestaan on oikeus korjata virhe kohtuullisessa ajassa ilman lisäveloitusta. Jos uusintakorjausta ei pystytä tekemään kohtuullisessa ajassa kuluttajan ilmoituksesta, voidaan uusintakorjauksen sijasta sopia hinnanalennuksesta. Kuluttaja voi teettää uusintakorjauksen toisessa korjaamossa alkuperäisen korjaamon kustannuksella vain perustellusta syystä. Kuluttaja voi pidättäytyä maksamasta alkuperäistä laskua virhettä vastaavalta osalta kunnes virheen oikaisu on tehty. Kuluttajalla on myös oikeus vaatia korvausta vahingoista, joita virhe on aiheuttanut. Kustannuksista tulee jälleen esittää luotettava selvitys.

13. Tilauksen peruuttaminen: Jos kuluttaja peruuttaa työtilauksen ennen työn aloittamista tai valmistumista, korjaamo voi laskuttaa kuluttajaa ennen peruutusta tekemästään työstä, käyttämistään tai hankkimistaan varaosista ja tarvikkeista sekä muista välttämättömistä kustannuksista.

14. Määräaikaishuolto: Määräaikaishuoltopaikan voi valita itse, mutta huollot on tehtävä valmistajan Suomessa voimassaolevan huolto-ohjelman mukaisesti. Jos määräaikaishuollossa on tehty virhe tai huollon laiminlyönti on aiheuttanut autoon vian, niin myyjä, valmistaja tai maahantuoja voi kieltäytyä vastaamasta vian korjaamisesta tai muusta hyvityksestä, jotka niille takuun tai virhevastuun perusteella muuten kuuluisivat.

Monille on vaikkapa ulkomaisista rikoselokuvista tuttu asetelma, jossa rikoksensa itsenäisesti ilmiantanut ja mahdollisesti rikoskumppaninsa narauttanut välttyy kokonaan syytteeltä ja tuomiolta. Aivan tällainen menettely ei Suomessa ole mahdollista, mutta tuoreessa korkeimman oikeuden ratkaisussa syytetyn myötävaikutus rikoksen selvittämiseen otettiin kuitenkin merkittävissä määrin huomioon rangaistusta mitattaessa. Ratkaisun KKO 2015:69 otsikko kuuluu seuraavasti:

A oli laittomasti hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut edelleen vähintään 15,8 kilogrammaa ja käyttänyt itse noin 400 grammaa. A oli kuitenkin oma-aloitteisesti ilmiantanut rikoksensa poliisille ja lisäksi osoittanut noin 11,2 kilogrammaa marihuanaa sisältäneen huumausainekätkön sijainnin, minkä vuoksi tuo osa huumausaineesta oli saatu viranomaisten haltuun. Kysymys on siitä, miten A:n pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä ja poistaa sen vaikutuksia vaikutti A:lle tuomittavaan rangaistukseen.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tapauksessa kyse oli rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisesti tekijän pyrkimyksestä estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia ja hänen pyrkimyksestään edistää rikoksensa selvittämistä. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Tapauksessa A:n katsottiin syyllistyneen erilliseen, ”tavalliseen huumaisainerikokseen” sekä nyt kuvattuun törkeään huumausainerikokseen. A on kuitenkin pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Törkeän huumaisainerikoksen osalta hän oli ilmiantanut itsensä ja tunnustanut rikoksensa oma-aloitteisesti ennen kuin häntä oli niistä edes epäilty.

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan mitattaessa yhteistä rangaistusta lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Jos jokin 6 luvussa tarkoitettu rangaistuksen koventamis- tai lieventämisperuste taikka luvussa mainittu muu seikka koskee vain jotakin tai joitakin samalla kertaa tuomittavista rikoksista, se on kohtuullisessa määrin otettava huomioon yhteistä rangaistusta mitattaessa.

Rikoslaista ei ilmene, kuinka paljon lain 6 luvun 6 §:n lieventämisperusteiden soveltaminen vaikuttaa tuomittavan rangaistuksen määrään, eikä kysymystä ole käsitelty lain esitöissäkään.

Törkeän huumausainerikoksen osalta asiassa oli selvitetty, että A oli hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut lukuisille henkilöille vähintään 15,8 kilogrammaa. Huumausaineiden myynti on tuottanut A:lle huomattavan rikoshyödyn. A:n syyksi on lisäksi aiemmin kerrotulla tavalla luettu myös pienempää hasismäärää koskeva huumausainerikos. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen ja vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on ilman lieventämisperusteiden soveltamista neljä vuotta vankeutta.

Arvioidessaan A:n huumausainerikostensa selvittämiseen ja törkeän huumausainerikoksen vaikutusten poistamiseen tähdännyttä oma-aloitteista menettelyä kokonaisuudessaan korkein oikeus katsoi, että teoista vakiintunein perustein tuomittavaa neljän vuoden yhteistä vankeusrangaistusta on rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla perusteltua lieventää yhdellä vuodella kuudella kuukaudella. Rangaistus alennettiin siis 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

Tapauksessa A:n rangaistus siis aleni omaehtoisen ilmiannon vuoksi neljästä vuodesta kahteen vuoteen ja kuuteen kuukauteen. Vähennys on absoluuttisesti merkittävä, lähes 40% tuomion pituudesta, mutta toisaalta voidaan kysyä onko se silti riittävä tilanteessa, jossa huomattavasti vakavamman rikoksen ratkaiseminen ja sen vaikutusten ehkäisy on ilmeisesti ollut kokonaan ja yksinomaisesti riippuvainen A:n menettelystä. Yhteenvedonomaisesti voidaan todeta, että rikos ei kannata, mutta jää jokaisen harkittavaksi, kannattaako rikoksen tunnustaminenkaan.

Tv-sarjojen lataaminen ja katsominen verkossa ei ole nykypäivänä harvinaista. Kiinnostavat sarjat voi katsoa joko ”stream”-palveluista tai ladata omalle kiintolevylle verrattain helposti. Omalle koneelle tiedostoja ladattaessa käytetty ohjelma usein jakaa oletusarvoisesti muillekin tätä ladattavaa tiedostoa. Jos kukaan ei jakaisi, ei kukaan voisi ladata. Tv-ohjelmien jakaminen verkossa usein kuitenkin loukkaa tekijänoikeuksia. Tekijällä kun olisi mahdollisuus saada tuloja, mikäli sarjat katsottaisiin esimerkiksi maksullista verkkopalvelua, kuten Netflix -palvelua käyttäen. Kuluttajan kannalta taas on helppoa ajatella, että kun sarja on kerran julkaistu televisiossa, tulisi se voida katsoa myös internetin välityksellä jälkeen päin. Esimerkiksi MTV3 ja YLE antavat katsoa useimmat sarjat maksutta sen jälkeen kun sarja on esitetty televisiossa.

Asianajotoimistot vaatimusten esittäjinä

Viime vuosina tilanteen oikeudellinen tulkinta on etsinyt enenevissä määrin suuntaansa. Helsinkiläinen asianajotoimisto on lähestynyt elokuvateosten jakajia kirjeillä, joissa vaaditaan tuotantoyhtiön nimissä hyvitystä sarjojen jakamisesta. Elokuvateosten jakajat jäljitetään IP-osoitteen avulla, jonka vaatimuksen esittäjä saa haltuunsa teleoperaattorilta. Markkinaoikeus on hyväksynyt oikeuden saada yhteystietoja laittoman jakamisen epäilyn yhteydessä.

Vaatimuksien summat ovat olleet melko korkeita. Muutaman tv-sarjan jakson jakamisesta on vaadittu yli tuhatta euroa ja vihjattu oikeudellisilla toimenpiteillä, mikäli tätä summaa ei maksa. Tämä herättää varmasti närää. Korkeahkot summat ovat kuitenkin siinä mielessä joskus perusteltuja, että jakamisen yhteydessähän jakaminen on saattanut tapahtua vaikkapa sadalle tai tuhannelle käyttäjälle samanaikaisesti, jotka ovat näin saaneet elokuvateoksen laittomasti haltuunsa. Näin ollen jos esimerkiksi tuhat käyttäjää olisi kukin maksaneet elokuvateoksen katsomisesta 0,5 euroa, olisi tästä kertynyt 500 € yhtä teosta kohti menetettyjä tuloja. 

Hinnoissa on ilmeisesti kuitenkin neuvotteluvaraa. Tämän on haistanut lakiasiaintoimisto, joka tarjoaa verkossa hyvitys- ja korvauskirjeen vastaanottaneille neuvottelupalveluitaan. Korvaus tästä palvelusta suoritetaan lakipalvelun siitä osuudesta, jonka lakiasiaintoimisto asiakkaalleen neuvotteluin säästää. Tilanne saattaa tässä vaiheessa alkaa vaikuttaa sellaiselta, jossa vain juristit voivat voittaa.

Kirjeissä, joilla tiedostoja levittänyttä lähestytään, todetaan, että tekijänoikeuden loukkaus voidaan todeta rikokseksi rikoslain 49 luvun 1 §:n ja että poliisi voi tarvittaessa käyttää asian selvittämiseksi pakkokeinoja. Lisäksi kirjeissä mainitaan tekijänoikeuslain 57 §:n mukainen velvollisuus suorittaa hyvitys ja korvaus tekijänoikeuden haltijalle kaikesta haitasta, mikä levittämisestä on aiheutunut. Kirjeissä tarjotaan oikeudenomistajien puolesta mahdollisuutta sovintoon – maksamalla kirjeessä vaadittu summa.

Tällaisten kirjeiden lähettäminen on epäilemättä kannattavaa liiketaloudellisesti niin kauan kuin kirjeiden saajat pelästyvät riittävästi mahdollista poliisitutkintaa ja asiassa käytettyjä rikosnimikkeitä sekä mahdollista oikeudenkäyntiä. Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. Saman kotitalouden verkossa voi olla useita käyttäjiä, useita koneita ja joissain tapauksissa myös naapuri voi käyttää verkkoa. Lisäksi yhdellä tietokoneella, jolla rikos voidaan tehdä, voi olla useampi käyttäjä.

Kotietsintä

Poliisi voi suorittaa asiassa kotietsinnän ja hankkia asiassa tarvittavan näytön, vai voiko? Aiheesta kirjoitettaessa on käytetty esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisua KKO:2014:58 sellaisen väitteen tukena, ettei tietokonetta voitaisi pakkokeinolain nojalla tulla kotiin tarkastelemaan/takavarikoimaan rikosintressin pienuuden ja suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Korkein oikeus lausui perusteluissaan ” kysymys on ollut rikoksesta…josta käytännössä lähes poikkeuksetta määrätään rangaistukseksi lievä sakkorangaistus. Suhteellisuusperiaatteen merkitystä arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että kotietsintä rikkoo kotirauhaa...” Tapauksessa oli kyse huumausaineen käyttörikoksen jälkeen suoritetusta kotietsinnästä. Korkein oikeus huomautti suhteellisuusperiaatteen noudattamisesta ”pienehköissä” rikoksissa, mutta huumausainerikoksen jälkeisestä kotietsinnästä on silti merkittäviä eroja tekijänoikeusrikokseen ja sen jälkeiseen mahdolliseen kotietsintään. Kyse on siitä, missä laajuudessa ja tarkoituksessa jakaminen on tapahtunut ja miten määritetään siitä aiheutuvan haitan arvo. Oikeuskäytännön tehtäväksi jää lopulta täsmentää se, mihin rima asettuu kotietsintää harkittaessa suhteessa tekijänoikeusloukkauksen laatuun. Tekijänoikeuslaissa tekijänoikeusrikkomuksesta on säädetty sakkorangaistus, rikoslaissa tekijänoikeusrikoksesta sakkoa tai maksimissaan 2 vuotta vankeutta. Epäilyn kohdentaminen teoksen jakajaan rikoslain nojalla voi siis oikeuttaa kotietsinnän, mutta tämän edellytysten täyttymisen kynnys on varsin korkea. On luonnollisesti kannattavampaa pelotella vaatimusten kohteena olevaa rikoslain säännöksillä kuin tekijänoikeuslain rikkomuspykälällä. Kirjeissä usein jätetäänkin tämä rikkomuksen mahdollisuus mainitsematta. Muutaman elokuvatuotoksen jakamisen johdosta rikoslailla ja kotietsinnällä uhkaaminen on mielestäni uskaliasta nimenomaisesti tekijänoikeuslain rikkomuspykälän vuoksi, mikä siis useissa tapauksissa todennäköisemmin tulisi sovellettavaksi. Mainittakoon, että myös rikkomuksen johdosta on tekijänoikeuden haltijalle suoritettava hyvitys ja korvaus vahingosta riippuen teon vakavuudesta ja tahallisuuden asteesta. 

Syyllisen määrittäminen

Oman vaikeutensa rikoksen selvittämisessä aiheuttaa se, että yhdellä tietokoneella voi olla useita käyttäjiä. ”Joku täällä asuvista sen on varmasti tehnyt” ei ole oikeudellisesti vahva väite, vaan tekijä on voitava yksilöidä. Pysäköintivalvonta on osittain saanut tahollaan läpi sellaisen olettaman, että ajoneuvon haltija on sen oletettu käyttäjä, jollei muuta näytetä tämän taholta (KHO 2014:164). Tämä johtunee siitä, että 2006 vuonna väite ”en ajanut/pysäköinyt” levisi yleisesti käytetyksi väitteeksi, jolla perusteltiin syy välttyä maksuvelvollisuudelta. Todistustaakka langetetaan siis ajoneuvon haltijalle ainakin osittain - vahvemmin julkisessa pysäköinninvalvonnassa, mutta myös yksityisessä pysäköinninvalvonnassa, kun heiltä kysytään. Tästäkään en vetäisi johtopäätöstä, että tietokoneen omistaja olisi aina oletettu käyttäjä. Tietokoneita ei samalla tavalla rekisteröidä kuin ajoneuvoja ja niillä voi tosiasiallisesti olla monia käyttäjiä. Tietokoneen käyttöä ei niinikään ole mahdollista valvoa yhtä tarkasti kuin ajoneuvon. Toisaalta, oikeuskäytännössä löydettäneen keino kiristää todistustaakkaa tässäkin, mikäli väärinkäytösten yhteiskunnallinen haitta nousee riittävän korkeaksi.

Vaatimusten kohdentamisesta

Harmillista on mielestäni tekijänoikeusloukkauksien ”rankaisemisen” kohdistuminen siihen kohderyhmään, joka ei ole varsinaisesti loukkauksia mahdollistanut taho. Tekijänloukkauksethan mahdollistavat sellaiset tahot, jotka eivät näistä useimmiten jää kiinni. Nämä tahot osaavat salausjärjestelmien käytön ja näin pystyvät liikkumaan verkossa varsin anonyymisti. Vaille hyvitys- ja korvausvaatimuksia jäävät myös tällä hetkellä he, jotka ”vain” lataavat sarjoja, mutta eivät jaa niitä. Kyse on yhden asetuksen muuttamisesta peer-to-peer -ohjelmassa. Hyvitysvaatimukset kohdistuvat siis etupäässä tietotekniikasta, tiedostojen jakamisesta ja sen lainvastaisuudesta vähän tietäviin henkilöihin. Tämä ei sinänsä ole yksiselitteisesti väärin, mutta tuntuu samalla tavalla oikeudentajun vastaiselta kuin se, että suonensisäisesti käytettäviä huumeita maahantuovan rikollisjärjestön sijaan poliisin voimavarat keskitettäisiin pieniä määriä kannabiskasveja kasvattaviin henkilöihin – toisin sanoen kyse on resurssiallokaation virheellisyydeltä. Tässä asiassa tosin kyse ei ole julkisen vallan vaan yksityisten toimijoiden valinnoista.