Urheiluoikeus on oikeudenalana nuori eikä vielä kovinkaan selkeärajainen. Useimmiten urheilun ja oikeuden välistä suhdetta arvioidaankin perinteisten oikeudenalojen, kuten sopimusoikeuden tai rikosoikeuden välityksellä. Tässä artikkelissa urheilua tarkastellaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tarkemmin artikkelissa keskitytään lyhyesti siihen, millä tavalla oikeusjärjestelmä suhtautuu urheilussa tapahtuvaan väkivaltaan, kunnianloukkauksiin ja uhkauksiin.

Laiton uhkaus ja urheilu

23.9.2015 Turussa pelatussa nelosdivarin ottelussa erotuomaria uhattiin fyysisellä väkivallalla. Muutama päivä ennen Turun tapahtumia Porissa erotuomariin kohdistettiin tappouhkaus. Googlettamalla selviää, että vastaavanlaiset tapaukset ovat kaikkea muuta kuin harvinaisia. Näissä tilanteissa reagointi jää kuitenkin useimmiten urheilun sisäisen kurinpitojärjestelmän ratkaistavaksi.

Tähän liittyen korkein oikeus on tapauksessa KKO 2005:137 todennut, että rikoksesta urheilun sisäisessä kurinpitojärjestelmässä määrätty kilpailukielto voidaan ottaa huomioon tuomioistuimen seuraamusharkinnassa. Urheilun sisäiset kurinpitojärjestelmät ovat kuitenkin sopimuspohjaisia ja koskevat vain niihin sitoutuneita urheilijoita. Kurinpitosäännöt ovat lisäksi erityissääntöjä, joilla pyritään esimerkiksi urheilun eettisten tavoitteiden ylläpitämiseen. Rikoslaki sen sijaan koskee kaikkia ja sitä on myös sovellettava yhdenvertaisesti. Tästä syystä esimerkiksi ruumiillisen koskemattomuuden ja kunnian suojelemisella ei ole urheilun kurinpidossa samaa merkitystä kuin rikoslain säännöksiä sovellettaessa. Urheilun sisäiset kurinpitoseuraamukset eivät voi syrjäyttää rikoslain mukaan määrättäviä seuraamuksia. Siten urheilussa tehdyt teot, jotka täyttävät jonkin rikoksen tunnusmerkistön, tulee korkeimman oikeuden mukaan arvioida ensisijaisesti rikosoikeudellisin perustein.

Vaikka korkein oikeus ei todennut, että urheilussa tehdyt rikokset tulisi aina saattaa oikeusjärjestelmän ratkaistavaksi, kannanotossa on kuitenkin nähtävissä urheilun oikeudellistumisen piirteitä. Merkittävimmät ratkaisut urheilun oikeudellistumisen suhteen, erityisesti, kun kyse on rikosoikeudesta ja urheilusta, tehdään kuitenkin käytännön tasolla urheiluorganisaatioiden sisällä.

Kunnianloukkaus ja urheilu - KKO 2005:137

Myöskään kunnianloukkaukset urheilussa eivät ole harvinaisia. Tapauksessa KKO 2005:137 oli kysymys siitä, että ravikilpailuihin osallistunut miesohjastaja oli kilpailutilanteessa nimitellyt naisohjastajaa halventavalla ilmaisulla "saatanan huora". Nimittely oli tapahtunut ravikilpailussa heti sen jälkeen, kun ohjastajat olivat lähdössä tapahtuneen kolaroinnin jälkeen ohjastaneet hevosensa radan ulkoreunaa kohti. Tapahtumat olivat alkaneet siitä, kun naisohjastajan hevonen oli laukannut. Kolaroinnin vuoksi myös miesohjastajan hevonen oli ajautunut laukalle. Nimittelyn olivat kuulleet naisohjastajan lisäksi ainakin ratavalvoja sekä hänen vierellään seissyt henkilö. Kilpailun jälkeen naisohjastajaa oli rangaistu hänen ajovirheestään ravikilpailuissa noudatettavien sääntöjen mukaisesti. Miesohjastaja puolestaan sai kilpailusääntöjen mukaisen rangaistuksen sopimattomasta kielenkäytöstä.

Miesohjastaja kertoi, että hänen tarkoituksensa oli ollut arvostella naisohjastajaa tämän ajosuorituksensa vuoksi. Miesohjastaja totesi lisäksi, että ravikilpailuissa on yleistä, että naisohjastajia nimitellään. Korkeimman oikeuden mukaan urheilukilpailuihin saattaa liittyä normaalia karkeampaa kielenkäyttöä muiden kilpailijoiden tai yleisön taholta. Urheilukilpailuihin osallistujat ovat tästä myös yleensä tietoisia ja osaavat siihen jossain määrin varautua. Ravikilpailuihin osallistuvia naisohjastajia on lisäksi nimenomaisesti varoitettu tästä. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että ilmaisu "saatanan huora" halvensi naisohjastajaa henkilönä ja naisena eikä ilmaisulla ollut ollut yhteyttä ajosuoritukseen. Tästä syystä myöskään raviohjastajien välinen tavanomaisesti karkea kielenkäyttö ei tehnyt hyväksyttäväksi ilmaisua, joka sisältönsä puolesta täyttää kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön.

Väkivalta ja urheilu - KKO 1997:129

Tapauksessa oli kysymys siitä, että pelaaja oli jääkiekkopelissä lyönyt toista pelaajaa poikittaisella mailalla niskaan niin, että tämä oli saanut aivotärähdyksen ja muita vammoja. Korkein oikeus totesi, että teko ylitti pelitilanteessa tavanomaisen rajuuden ja voimankäytön rajat, mistä syystä pelaaja tuomittiin pahoinpitelystä. Alemmassa oikeusasteessa hovioikeus lausui lisäksi, että jääkiekon luonteeseen kuuluu sääntöjen asettamissa rajoissa tapahtuva pelaajien puolin ja toisin hyväksymä voimakeinojen käyttö. Toisaalta pelaajat eivät kuitenkaan peliin osallistumalla anna suostumustaan sääntöjen vastaisten voimakeinojen käytölle. Kanssapelaajan tahallinen vahingoittaminen jää siis sekä pelin sääntöjen että pelaajan suostumuksen ulkopuolelle.

Tarkkasilmäinen lukija saattaa jälleen havaita, ettei väkivaltaa jääkiekossa tosiasiassa arvioida edellä mainittujen periaatteiden mukaisesti. Käytännön tasolla kyse onkin siitä, että urheilun sisäiselle kurinpitomenettelylle on annettu ensisijainen asema konfliktien ratkaisemisessa, vaikka kyse olisikin rikoslain perusteella rangaistavasta väkivallasta.

Avioliiton päättyminen on Suomessa säädelty kattavasti muun muassa perintökaaressa ja avioliittolaissa. Jos avioliitto päättyy, laista löytyy kyllä perusteet omaisuuden jaolle riippumatta siitä, pääsevätkö osapuolet sovintoon vai eivät.

Nykyään on kuitenkin perin tavallista elää pitkiäkin aikoja yhdessä solmimatta avioliittoa. Yhdessä asumista ilman papin aamenta nimitetäänkin yleisesti avoliitoksi. Pitkän avoliiton yhteydessä ei ole ollenkaan poikkeuksellista, että parille kertyy yhteistä omaisuutta, aivan kuten avioliitossakin. Toisaalta voi olla myös epäselvää, mikä omaisuus on miehen, mikä naisen ja mikä on yhteistä. Kysymys kuuluukin, että miten omaisuus jaetaan avoeron sattuessa?

Vuonna 2011 voimaan tulleen avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain nojalla on mahdollista saada tuomioistuimen määräämä pesänjakaja toimittamaan omaisuuden erottelu. Kuten muissakin lain avopuolisoita koskevissa säännöksissä, edellytyksenä on niin sanottu tuloverolain mukainen avoliittosuhde: puolisoiden tulee olla asunut yhdessä vähintään viisi vuotta tai heillä tulee olla yhteinen lapsi.

Jos avopuolisot omistavat omaisuuden yhdessä, on lisäksi mahdollista hakea käräjäoikeudelta uskotun miehen määräämistä omaisuuden myymiseksi yhteisomistuslain mukaisessa järjestyksessä. Tällä tavoin on mahdollista estää toisen puolison kiusanteko, jolla hän pyrkii vaikkapa vaikeuttamaan yhteisen omaisuuden realisointia riitaisassa erotilanteessa.

Avoliiton yhteydessä on kuitenkin tärkeää muistaa, että avoliitto ei, toisin kuin avioliitto, synnytä puolisolle avio-oikeutta toisen omaisuuteen. Käräjäoikeuden määräämän pesänjakajan on kuitenkin mahdollista omaisuuden erottelun lisäksi päättää erityisen hyvityksen määräämisestä. Hyvitys voi tulla kyseeseen vaikkapa silloin, jos toinen puoliso on esimerkiksi palkatta työskennellyt kokonaan toisen omistamassa yrityksessä tai jos toinen puoliso on varoillaan remontoinut toisen kokonaan omistamaa asuntoa. Hyvityksellä on siis mahdollista ehkäistä kohtuuttomia tilanteita, kun avio-oikeuden tarjoamaa suojaa ei ole tarjolla.

Loppuun on vielä syytä korostaa, että edellä selvitettyjen vaihtoehtojen käyttäminen tulee aina kalliimmaksi kuin sovinto. Jos osapuolten välit sen vain sallivat, sopiminen on aina tuomioistuinaloitteisia prosesseja suositeltavampi vaihtoehto. Sopiminen avoerosta ja joko yksin omistetun tai yhteisen omaisuuden erottelusta ja mahdollisesta hyvityksestä on aina syytä tehdä kirjallisesti ja asiantuntijan avustuksella. Sopiminen on mahdollista myös ennen eron sattumista, eräänlaisella "avoehdolla". Tällöin kyse on siis puolisoiden etukäteisestä yksityisoikeudellisesta sopimuksesta koskien sitä, miten heidän omaisuutensa tullaan jakamaan mahdollisen eron sattuessa.

Toimistomme lakimiehet laativat sopimuksia omaisuuden erottelusta (sekä etu- että jälkikäteisiä) ja toimivat tarvittaessa käräjäoikeuden määräämänä pesänjakajana.

Alkoholin tarjoaminen alaikäiselle

Alkoholilain mukaan alkoholirikkomukseen syyllistyy henkilö, joka tarjoaa alle 18-vuotiaalle alkoholijuomaa siten, että alaikäinen juopuu. Tarjoamista on kuitenkin pidettävä myös kokonaisuudessaan moitittavana ottaen huomioon alaikäisen ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet. Alaikäisen ikä ja kypsyysaste ovatkin arvioinnissa olennaisia: alkoholijuoman tarjoaminen 16-17 -vuotiaalle ei ole yhtä moitittavaa kuin alkoholijuoman tarjoaminen esimerkiksi 10-12 -vuotiaalle. Kuitenkaan esimerkiksi vähäisen alkoholimäärän tarjoaminen nuorelle perhepiirissä aterian yhteydessä ei ole rangaistavaa.

Mitä sitten tarkoitetaan tarjoamisella? Termillä tarkoitetaan sekä alkoholijuoman tarjoamista toiselle esimerkiksi tarjoajan hallussa olevasta pullosta että alkoholiannoksen ostamista toiselle alkoholijuoman anniskelupaikassa kuten pubissa tai baarissa.

Muut olosuhteet voivat liittyä esimerkiksi tarjoajan asemaan tai ikään. Moitittavuutta lisää varsinkin se, että alkoholijuomaa tarjoava on alaikäiseen nähden erityisessä vastuuasemassa. Kotitilaisuuksissa tarjoaminen saattaa sen sijaan olla vähemmän moitittavampaa kuin esimerkiksi alkoholin tarjoaminen puistossa talvisaikaan. Muiden olosuhteiden arviointiin vaikuttaa myös tarjotun juoman laatu, jolloin moitittavampaa on tietty tarjota väkiviinaa kuin esimerkiksi siideriä tai olutta. Toisaalta rangaistavasta alkoholijuoman tarjoamisesta ei ole kyse silloin, kun esimerkiksi 15-17 -vuotiaat alaikäiset tarjoavat toisilleen alkoholia. Tällön alkoholia toiselle tarjoava nuori tosin syyllistyy alkoholirikkomukseen jo sillä perusteella, että alle 18-vuotias ei saa pitää hallussaan alkoholijuomaa

Alkoholin ostaminen alaikäiselle

Alkoholijuoman ostaminen alkoholin myyntipisteestä ja sen luovuttaminen alaikäiselle on sen sijaan rangaistavaa alkoholirikoksena. Tällainen alkoholijuoman välittäminen tai luovuttaminen ilman palkkiotakin on rangaistavaa siitä huolimatta, juopuuko nuori vai ei. Alkoholin ostaminen ja luovuttaminen alaikäiselle on lisäksi rangaistavaa, vaikka alaikäinen itse pyytäisi alkoholia. Alaikäisen suostumus tai pyyntö voidaan kuitenkin ottaa huomioon, kun arvioidaan teon moitittavuutta.

Alkoholilain mukaan vähittäismyyjä ei saa myydä alle 18-vuotiaalle alkoholijuomaa eikä alle 20-vuotiaalle väkevää alkoholijuomaa. Alkoholia ei myöskään saa myydä selvästi päihtyneelle, häiritsevästi käyttäytyvälle taikka kenellekään, jos on aihetta olettaa, että henkilö välittää alkoholia alkoholilain vastaisesti esimerkiksi alaikäiselle. Mainittujen vähittäismyyntikieltojen valvomisesta vastaa myyntitilanteessa kukin myyjä itsenäisesti, mistä syystä yksittäinen myyjäkin voi syyllistyä alkoholilain vastaiseen myyntiin.

Mainittakoon vielä, että alkoholilaissa kielletään alkoholijuoman välittäminen palkkiota vastaan täysi-ikäisellekin henkilölle. Olennaista on siis, että välittämisestä maksetaan kulujen lisäksi myös varsinainen palkkio. Palkkio maksetaan yleensä rahana, mutta myös esineen antaminen, palvelus tai mikä tahansa muu suoritus voidaan katsoa palkkioksi. Palkkiolla ei välttämättä tarvitse olla taloudellista arvoa. Toiselle henkilölle tämän pyynnöstä laillista alkoholijuomaa tuovan ei katsota ottavan välittämisestä palkkiota, jos hänen saamansa vastike on täysin samansuuruinen kuin hänen itse suorittamansa vastike kaupassa. Selvää on, että vähittäismyyjän on vaikeampi valvoa tällaista menettelyä.

Kauppiaan vastuu ja oikeus valita asiakkaansa

Valvira (sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto) valvoo alkoholilain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten noudattamista. Valviran ohjeistuksen mukaan vastuu alkoholijuomien myynnin valvonnasta on vähittäismyyjällä, jolloin myyjän on huolehdittava siitä, että myyntihenkilökunta tuntee alkoholijuomien myyntiä koskevat säädökset ja myös nuodattaa niitä. Valviran suosittelemassa omavalvontasuunnitelmassa vähittäismyyjän onkin huomioitava muun muassa se, miten estetään alkoholin myynti alaikäiselle, selvästi päihtyneelle tai alkoholin välittäjälle.

Vastuu on siis vähittäismyyjällä, mutta samalla keinot ovat pitkälti myyjän määriteltävissä. Joka tapauksessa asiakkaan ikä on aina tarkistettava ennen myyntiä, jos myyjä on epävarma ikärajan täyttymisestä. Lisäksi myynti on kielletty, mikäli on aihetta olettaa luvatonta luovuttamista tai välittämistä. Yleisesti ottaen luvatonta välittämistä on aihetta olettaa ainakin, jos myyjä esimerkiksi näkee myymälän edessä nuorten tai selvästi päihtyneiden antavan rahaa alkoholijuoman ostajalle. Ääriesimerkkejä lukuun ottamatta aihetta olettaa -käsitettä on hankala määritellä. Tästä syystä onkin ymmärrettävää, että vähittäismyyjä sekä myyntityöntekijät ottavat ajoittain tiukan kannan säännösten noudattamisessa. Ylilyöntejä tullaan näkemään myös tulevaisuudessa. Kuten mainittua, pahimmassa tapauksessa yksittäinen myyjäkin saattaa syyllistyä alkoholilainsäädännön rikkomiseen.

Oman erityispiirteensä aiheeseen antaa kauppiaan oikeus valita asiakkaansa. Perustuslakivaliokunta on linjannut, tosin majoitus- ja ravitsemisliikkeitä koskevan lakiehdotuksen yhteydessä, että asiakasvalintaoikeudella tarkoitetaan liikkeenharjoittajan oikeutta valita asiakkaansa, kunhan kyse ei ole kielletystä syrjinnästä. Liikkeenharjoittajan oikeus valita asiakkaansa onkin perustuslaissa turvatun elinkeinonvapauden ja omaisuudensuojan näkökulmasta perusteltua. Kielletystä syrjinnästä ei kuitenkaan voine olla kyse, mikäli myyjä arvioi alkoholilainsäädännössä määriteltyjä tilanteita virheellisesti.

Jokaisessa ammatissa työntekijälle sattuu toisinaan lapsuksia. Virheet, virhearvioinnit ja lievä huolimattomuus kuuluvat elämään osana ihmisyyttä, mutta tietyissä ammateissa yhdenkin virheen seuraukset voivat olla korostuneen vakavia. Kun virheen seurauksena on henkilön terveydentilan mahdollinen pysyvä heikkeneminen tai pysyvä vamma, nousee virheen arvo mittaamattoman suureksi ainakin vahingosta kärsivälle osapuolelle.

Henkilövahingon kokenut potilas voi vaatia kärsimänsä vahingon perusteella korvausta esimerkiksi kivusta, särystä, tilapäisestä ja pysyvästä haitasta sekä vahingosta aiheutuneista hoitokuluista. Kyse on vakuutuskorvauksesta, jota myönnetään vahingonkorvausoikeudellisin perustein. Korvaus perustuu siihen, että kaikkien terveydenhuoltoa harjoittavien tahojen on vuonna 1986 annetun ja tällä hetkellä uudistustyön alla olevan potilasvahinkolain mukaan oltava vakuutettuja potilasvahinkojen varalta. Potilasvahinkoja korvataan vuosittain hieman vajaa 2400 noin 8000 hakemuksen perusteella. Potilasvahinkoasioita käsittelee oma niihin erikoistunut toimielin – potilasvahinkokeskus. Potilasvahinkokeskuksen verkkosivulta osoitteessa www.pvk.fi löytyy kaavake, jonka voi täyttää itse hoitovirheen tapahduttua. Potilasvahinkokeskuksen päätökseen tyytymätön voi saattaa asiansa potilasvahinkolautakuntaan, joka itsenäisenä ja riippumattomana lautakuntana antaa asiassa ratkaisusuosituksen tai lausunnon. Nämä suositukset ja lausunnot eivät ole sitovia, mutta usein ohjaavat potilasvahinkokeskuksen päätöksentekoa.

Potilasvahinkokeskus ei kuitenkaan ole ainoa reitti, sillä vahingonkorvausta voi vaatia myös suoraan vahingonkorvauslain nojalla käräjäoikeudessa, joka niinikään voi pyytää potilasvahinkolautakunnalta lausuntoa. Järkevin vaihtoehto useimmassa tapauksessa on kuitenkin ensin mainittu eli potilasvahinkokeskuksen ja potilasvahinkolautakunnan kanssa asiointi. Kielteinen korvauspäätös ja ratkaisukehotus/lausunto ei nimittäin merkitse asian olevan loppuun käsitelty, sillä näiden jälkeen voidaan vielä aloittaa tuomioistuinprosessi toimivaltaisessa tuomioistuimessa ja edetä aina korkeimpaan oikeuteen saakka. Toki mainittakoon, että useimmiten asiassa saadaan oikeudenmukainen ratkaisu jo mainituissa instansseissa, erityisesti asianmukaisella menettelyllä eli asian huolellisella valmistelulla ja perustelulla.

Korvattava vahinko vai ei?

Onko kysymyksessä potilasvahinkolain tarkoittama korvattava vahinko eli tutkimuksesta, hoidosta tai muusta vastaavasta käsittelystä taikka sen laiminlyönnistä todennäköisesti aiheutunut henkilövahinko? Kysymykseen haetaan vastausta arvioimalla aiheutuneen vahingon ja sen aiheuttajan välistä syy-yhteyttä, jonka on lähtökohtaisesti oltava yli 50 prosenttisesti todennäköinen. Vahingon tulee olla siis suora seuraus siitä, mitä hoidossa on tehty virheellisesti tai jätetty tekemättä oikein. Seurauksen ei tarvitse olla välittömästi ilmenevä. Määräaika korvauksen hakemiselle on 3 vuotta ja erityisestä syystä 10 vuotta. Vahingon syy-yhteyden laajuudesta mainittakoon hieman karkea esimerkki, jossa liikuntavammana aiheutuneen jänteen repeämisen hoidon yhteydessä tehdyn virheen katsottiin olevan syy-yhteydessä myöhemmin puhjenneeseen masennukseen (PVLtk Dnro 1150/2007). Lisäksi pohdinnassa arvioidaan niin sanottua lisävahinkoedellytystä suhteessa hoidettavaan sairauteen. Tällä tarkoitetaan sitä, miten esimerkiksi diagnoosin viivästymisen aiheuttama lisävahinko vaikutti juuri kyseiseen sairauteen ja sen tyypilliseen kulkuun. Olisiko sairauden kulku ollut vastaava myös ilman hoitovirhettä?

Korvattavaa vahinkoa ei synny mikäli vallitsevasta hoitotavasta ja ammatillisesta taitotasosta ei ole poikettu. Ratkaisevana pidetään sitä, voidaanko olettaa, että kuka tahansa oman erikoisalansa kokenut asiantuntija olisi vastaavassa tilanteessa toiminut toisella tavalla eli tavalla, jolla vahinko olisi vältetty. Vertauskohtaa haettaessa huomioidaan myös resurssit ja olosuhteet tapahtumahetkellä. Jälkiviisautta, eli tapahtumahetken jälkeen saatua tietoa ei ratkaisussa oteta huomioon. Vain ne seikat, jotka hoitavalla taholla oli tosiasiassa mahdollisuus tietää perustavat ne resurssit, joilla terveydenhuollon asiantuntija voi toimia.  Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että terveyskeskuksessa työskentelevältä aloittelevalta lääkäriltä ei voida odottaa samanlaista ammattiosaamista päiväntasaajan seudulta potilaan sisäelimiin koteloituneen loisen aiheuttamien oireiden diagnosoinnissa ja hoidossa, kuin asiaan erikoistuneelta lääkäriltä Auroran sairaalan trooppisten tautien hoidosta vastaavalla infektio-osastolla. Terveyskeskuksessa työskentelevältä lääkäriltä voidaan odottaa kuitenkin huolellista tutkimusta ja sitä, että hän tarvittaessa ohjaa potilaan eteenpäin erityisosaamista tarjoavalle taholle. Huolellisuusvelvollisuuden laiminlyönti voi tapahtua juuri siinä vaiheessa, kun osaamisen puute korvataan ”tuskin tässä mitään on” -asenteella. Tällöin on poikettu siitä huolellisuudesta, mitä jokaiselta lääkäriltä voidaan odottaa.

Milloin avustajaa tarvitaan?

Oikeudellista apua ei usein tarvita asioitaessa potilasvahinkokeskuksen kanssa. Keskuksen verkkosivut ovat selkeät ja informoivat, eikä vahinkoilmoituksen täyttäminen ole vaikeaa. Siinä vaiheessa, kun potilasvahinkokeskuksen päätös on kielteinen ja oma mielipide päinvastainen, on järkevää tukeutua ammattilaisen apuun. Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy tarjoaa ammattiapua sekä juridiikan ja terveydenhuollon rajapinnassa luotettavasti ja ammattitaidolla. 

Vaikeina taloudellisina aikoina myyntityö ei ole helppoa. Ihmisten taloudellisesta tilanteesta huolimatta myyntityöntekijälle asetetaan monenlaisia odotuksia, esimerkiksi tulostavoitteiden muodossa. Myyjän näkökulmasta voidaan kysyä, ovatko työnantajan tavoitteet realistisella tasolla. Työnantajan näkökulmasta katsottuna kysymys on siitä, että työskenteleekö myyjä tarpeeksi tehokkaasti tulostavoitteiden saavuttamiseksi. Tässä artikkelissa myyntityöntekijän ja myynnin esimiehen irtisanomissuojaa tarkastellaan oikeuskäytännön näkökulmasta.

Työsopimuslain säännökset

Työsopimuslain mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Työntekijästä johtuvana asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää muun muassa työsopimuksesta johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään.

Työsopimuksesta johtuvien velvoitteiden vakava laiminlyönti tai rikkominen voi ilmetä joko yleisenä velvoitteiden vastaisena menettelynä tai työsopimuksessa sovitun erityisvelvoitteen laiminlyöntinä tai rikkomisena. Kummassakin tapauksessa kuitenkin edellytetään, että sopimuksen vastainen toiminta vaikuttaa niin vakavalla tavalla sopijapuolten keskinäiseen asemaan sopimussuhteessa, että sopimussuhteen jatkamiselle ei ole edellytyksiä. Esimerkkeinä voidaan mainita työvelvoitteen laiminlyönti, työtehtävien puutteellinen hoito, luvattomat poissaolot taikka jatkuva tai toistuva myöhästely. Irtisanomisperusteena voi olla myös ilmeinen huolimattomuus työssä, työnantajan työnjohtooikeuden rajoissa antamien määräysten noudattamatta jättäminen ja epäasianmukainen käyttäytyminen. Joka tapauksessa menettelyn on kohdistuttava työsuhteen kannalta olennaisena pidettäviin velvollisuuksiin.

Työsopimuslain mukaan työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, jotka työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Työnantaja voi siten antaa määräyksiä siitä, miten työtä on tehtävä ja mihin työtehtäviin työntekijän on erityisesti keskityttävä. Työnantaja voi myös asettaa työntekijälle työn tuloksellisuutta koskevia tavoitteita ja mitata työntekijän suoriutumista työssään erilaisilla määrällisillä tai taloudellista tulosta kuvaavilla mittareilla. Työnantajan työnjohto-oikeudesta ei kuitenkaan seuraa sitä, että työnantaja voisi liittää asettamiinsa tulostavoitteisiin tai valitsemiinsa mittareihin uhkaa työsuhteen irtisanomisesta, sillä työnantaja ei voi määräyksillään ja tavoitteillaan laskea työsopimuslain mukaista irtisanomiskynnystä. Toisaalta niissä tapauksissa, joissa vaillinainen työsuoritus ei perustu työntekijän tahalliseen tai ilmeisen huolimattomaan menettelyyn, työvelvoitteen rikkomisen tai laiminlyömisen tulee muutoin olla erityisen vakava, jotta työsuhteen jatkamiselle ei ole enää edellytyksiä.

Työntekijän myyntikatetavoitteen saavuttamatta jääminen

Korkeimman oikeuden tapauksessa KKO 2014:98 oli kyse siitä, että Gigantti-myymälä irtisanoi kahden varoituksen jälkeen kodinkoneliikkeen myyjän työsopimuksen hänen myyntityöstään lasketun kateprosentin alhaisuuden vuoksi. Myymälä oli irtisanonut kodinkoneiden osa-aikaisena myyjänä työskennelleen työntekijän työsopimuksen sillä perusteella, että työntekijän myyntikateprosentti oli kahden varoituksen jälkeenkin ollut huomattavasti alhaisempi kuin yhtiö oli edellyttänyt myyjiltään. Yhtiö oli asettanut tavoitteeksi, että kukin myyjä saavuttaa keskimäärin vähintään 80 prosenttia siitä myyntikateprosentista, jonka paras samalla osastolla työskentelevä myyjä saavuttaa. Korkein oikeus katsoi, että työnantajalla ei ollut asiallista ja painavaa perustetta irtisanomiselle, sillä kateprosentin alhaisuus ei yksinään osoittanut myyjän työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä.

Tapauksessa työnantaja vetosi myyntikatteen ja kateprosentin suureen merkitykseen yhtiölle ja siihen, että kateprosentin jatkuva heikko taso oli yksinään niin painava peruste työsuhteen päättämiselle, että työntekijän muut hyvät ominaisuudet työntekijänä eivät voineet muuttaa tilannetta. Yhtiön käsityksen mukaan yhtiöllä oli ollut oikeus vapaasti määritellä se suoriutumistaso, jota se edellytti työntekijöiltään. Yhtiön mukaan myyntikateprosentti kertoi siitä, miten hyvin myyjä oli onnistunut myymään asiakkaille parempikatteisia tuotteita, lisätakuita, vakuutuksia, rahoituspalveluja sekä oheistuotteita. Yhtiö oli kertomansa mukaan kuitenkin aina korostanut työntekijöilleen, että myyjä ei saa tyrkyttää näitä tuotteita ja palveluja asiakkaille.

Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että vaaditun työtuloksen saavuttamatta jättäminen voi olla irtisanomisperuste vain, jos se on johtunut työntekijän viaksi katsottavasta syystä. Tulostavoitteen tulee lisäksi olla kohtuullinen suhteutettuna kyseisen työntekijän asemaan ja hänen mahdollisuuksiinsa vaikuttaa tulokseen. Mikäli työntekijä ei saavuta asetettuja tavoitteita tai suoriutuu työstään tulosmittareiden valossa muita heikommin, työnantajan tulee edelleen selvittää, mistä alisuoriutuminen johtuu, ja antaa selvät ohjeet siitä, miten työntekijä voi käytännössä saavuttaa tulostavoitteet. Korkeimman oikeuden mukaan työnjohdon ja henkilöstöhallinnon tarpeita varten suunnitellut taloudelliset ja laskennalliset mittarit eivät riitä osoittamaan, onko työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä tapahtunut. Yksi laskennallinen mittari ei tässä suhteessa anna riittävän kattavaa käsitystä työntekijän suorituksesta kokonaisuudessaan.

Tapauksessa Gigantti Oy oli irtisanomisperusteena vedonnut ainoastaan työntekijän riittämättömään myyntikateprosenttiin. Työntekijä oli siis saavuttanut euromääräiset myyntitavoitteensa sekä suoriutunut asiakaspalvelutyöstä hyvin. Varoitukset saatuaan myyjä oli parantanut myös myyntikateprosenttiaan, vaikka hänen tuloksensa oli edelleen jäänyt useita prosenttiyksikköjä heikommaksi kuin muilla myyjillä, jotka niin ikään olivat nostaneet omaa kateprosenttiaan. Myyjän velvollisuutena oli työnantajan ohjeidenkin mukaan ollut myydä asiakkaille myös niitä tuotteita, joiden kate oli ollut alhainen tai jopa negatiivinen, eikä hänellä ollut mahdollisuutta vaikuttaa myytävien tuotteiden katteisiin.

Työntekijän tehottomuus, kyvyttömyys tai passiivisuus

Vanhemmassa oikeuskäytännössä on hyväksytty työsuhteen päättämisen perusteeksi se, että työsuoritus jää puutteelliseksi työntekijän tehottomuuden, kyvyttömyyden tai passiivisuuden johdosta. Tapauksessa KKO 1993:99 oli kyse työsopimuksen irtisanomisesta, kun työntekijä ei ollut saavuttanut hänelle asetettua tulostavoitetta. Työntekijä oli ollut yksi yhtiön kolmesta vakuutuskonsultista. Yhtiön saamat tuotot olivat olleet asiakkailta erilaisista toimeksiannoista tulevia palkkioita. Työntekijän tulos työsuhteen koko kestoajalta oli ollut huono. Yhtiön kirjanpidon mukaan työntekijän tulos olikin jäänyt huomattavasti muiden vakuutuskonsulttien alapuolelle. Tulos ei myöskään parantunut työsuhteen kestäessä suoritetusta seurannasta ja työntekijän kanssa käydyistä useista keskusteluista huolimatta. Korkeimman oikeuden mukaan yhtiöllä oli ollut työntekijästä riippuvista syistä erityisen painava syy irtisanoa työntekijän työsopimus.

Esimiehen asema tulostavoitteiden saavuttamisessa

Esimiehen asema aiheeseen liittyen poikkeaa jossain määrin työntekijän asemasta. Helsingin hovioikeuden mukaan kuitenkaan pelkästään se seikka, että yhtiö ei saavuta talousarvion mukaisia tavoitteitaan, ei varsinaisesti kerro mitään johtajan työnteosta. Tämä soveltuu erityisesti, mikäli kilpailu yhtiön toimialalla on kovaa ja kilpailulla on vaikutuksensa yhtiön tulokseen. Helsingin hovioikeus on linjannut lisäksi, että laskelmat budjetista jäämisestä eivät itsessään osoita, että esimiehen irtisanomiseen olisi painavat ja asialliset perusteet.

Eräässä työtuomioistuimen tapauksessa työnantaja oli irtisanonut myymälänhoitajana työskennelleen työntekijän myymälän huonon tuloksen vuoksi. Kun myymälänhoitajan mahdollisuudet vaikuttaa myymälän tuloskehitykseen olivat ulkopuolisten tekijöiden rajoittamat ja kun myymälän tulos oli myymälänhoitajan työsuhteen viimeisten kuukausien aikana kehittynyt myönteiseen suuntaan, työnantajan katsottiin irtisanoneen myymälänhoitajan ilman erityisen painavaa syytä. Työtuomioistuin katsoi lisäksi, että yhtiön johdon olisi huonon tuloskehityksen havaittuaan itse tullut ryhtyä vallassaan oleviin tervehdyttämistoimenpiteisiin, muun muassa suorittamalla taloudellisten syiden edellyttämä henkilökunnan supistaminen, johon myymälänhoitajalla ei ollut yksinään valtuuksia.

Toisessa työtuomioistuimen tapauksessa katsottiin kuin myös, että kaupan osastonhoitajan irtisanominen oli laiton. Osastonhoitaja olisi voinut vaikuttaa edistävästi osastonsa tulokseen lähinnä myyntiylijäämää lisäämällä sekä henkilöstö- ja markkinointikustannuksia supistamalla. Myyntiylijäämä oli ollut vähäinen, mikä oli johtunut ostoista annetuista liian suurista alennuksista. Selvityksen mukaan kauppa ei ollut antanut nimenomaisia ohjeita myyntihintojen määräämisestä. Osastonhoitajalla ei siten ollut mahdollisuuksia päättää osastonsa henkilöstön määrästä muutoin kuin tekemällä asiasta ehdotuksia esimiehelleen.

Edellisessä artikkelissa sivusin hieman kysymystä, millä keinoilla perintösuunnittelua on mahdollista tehdä. Tämänviikkoisessa kirjoituksessa keskitytään perintösuunnittelun erääseen, ehkäpä keskeisimpään välineeseen, eli henkivakuutusten käyttöön perintöverosuunnittelussa. Artikkelin pääpaino kohdistuu niihin henkivakuutuskorvauksiin, jotka verotetaan perintöverotuksessa.

Säästöhenkivakuutus on verotuksellisesti edullinen ensinnäkin sen sisältämän vapaaosan vuoksi. Perintö- ja lahjaverolain mukaan näet henkivakuutuskorvauksia koskee saajakohtainen vapaaosa: vakuutuskorvaus tai sellaiseen verrattava taloudellinen tuki on perintöverosta vapaa siltä osin kuin kunkin edunsaajan tai perillisen saama samasta kuolemantapauksesta johtuva vakuutuskorvaus ja taloudellinen tuki on enintään 35 000 euroa. Jos edunsaajana on leski, verosta vapaaksi osaksi katsotaan puolet tai kuitenkin vähintään 35 000 euroa lesken edunsaajamääräyksen nojalla saamien vakuutuskorvausten ja taloudellisen tuen yhteismäärästä.

Vapaaosa on saajakohtainen, eli jokainen perillinen voi saada oman vapaaosuuden. Vapaaosa on toisaalta myös kuolemantapauskohtainen, eli jokainen saaja voi saada vapaaosan vain kertaalleen yhtä kuolintapausta kohden, vaikka vainajalla olisi ollut useitakin henkivakuutuksia. Vapaaosaa ei pidä sekoittaa perintö- ja lahjaverotuksessa eri veroluokkien verollisuuden vähimmäismääriin tai vaikkapa puolisovähennykseen, vaikka kyse onkin tietyllä tavalla samanlaisesta ilmiöistä.

Yllä sanottu vapaaosa koskee vain niitä henkivakuutuksia, jotka verotetaan perintöverotuksessa. Verotuskäsittely menee toisella tavalla, jos henkivakuutusta tai sen tuottoa verotetaan tuloverolain mukaisesti. Tuloverolaissa on tyhjentävä luettelo henkilöistä, joiden saama (vakuutetun kuoleman johdosta maksettava) vakuutuskorvaus on tuloverosta vapaa suoritus (siis perintöverotuksen alaista). Luettelossa mainitaan puoliso, suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa oleva perillinen, ottolapsi, kasvattilapsi, puolison lapsi sekä kuolinpesä. Jos henkivakuutuskorvaus maksetaan kuolinpesälle, verotus tapahtuu perintö- ja lahjaverolain mukaan. Näin silloinkin, kun perintö- ja testamenttisaanto tulisi muulle kuin tuloverosta edellä mainitussa luettelossa vapautetulle henkilölle.

Vakuutuksenottajan tulee kiinnittää huolellisesti huomiota siihen, kenelle henkivakuutuskorvauksen edunsaajamääräys kannattaa kussakin tilanteessa tehdä. Edunsaajaksi voi edellisessä artikkelissani esitetyin rajoituksin kirjoittaa luonnollisesti kenet tahansa luonnollisen henkilön. Vapaaosa on kuitenkin edellä selvitetyllä tavalla vain tietyille saajille. Vakuutussopimuslaissa on annettu osviittaa vakuutukseen sisältyvien edunsaajamääräyksien tulkintaan silloin, kun edunsaajaa ei ole nimeltä mainittu. Ne menevät seuraavasti:

Jos edunsaajaksi on määrätty puoliso, määräys on voimassa sen hyväksi, joka vakuutetun kuollessa oli tämän kanssa naimisissa (eikä avioeroasiaa ollut vireillä). Jos edunsaajaksi on määrätty lapset, määräys on voimassa perintökaaren mukaisten rintaperillisten hyväksi ja korvaus jaetaan rintaperillisten kesken siten kuin perintökaaressa säädetään heidän oikeudestaan saada perintö.

Jos edunsaajaksi on merkitty puoliso ja lapset, puoliso saa puolet korvauksesta ja rintaperilliset toisen puolen. Leski saa puolet vakuutuskorvauksesta riippumatta siitä, oliko puolisoilla avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Jos puolisoa ei ole, saavat rintaperilliset koko vakuutuskorvauksen. Jos puolestaan lapsia ei ole, saa puoliso koko korvaussumman.

Mikäli edunsaajaksi on määrätty omaiset, määräys on voimassa edellä selitetyn aviopuolison ja perintökaaren mukaisten rintaperillisten hyväksi. Jos rintaperillisiä ei ole, puoliso saa kuitenkin yksin koko vakuutuskorvauksen. Perillisille tuleva vakuutuskorvaus jaetaan siten kuin perintökaaressa säädetään heidän oikeudestaan saada perintö.

Edunsaajamääräystä perillisten hyväksi voidaan tulkita siten, että se on voimassa kuolinhetken perimyssääntöjen (käytännössä perintökaari) mukaan määräytyvien henkilöiden hyväksi ottaen huomioon mahdollisen testamentin.

Elokuun 17. päivä 2015 tulee voimaan uusi EU:n perintöasetus, joka vaikuttaa merkittävästi sellaisiin Suomalaisiin, jotka asuvat toisessa EU-maassa tai joilla on omaisuutta toisessa EU-maassa.

Tähän saakka testamentissa on voitu määrätä nykyisen ja entisen asuinpaikan perusteella sen, minkä maan lakia testamentin tulkinnassa noudatetaan ja mikäli tällaista määräystä ei ole tehty, on testamenttia tulkittu kuolinhetken asuinpaikan mukaan. Asuinpaikan on katsottu vaihtuneen sen jälkeen, kun uudessa valtiossa on asuttu 5 vuotta.

Tilanne muuttuu siinä määrin, että jatkossa EU-kansalainen voi testamentissaan päättää, että hänen perintöönsä sovelletaan hänen kansalaisuusvaltionsa lakia. Tämä tarkoittaa sitä, että Espanjaan eläkepäiviä viettämään lähtevä voi valita Suomen lakia noudatettavan perintöönsä liittyvissä oikeudellisissa kysymyksissä. Mikäli tällaista määräystä ei anneta, sovelletaan jatkossa  asuinpaikan lakia. Asetuksen myötä asuinpaikan lain soveltaminen astuu voimaan heti, ei 5 vuoden päästä, kuten aiemmin.  Mikäli testamentissa ei määrätä Suomen lain soveltamisesta, saattavat perinnönjakoon liittyvät seuraamukset olla yllättäviä vieraan valtion lain soveltamisesta johtuen ja koitua perinnönsaajille suureksi harmiksi, sillä tällöin kuolinpesä selvitetään ja jaetaan kyseisessä valtiossa sen lakien mukaan.  

Toisen haasteen luo se, miten asuinpaikka määritetään. Viranomaiset ratkaisevat vainajan viimeisen asuinpaikan kohtalon punnitsemalla sitä, missä vainajan elämän keskipiste oli. Toisin sanoen, pelkästään se, että kuolinhetkellä asuu tietyssä valtiossa, ei ratkaise asuinpaikkaa. EU-perintöasetus ei koske henkilöitä, jotka käyvät vain lomamatkoillaan ulkomailla ja joilla ei ole omaisuutta toisessa EU-maassa. Ongelman syntyminen on todennäköisintä tilanteissa, joissa puolet vuodesta vietetään esimerkiksi Ranskan Nizzassa ja puolet Suomessa. Tällöin ei välttämättä ole helppoa määrittää, kumpaan paikkaan henkilöllä on läheisin yhteys. Tämän asian voi niin ikään ratkaista laatimalla testamentin, jossa määrätään perintöön liittyviin oikeudellisiin kysymyksiin sovellettavan Suomen lakia. 

Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä tuomitaan henkilö, joka oikeudettomasti joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen rikoksena kytkeytyy suoraan perus- ja ihmisoikeuksiin. Perustuslaki turvaakin jokaiselle oikeuden turvattuun yksityiselämään. Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen kriminalisointi rajoittaa kuitenkin sananvapautta, joka myöskin on perusoikeutena turvattu. Näiden oikeuksien ristiriita ratkaistaan niiden painoarvoa punnitsemalla yksittäistapauksittain. Rikoslain säännöstä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä ei kuitenkaan voida soveltaa siten, että sananvapauden ydinalue menettää merkityksensä. Tuomioistuimen on siis tulkittava ristiriitaa siten, että myös sananvapaus otetaan riittävissä määrin huomioon.

Oma merkityksensä on myös Julkisen sanan neuvostolla (JSN), jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa. Vaikkei rikoslain soveltaminen ole suoraan riippuvainen journalistien ohjeiden sisällöstä tai JSN:n tulkinnoista, rikoslaki ja journalistien ohjeet ovat kuitenkin yhteydessä keskenään. Jos uutisoinnissa ei ole rikottu hyvää journalistista tapaa, voidaan vain harvoin sanoa, että uutisointi olisi rikkonut rikoslakia. Tämä johtuu siitä, että lehdistön omat säännöt ovat rikoslakia tiukempia.

Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen rikoslaissa

Rikoslain mukaan se, joka oikeudettomasti joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei kuitenkaan pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi. Kysymykseen tulevat lähinnä alat, joilla esiintyy päätöksentekoa tai joissa olosuhteet todellisesti voivat vaikuttaa useiden henkilöiden jokapäiväiseen elämään tai joilla on periaatteellista merkitystä. Mainitun lainkohdan kannalta olennaista on näin ollen se, onko olemassa yhteiskunnallisesti merkittävä tarve käsitellä kysymyksessä olevan henkilön menettelyä tietyssä toiminnassa julkistamalla siitä seikkoja, jotka muuten luetaan yksityiselämän suojan piiriin.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei myöskään pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Jos yksityiselämää loukkaavassa tiedon levittämisessä aiheutetaan suurta kärsimystä tai erityisen suurta vahinkoa ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Korkeimman oikeuden käytäntö

Tapauksessa KKO 1997:80 oli kyse siitä, että Iltalehdessä oli julkaistu tuhopolttoja koskeva kirjoitus, jossa oli kerrottu, että syylliseksi epäilty oli paikkakunnan palopäällikön vaimo. Kun palopäälliköllä itsellään ei edes väitetty olleen osuutta tapahtumiin, hänen ja syylliseksi epäillyn aviosuhteen julkistamiselle ei ollut hyväksyttävää perustetta. Lehden kustantaja, päätoimittaja ja jutun kirjoittaja velvoitettiin suorittamaan vahingonkorvausta yksityiselämän loukkaamisesta aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä. Korkein oikeus totesi, että varsinkin kirjoituksen otsikoinnissa ja lehden markkinoinnissa on korostetusti vain yleisen uteliaisuuden herättämiseksi annettu palopäällikön yksityiselämästä sellainen tieto ja vihjaus, joka on ollut omiaan aiheuttamaan hänelle vahinkoa ja kärsimystä.

Tapauksessa KKO 2000:83 oli kyse siitä, että MTV 3 oli Kymmenen uutisissaan julkistanut viranomaistietoja Suomessa todettujen sukupuolitautien määristä ja tartuntalähteistä. Toimittajan mainittua, että tauteja tuodaan lähinnä itärajan takaa ja että tauteja levittävät lähinnä prostituoidut, kuvaruudussa näytettiin stripteasetanssijana esiintyneen henkilön mainosvalokuva. Mainoskuvassa näkyivät tanssijan kasvot sekä ylävartalo, joka oli alaston pieniä rintojen päälle sijoitettuja tekstilappuja lukuunottamatta. Kuva ei varsinaisesti liittynyt henkilön yksityiselämään, vaan se oli alun perin kaupallisessa tarkoituksessa julkistettu. Kuvan esittämiseen ei kuitenkaan korkeimman oikeuden mukaan ole oikeutta, jos sen esittäminen oli tapahtunut sellaisessa yhteydessä, joka oli ollut omiaan aiheuttamaan tanssijalle vahinkoa tai kärsimystä. Kysymys oli siten siitä, onko uutislähetyksestä voinut saada sen käsityksen, että lähetyksessä vihjailtaisiin stripteasetanssijan olevan prostituoitu. Korkein oikeus päätyi siihen ratkaisuun, ettei uutisoinnissa ole rikottu hyvää journalistista tapaa ja ettei tanssijan kuvan esittäminen uutisen yhteydessä sisältänyt hänen yksityiselämästään sellaista vihjausta, joka olisi ollut omiaan aiheuttamaan hänelle vahinkoa tai kärsimystä.

Tapauksessa KKO 2001:96 oli kyse siitä, että Alibi-lehdessä olleessa artikkelissa kerrottiin käräjäoikeudessa vireillä olevasta rikosasiasta, jossa henkilöä syytettiin muun muassa törkeistä petoksista. Kirjoituksen kuvituksena oli käytetty ilman mainitun henkilön lupaa Se-lehdessä aikaisemmin julkaistua muuta asiaa koskevaa kirjoitusta, josta ilmeni henkilön nimi ja kuva. Korkein oikeus totesi, ettei rikosjutussa ollut kysymys asiasta, joka olisi ollut sillä tavoin yhteiskunnallisesti merkittävä, että sitä koskevan artikkelin yhteydessä olisi ollut perusteita luvatta julkaista kuvituksena kyseessä olevan henkilön asemassa olevan henkilön nimi ja kuva. Kirjoitus on otsikoitu "Näytti lailliselta, mutta ... yrittäjärouva huijasi yli 2 miljoonan eläkerahat?". Lehden sisällysluettelossa artikkeli on yksilöity tekstillä "Veera huijasi 2 miljoonan eläkkeen". Henkilön sukunimeä ei ollut mainittu sen enempää artikkelissa tai sen otsikossa kuin lehden sisällysluettelossakaan. Henkilö oli kuitenkin ollut tunnistettavissa kuvasta, ja hänen nimensä oli näkynyt kuvituksena käytetyn artikkelin tekstistä. Näin ollen lukija oli voinut saada selville, että "Yrittäjärouvalla" ja "Veeralla" tarkoitetaan asianomistajaa. Korkein oikeus katsoi kirjoituksen loukkaavan yksityiselämän suojaa.

Tapauksessa KKO 2005:82 oli kyse siitä, että Ilta-Sanomien lehtiartikkelissa oli kerrottu presidentinvaaliehdokkaan keskeisenä kampanja-avustajana toimineen henkilön avioliiton ulkopuolisesta suhteesta erään TV-toimittajan entiseen puolisoon. Korkeimman oikeuden ratkaisussa artikkelin katsottiin loukanneen kampanja-avustajan yksityiselämää.

Tapauksessa KKO 2006:20 kysymys oli johtavan kihlakunnansyyttäjän yksityiselämän suojasta hänen puolisoonsa kohdistuneen rikosepäilyn uutisoinnissa. Syytteen mukaan toimittaja oli kirjoittamassaan Helsingin Sanomien artikkelissa ilman laillista oikeutta julkisesti levittänyt syyttäjän yksityiselämästä tiedon, jonka julkistaminen oli ollut omiaan aiheuttamaan kihlakunnansyyttäjälle kärsimystä ja vahinkoa. Kirjoitus oli otsikoitu "Johtavan syyttäjän vaimoa epäillään valmisteveropetoksesta". Kirjoituksessa ei ollut mainittu syyttäjän nimeä, mutta hän oli ollut tunnistettavissa, koska kirjoituksessa oli mainittu syyttäjän virkanimike, asuinkunta, toimipaikka ja toimiminen syyttäjänä talousrikosasioissa. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, ettei kirjoitus ollut rikkonut syyttäjän yksityiselämän suojaa, sillä rikosepäilyn herättämät syyttäjän viranhoidon kannalta merkitykselliset kysymykset oikeuttivat mainitsemaan kirjoituksessa sellaisiakin tietoja, jotka ovat mahdollistaneet joillekin lukijoille syyttäjän tunnistamisen.

Huomattavaa julkisuutta saaneessa tapauksessa KKO 2010:39 oli kyse ex-pääministeri Matti Vanhasen entisen seurustelukumppanin Susan Ruususen ja Päämisterin morsian -nimisen kirjan julkaisseen kustannusyhtiön edustajan syyllistymisestä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämiseen sillä perusteella, että seurustelusuhdetta käsittelevässä kirjassa oli esitetty pääministerin yksityiselämää koskevia tietoja ja vihjauksia. Korkein oikeus katsoi, että Ruusunen ja kustannusyhtiön edustaja olivat syyllistyneet yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämiseen. Korkein oikeus otti erityisesti kantaa sananvapauden ja yksityiselämän suojan väliseen punnintaan, kun kyseessä oli yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa ollut asianomistaja. Vanhasen asemaa kuvattiin kirjassaa muun muassa seuraavin sanankääntein: "Keskiluokkaisen oloisessa Suomessa hyvinvoipa puoluejohtaja ja pääministeri elää aivan eri maailmassa kuin jokapäiväisten ruokamenojensa kanssa sinnittelevä yksinhuoltaja".

Tapauksessa KKO 2011:72 syyttäjä vaati toimittajille rangaistusta yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä 7 päivää -lehdessä julkaistujen artikkelien perusteella. Julkisuudessa esiintyneestä henkilöstä oli kyseisessä aikakauslehdessä julkaistu kaksi artikkelia, joissa oli käsitelty tämän aiemmin päättynyttä seurustelusuhdetta sekä suhteeseen sisältynyttä seksielämää. Korkein oikeus otti asiassa huomioon muun muassa sen, että julkisuuden henkilö oli ollut julkisuudessa pitkäaikaisesti, laajasti ja jatkuvasti. Toisaalta korkein oikeus katsoi, ettei henkilö ollut antanut suostumustaan sellaisten yksityisasioidensa julkistamista, joita hän ei ole itse tuonut julkisuuteen. Korkein oikeus kuitenkin päätyi siihen ratkaisuun, etteivät toimittajat olleet syyllistyneet yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämiseen.

Tapauksessa KKO 2013:69 oli kyse sekä kunnianloukkauksesta että yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. 7 päivää -lehdessä julkaistussa kirjoituksessa oli mainittu erään henkilön pettävän silloista seurustelukumppaniaan erään toisen naisen kanssa, jonka nimeä kirjoituksessa ei ollut mainittu. Kirjoituksessa oli kuitenkin kuvailtu naishenkilön ihonväriä ja ilmoitettu hänen asuinkuntansa. Kirjoituksessa oli lisäksi mainittu henkilöiden väliseen kanssakäymiseen liittyviä yksityiskohtia. Kirjoituksessa olleet lausumat olivat osittain liioittelevia ja vihjailevia. Korkein ei kuitenkaan pitänyt lausumia valheellisina tai halventavina siten kuin kunnianloukkausta koskevassa rikoslain pykälässä säädetään. Rangaistukseen tuomitseminen yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä edellyttää, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle. Koska asianomistaja oli vain kaksi päivää 7 päivää -lehdessä julkaistun kirjoituksen jälkeen käsitellyt toisessa laajalevikisessä julkaisussa suhdettaan naishenkilöön oma-aloitteisesti osoittivat, etteivät 7 päivää -lehdessä julkaistut tiedot ole olleet omiaan aiheuttamaan henkilölle vahinkoa tai kärsimystä.

Lopuksi

"Miehen on vastattava kunniansa loukkauksiin miekka kädessä."

Yllä mainittu muinainen sanonta ei ole merkityksetön nykyäänkään. Suomalaisessa rangaistusjärjestelmässä kunnianloukkaus, väärä ilmianto ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen ovat rikoksina ovat normaalisti lievimmästä päästä, yleisimmin päiväsakoilla sovitettavissa olevia rikoksia. Tästä huolimatta ihmiset ovat erityisen alttiita tekemään rikosilmoituksen poliisille, kun kyse on mainituista rikoksista. Lähivuosina oikeusoppineet ovatkin esittäneet, että etenkään tavallisia kunnianloukkauksia ei tulisi ylipäätään käsitellä tuomioistuimissa. Kysymys on yhtäältä siitä, että sananvapauden merkitys on korostunut erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaisesti. Toisaalta kyse on myös siitä käsityksestä, että kansalaisten tulisi sietää enemmän itseensä kohdistuvaa arvostelua, vaikka kyse olisikin esimerkiksi aiheettomasta tai valheellisesta arvostelusta. Epäilemättä taustalla on myös se tosiasia, että hankalassa taloudellisessa tilanteessa yhteiskunnan on säästettävä myös oikeuslaitoksen resursseista. Jäänee nähtäväksi, arvostavatko päättäjät enemmän edellä mainittuja seikkoja vai ihmisten oikeusturvan toteuttamista tuomioistuimissa myös vähäisempien rikosten osalta.

Kuten tunnettua, Suomessa ei lähtökohtaisesti ole mahdollista tehdä rintaperillistään, eli omaa lastaan taikka tämän jälkeläistä, kokonaan perinnöttömäksi. Rintaperillisen oikeutta perintöön suojaa lakiosa. Lakiosa on suuruudeltaan puolet tälle lakimääräisen perimysjärjestyksen mukaan tulevasta perintöosuudesta. Jos perinnönjättäjällä on yksi lapsi, lakiosa on siis puolet omaisuudesta, jos kaksi lasta, lakiosa on kummankin osalta 1/4 ja niin edelleen.

Yllämainittu on siis perintökaaren asettama pääsääntö. Sen estämättä, mitä perillisen oikeudesta lakiosaan on säädetty, perittävä voi kuitenkin tehdä perillisen perinnöttömäksi, jos tämä on tahallisella rikoksella syvästi loukannut perittävää, hänen perimispolvessa olevaa sukulaistaan, ottolastaan tai tämän jälkeläistä. Sama on laki, jos perillinen jatkuvasti viettää kunniatonta tai epäsiveellistä elämää.

Perinnöttömäksi tekemisestä on määrättävä testamentissa ja samalla mainittava määräyksen peruste. Peruste on sen toteennäytettävä, joka vetoaa tähän määräykseen. Lisäksi se, joka aiheuttaa perittävän kuoleman tahallisella rikoksella, menettää automaattisesti oikeutensa perintöön. Tuomioistuin voi myös julistaa henkilön menettämään oikeutensa perintöön tai testamenttiin, jos hän on tahallaan hävittänyt tai salannut perittävän tekemän testamentin.

Todellisuus ei kuitenkaan ole aivan näin ankara. Lakiosaa on mahdollista tietyin edellytyksin yrittää kiertää erilaisin järjestelyin. Esittelen tässä niistä muutamia.

Vaikka joku olisi testamentissa jätetty perinnöttä ilman edellä selvitettyjä perusteita, lakiosa ei ole mikään automaattinen tai itsestään tuleva oikeus siihen oikeutetulle. Lakiosaan oikeutetun perillisen on vedottava testamentin tehottomuuteen ilmoittamalla lakiosaa koskeva vaatimuksensa testamentin saajalle haastemiehen välityksellä tai muutoin todistettavasti kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun testamentti on annettu hänelle tiedoksi. Perillinen ei voi myöskään vedota testamentin tehottomuuteen, jos hän on perittävän kuoltua luopunut lakiosastaan. Nimenomainen perinnöstä luopuminen perittävän eläessä on myös lähtökohtaisesti pätevä. Perillisellä on kuitenkin silloin oikeus lakiosaansa, jollei hän ole saanut siitä kohtuullista vastiketta taikka jollei hänen puolisolleen testamentin taikka jälkeläisilleen lain tai testamentin nojalla tule lakiosaa vastaavaa omaisuutta. Tällöinkin lakiosa edellyttää nimenomaista vaatimista. Lakiosan kiertäminen on siis mahdollista yksinkertaisesti kirjoittamalla testamentissa omaisuuden menevän haluamilleen perillisille, mikäli syrjäytetty lakiosaperillinen ei älyä tai halua lakiosaansa vaatia.

Yksi lakiosaa loukkaava tilanne on se, että perittävä on jo eläessään lahjoittanut omaisuuttaan siten, ettei lakiosaa enää tämän kuoltua ole jäljellä. Tavallisin tilanne lienee omaisuuden lahjoittaminen esimerkiksi suosien yhtä perillistä muiden ohi. Tällöin on kyse ns. suosiolahjasta. Sivuutetut rintaperilliset voivat vaatia lakiosansa täydennystä kanteella, joka on nostettava viimeistään vuoden kuluessa siitä, kun perillinen on saanut tiedon perittävän kuolemasta ja siitä perittävän tekemään lahjoitukseen tai muuhun oikeustoimeen sisältyvästä määräyksestä, joka loukkaa hänen oikeuttaan lakiosaan, kuitenkin viimeistään kymmenen vuoden kuluessa perittävän kuolemasta.

Toinen tavallinen vaihtoehto on se, että perittävä laittaa eläessään kaiken omaisuutensa säästöhenkivakuutukseen, jonka edunsaajaksi on määrätty vain yksi perillinen. Tällöin on perittävän suorittamat vakuutusmaksut, jos ne eivät ole olleet kohtuullisessa suhteessa hänen oloihinsa ja varoihinsa, perintöosaa määrättäessä luettava pesän varojen lisäykseksi, kuitenkin enintään vakuutusmäärään saakka. Sivuutetut rintaperilliset voivat näissäkin tapauksissa käyttää suojanaan edellä selitettyä lakiosan täydennyskannetta.

Suosiolahjan tai henkivakuutuskorvauksen saaja on kuitenkin velvollinen täydentämään rintaperillisen lakiosaa enintään sillä määrällä, mikä perintöosaa määrättäessä on luettava pesän varojen lisäykseksi. Näin ollen varsinkin säästöhenkivakuutuksella on tosiasiallisesti usein mahdollista määrätä perinnöstään vapaammin kuin vaikkapa pelkkää testamenttia tai lahjoituksia käyttämällä.

Seuraavassa artikkelissa käsittelen tarkemmin henkivakuutuskorvauksia perintösuunnittelussa.

Aiemmassa artikkelissa mainitsin Kanta-arkistosta ja sen mukanaan tuomista mahdollisuuksista tulevaisuudessa. Kanta-arkisto on siis kansallinen tietokanta, jossa jokainen voi tarkastella verkon välityksellä omia terveydentilaa koskevia tietoja, reseptejä ja terveydenhuollon kirjauksia. Kanta-arkistosta puhuttaessa on annettu julkisuuteen lausumia siitä, että Kanta-arkistoon voisi tallentaa oman hoitotahtonsa. Tämä on tullut mahdolliseksi kesäkuussa 2015. Hoitotahto tarvitaan edelleen kirjallisena, sillä Kanta-arkiston Omakantaan tallennettua hoitotahtoa ei vielä voida hyödyntää terveydenhuollossa. 

Kanta-arkiston etuna on kuitenkin se, että tulevaisuudessa, kun hoitotahtoa kyetään hyödyntämään arkistosta terveydenhuollossa, riittää sen tallentaminen yhteen paikkaan Kanta-arkiston verkkosivulla. Nykyisinhän tilanne on se, että hoitotahto tulee toimittaa jokaiseen hoitavaan yksikköön erikseen, mikäli halutaan varmistaa kaikkien hoitavien tahojen olevan tahdosta tietoisia. Tämä johtuu siitä, että eri hoitavissa yksiköissä on erilaiset tietokannat, jotka eivät kommunikoi keskenään. Kanta-arkistosta tieto hoitotahdosta tavoittaa kaikki hoitavat yksiköt, kun niiden tietojenkäsittelyohjelmat saadaan kommunikoimaan Kanta-arkiston kanssa.

Olisin kuitenkin odottanut Kanta-arkiston hoitotahto-osiolta hieman enemmän. Tällä hetkellä hoitotahto tallennetaan sille varattuun tyhjään tekstikenttään. Hoitotahdon tekijä joutuu siis kirjoittamaan sen alusta asti itse vailla ohjeistusta, etsien ohjeita verkosta tai kääntymällä ammattilaisen puoleen. Ehkä Kanta-arkistoa suunniteltaessa on päädytty siihen, että näin henkilökohtaisessa asiassa ei voida tarjota valmiita lausekkeita tai ohjaavia kysymyksiä, joihin vastata. Niin tai näin, juristien ja lääkärien työmaa hoitotahtojen laatimisen saralla saa jatkoa ainakin toistaiseksi.

Hoitotahdon laatimisessa avustaminen ei ole helppo tehtävä lääkärille tai juristillekaan. Lääkäri on tottunut sanomaan mikä lääke mihinkin auttaa ja juristi mihin tässä asiassa kannattaisi nyt vedota päämiehen edun ajamiseksi. Hoitotahtoa laadittaessa ei asiakkaalle voida antaa vastauksia, ainoastaan kysymyksiä, jotka on avattava havainnollistaen tulevaisuudessa tapahtuvia usein ikäviä kohtaloita. Toisinaan hoitotahtoa laativa asiakas lausahtaa kysyvästi ”mitä tähän nyt kannattaisi laittaa”, jolloin ammattieettisesti laatimisessa avustavan henkilön on vaiettava tai havainnollistettava asiaa tarkemmin, jotta asiakas kykenee muodostamaan mielipiteensä parhaan mahdollisen tiedon valossa.

Hoitotahdon laatimisessa on tärkeää tietää sekä lääketieteestä että oikeustieteestä. Lääketiede auttaa ymmärtämään mahdollisia tilanteita, joiden suhteen tahto halutaan ilmaista ja miten tällaisissa tilanteissa ilman hoitotahtoa yleensä toimitaan. Juristi usein ei tiedä tästä puolesta, mutta osannee muotoilla tahdonilmaisun siihen muotoon, ettei sitä tulkittaessa päädytä erilaiseen lopputulemaan kuin mitä tahdon ilmaisija on tarkoittanut. Epäselvyys saattaa syntyä esimerkiksi fraasista "minua ei saa elvyttää, mikäli lääketieteellisen arvion perusteella pitkäaikaisselviytymismahdollisuuteni ovat heikot". Lause siirtää vastuun arvioinnista ennaltamääräämättömälle taholle, eikä selvennä termien heikko tai pitkäaikainen sisältöä. Epäselvää hoitotahtoa tulkitsee ensisijassa hoitava yksikkö ja omaiset. Hoitotahdossa voidaan myös nimetä henkilö, kenen mielipiteellä halutaan olevan suurempi painoarvo ratkaisuja tehtäessä. Mikäli yhteisymmärrystä hoitoratkaisujen suhteen ei löydetä, voidaan asiaa joutua selvittämään tuomioistuimessa. Laadittaessa hoitotahtoa olisi asiakkaan kannalta suotavinta löytää siis juristi, joka ymmärtää terveydenhuollosta tai lääkäri, joka ymmärtää juridiikasta. 

Sekä juridisella että sairaanhoidollisella ammattitaidolla laaditun hoitotahdon ja ohjeistuksen sen lataamisesta Kanta-arkistoon saat edullisesti Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy:ltä. 

21.5.2015 julkaistussa artikkelissa käsittelin kunnianloukkausrikosta tuoreimman korkeimman oikeuden oikeuskäytännön näkökulmasta. Kuten artikkelissa kerrottiin, myös väärällä ilmiannolla on yhteytensä kunnianloukkaukseen. Tässä artikkelissa käsitelläänkin väärää ilmiantoa korkeimman oikeuden (KKO) vuonna 2013 antaman ratkaisun ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) käytännön kannalta ja samalla selvitetään joiltain osin, minkälaisia yhteyksiä rikostyypillä on kunnianloukkaukseen.

Väärä ilmianto rikoslaissa

Väärästä ilmiannosta tuomitaan henkilö, joka antaa viranomaiselle tai tuomioistuimelle väärän tiedon ja siten aiheuttaa vaaran, että ilmiannettu esimerkiksi pidätetään, vangitaan, asetetaan syytteeseen tai tuomitaan rangaistukseen virheellisin perustein. Väärällä ilmiannolla tarkoitetaan siis viranomaiselle tehtyä ilmoitusta, jossa totuudenvastaisesti väitetään jonkun syyllistyneen rikokseen. Rikoksen tunnusmerkistö voi siis täyttyä, kun joku syyttää tuomioistuimen tai muun viranomaisen edessä toista rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. Rangaistusasteikkona väärässä ilmiannossa on sakkoa tai vankeutta enintään kolme vuotta.

Korkeimman oikeuden käytäntö

Tapausta KKO 2013:15 käsiteltiin myös aiemmassa kunnianloukkausta koskevassa artikkelissa. Tapauksessa kihlakunnanvouti oli ollessaan ulosottomiehenä panemassa täytäntöön päätöstä, jonka mukaan 11-vuotiaan lapsen tuli asua äitinsä luona, ottanut vastaanhangoittelevasta lapsesta ja tämän repusta kiinni ja yrittänyt irrottaa tämän otetta porraskaiteesta. Lapsen isä oli poliisille tekemässään tutkintapyynnössä ja esitutkinnassa väittänyt, että ulosottomies olisi muun muassa riuhtonut, kiskonut ja repinyt lasta niin, että tälle oli aiheutunut polvivamma ja että repun kantohihna olisi repeytynyt. Syyttäjä päätti jättää syytteen ulosottomiestä vastaan nostamatta, koska rikoksesta ei ollut näyttöä.

Tämän jälkeen käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat isän häntä vastaan nostetun syytteen mukaisesti väärästä ilmiannosta ja kunnianloukkauksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Korkeimman oikeuden mukaan selvitys ei kuitenkaan viitannut siihen, että isä olisi toiminut muutoin kuin vilpittömässä mielessä lapsensa oikeuksien valvomiseksi. Lapsen huoltajalla onkin velvollisuus turvata lapsensa kehitys ja hyvinvointi. Isä oli siis ollut velvollinen valvomaan, etteivät muut loukkaa hänen lapsensa oikeuksia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuinkin onkin painottanut ilmiantajan sananvapauden merkitystä silloin, kun kyse on lapsiin kohdistuneista oikeudenloukkauksista. Korkein oikeus piti siten selvänä, että virkamiehen suoja kunnianloukkauksia vastaan oli tapauksessa toissijaista.

Syyte hylättiin korkeimmassa oikeudessa, koska ei ollut perusteita katsoa, että isä olisi tahallisesti antanut antanut poliisille vääriä tietoja. Korkein oikeus perusteli lisäksi, että isällä oli ensinnäkin velvollisuus pysyä totuudessa. Vaikka isän katsottiin jossain määrin liioitelleen ulosottomiehen menettelyn moitittavuutta, pelkkä liioitteleminen ei sinänsä tarkoita sitä, että henkilö syyllistyisi väärään ilmiantoon, kunhan liioittelu ei ylitä sille sallittuja rajoja. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan rikosta koskevat väitteet voivat jossain määrin olla liioiteltuja tai yleistäviä, kunhan ne eivät ole täysin vailla tosiseikkojen tukea eivätkä merkitse aiheetonta henkilökohtaista hyökkäystä rikoksesta epäiltyä tahoa vastaan.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö

Rikoksena väärä ilmianto kohdistuu itse asiassa ensisijaisesti oikeudenkäyttöön eli tuomiovallan käyttämiseen ja vasta toissijaisesti yksityishenkilöön (tai virkamieheen) ja hänen oikeusturvaansa. Tällä tarkoitetaan sitä, että kriminalisoinnilla pyritään ehkäisemään perusteettomia oikeudenkäyntejä. Joka tapauksessa väärää ilmiantoa koskevissa tilanteissa vastakkain ovat myös ilmiantajan ja ilmiannetun edut. Jokaisella on oikeus saattaa epäilemänsä rikos viranomaisen selvitettäväksi. Toisaalta jokaisella on myös oikeus olla joutumatta perusteettomasti viranomaistoimenpiteiden kohteeksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tarkastelee väärää ilmiantoa ensisijaisesti sananvapauskysymyksenä – kuten tilanne on kunnianloukkauksenkin osalta. Oikeuskäytännössään EIT on katsonut, että erityisesti yksilön oikeus saattaa laittomaksi tai epäasianmukaiseksi kokemansa virkamiehen menettely viranomaisen arvioitavaksi on olennainen osa oikeusvaltiota. Sananvapauden rajoittamista on siis tulkittava ahtaammin silloin, kun kysymys on tällä tavoin esille tuodusta viranomaistoiminnan arvostelusta. Toisaalta, kun kysymys on oikeusviranomaisten kuten ulosottomiehen toiminnan arvostelusta, EIT on todennut, että on myös välttämätöntä suojella virkamiehiä perusteettomilta syytöksiltä. Kantaansa EIT on perustellut sillä, että luottamus virkatoimintaa kohtaan on pyrittävä säilyttämään.

Näkemyksessä on myös ongelmansa. Onhan selvää, että esimerkiksi poliitikot ja virkamiehet joutuvat sietämään vahvempaa arvostelua kansalaisilta, mikä esimerkiksi kunnianloukkausrikoksissa tarkoittaa sitä, että kynnys rangaista kansalaista viranomaisen arvostelusta on korkeammalla. Kuten aiemmassa artikkelissa todettiin, kunnianloukkauksena ei pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn esimerkiksi politiikassa ja julkisessa virassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Väärän ilmiannon osalta myös korkein oikeus on todennut, että viranomaisella, kuten ulosottomiehellä, on asemassaan velvollisuus sietää virkatoimiinsa kohdistuvaa arvostelua, jollei se ole perusteetonta tai asiattomasti loukkaavaa. Tästä näkökulmasta ilmiannetulle yksityishenkilölle tulisikin tarjota virkamiestä vahvempaa oikeussuojaa.

Yhteenveto

Korkeimman oikeuden ratkaisun ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella voidaan todeta, samoin kuin kunnianloukkauksenkin osalta, että väärää ilmiantoa tulkitaan ensisijaisesti sananvapauden näkökulmasta, vaikka väärän ilmiannon kriminalisoinnilla pyritäänkin ensisijaisesti tuomiovallan käyttämisen turvaamiseen. Sananvapauden korostaminen puolestaan johtaa siihen, että tuomitsemiskynnys väärästä ilmiannosta on asetettava suhteellisen korkealle. Seuraavassa artikkelissani käsittelen yksityiselämään loukkaavan tiedon levittämistä, jolla on kuin myös yhteytensä sekä kunnianloukkaukseen että väärään ilmiantoon. 

Omistajaton tila on mm. perintöverotuksellinen konstruktio, jossa omaisuus jää tietyksi ajaksi juridisesti ilman omistajaa. Omistajattoman tilan testamentiksi sanotaan sellaista testamenttia, jossa on määrätty, että ensisijainen testamentinsaaja saa testamentin kohteena olevaan omaisuuteen ainoastaan hallintaoikeuden ja että omaisuuden omistusoikeus siirtyy lopulliselle saajalle vasta sen jälkeen, kun ensisijaisen saajan hallintaoikeus tämän kuoleman johdosta lakkaa. Perintöverotuksellinen etu piilee siinä, että perillisten tarvitsee maksaa veroja vasta siinä vaiheessa, kun he tosiasiallisesti saavat omaisuuden haltuunsa. Tavallisella hallintaoikeustestamentilla testamentatun omaisuuden omistusoikeus siirtyy puolestaan testamentintekijän kuoleman johdosta heti lopulliselle saajalle, mutta hänen oikeuttaan jää rasittamaan jonkin muun tahon – esimerkiksi lesken – hallintaoikeus. Tällöin myös perintöverot täytyy maksaa heti.

Aiemmin on tyypillisesti ajateltu, erityisesti ratkaisun KHO 2000:66 johdosta, ettei omistajattoman tilan testamentti ole verotuksellisesti mahdollinen. Kyseisessä ratkaisussa linjattiin, että omistajattoman tilan testamentilla ei voitu lykätä verotusta hallintaoikeuden lakkaamishetkeen, kun lopullisina testamentinsaajina olivat testamentintekijän rintaperilliset. Perilliset siis joutuivat maksamaan perintöveron heti, vaikka saivat omaisuuden täydellä omistusoikeudella haltuunsa vasta lesken kuoltua.

Loppuvuodesta 2014 annettu korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu 2014:141 selvensi merkittävästi oikeustilaa omistajattoman tilan testamentin osalta. Ratkaisua voidaan soveltaa ainakin silloin, kun toissijaiseksi testamentinsaajaksi on määrätty muu kuin testamentintekijän rintaperillinen. Ratkaisu perustuu suurelta osin perintö- ja lahjaverolain 7 §:än, jonka mukaan: ”sellaisesta omaisuudesta, joka omistus- tai muunlaisella oikeudella tulee perilliselle tai testamentinsaajalle määrättyjen ehtojen täyttyessä tahi muuten myöhemmin kuin perinnönjättäjän kuollessa, on perintövero suoritettava vasta sitten, kun omaisuus on saatu.” Omaisuutta rasittavaa hallintaoikeutta siis pidettiin pykälässä tarkoitettuna "määrättynä ehtona".

Merkitseekö uusi ratkaisu KHO 2014:141 sitten muutosta ratkaisun KHO 2000:66 oikeustilaan? Ratkaisujen perustelut näyttäisivät olevan osittain keskenään ristiriidassa. Ainakin OTT Matti Urpilainen on katsonut, että ratkaisun 2014:141 perusteluja voidaan suoraan soveltaa vain sellaiseen tilanteeseen, jossa perijätahona on muu kuin rintaperillinen. Varmaa vastausta siihen kysymykseen, voiko omistajaton tila syntyä tehokkaasti myös silloin, kun lopullisena perijänä on rintaperillinen, joudutaan vielä odottamaan esimerkiksi uuden ennakkopäätöksen muodossa.

Urpilaista mukaillen on silti huomattava, että se, milloin testamenttityypiksi kannattaa valita omistajattoman tilan testamentti tai milloin tämä on verotuksen kannalta edullisinta, ei ole itsestäänselvää. Edellä selvittettyä ”tavallista” hallintaoikeustestamenttia käytettäessä hallintaoikeuden arvo vähennetään testamentilla siirtyvän omaisuuden perintöverotusarvosta, mikä alentaa maksettavaksi tulevan perintöveron määrää usein merkittävästikin. Omistajattoman tilan testamentti puolestaan ainoastaan lykkää veron maksamisajankohtaa, mutta vero tulee lopullisen testamentinsaajan maksettavaksi täysimääräisenä ja omaisuuden täyden arvon mukaan.

Riippuukin puhtaasti yksittäisestä tilanteesta ja perintöverosuunnittelun tavoitteista, kumpi testamenttityyppi on kulloinkin verotuksellisesti edullisempi omaisuuden lopullisen saajan kannalta. Hallintaoikeuden saajan kannalta ei ole merkitystä sillä, saako hän hallintaoikeuden ”tavallisen” hallintaoikeustestamentin vai omistajattoman tilan testamentin nojalla, koska hallintaoikeus ei kummassakaan tapauksessa tule perintöverotuksen kohteeksi.

Avioehtoon liitetään usein ajatus siitä, että kumppaniin tai avioliiton elinikäisyyteen ei luoteta. Juuri kihlautuneelle pariskunnalle tällainen lähtöasetelma ja siitä seuraava keskustelu voi olla haasteellinen ja epämukava – onhan juuri luvattu olla loppuelämä yhdessä ja mahdollisesti puhuttu perheen perustamisesta. Usein kuitenkaan silloin, kun ollaan kaikin puolin terveitä, tasaisessa elämäntilanteessa ja onnellisia, ei pohdita tilanteita, joissa yhteiselämä kohtaa haasteita tai epätasapuoliselta tuntuvaa kohtelua oikeusjärjestelmän taholta. Pohdintaa ei usein tässä vaiheessa herätä myöskään se, että avioparin ulkopuoliset tahot voivat vaikuttaa aviovarallisuuden ja sen ulkopuolisen omaisuuden määrittelyyn. Pohdin tässä artikkelissa muutaman esimerkin näkökulmasta avioehdon luonnetta ja tarkoitusta yllättävissä tilanteissa. 

Puolison velkaantuminen

Maija avioitui Mikon kanssa yli 10 vuotta sitten. Pariskunnalla ei ole lapsia. Raha-asioistaan molemmat ovat tyypillisesti olleet tarkkoja. Kuitenkin viimeiset kuusi kuukautta Mikolla on mennyt lujaa viikonloppuisin ja välillä viikollakin. Maijalle selviää, että Mikko on alkanut pyöriä kasinoilla ja että Mikko on ottanut pikavippejäkin. Mikko on ollut vauhdikas ja ajatuksissaan lennokas. Lääkäri, jonka vastaanotolle Maija sai Mikon kynsin hampain, sanoi, ettei maanisuuden kriteerit kuitenkaan aivan täyty ja että Mikko on lääketieteellisesti terve. Mikko on vauhdikkuuden huipuissaan uhkaillut jättävänsä Maijan ja lähtevänsä Las Vegasiin suurempien kasinoiden perään. Mikäli avioehtoa ei ole ja pariskunta eroaisi, Mikon pikavipeistä aiheutuneet velat vähentäisivät hänen laskennallisen omaisuuden arvon erittäin alhaiseksi ja Maija voisi päätyä maksamaan tasinkoa Mikolle tämän pelivelkojen vuoksi. Ositusta voidaan joskus myös sovitella tällaisessa tapauksessa. Kyse olisi kuitenkin hankalasta ja raskaasta tuomioistuimessa tapahtuvasta prosessista. 

Avioehdolla voidaan varautua tilanteeseen, jossa puoliso sairauden tai holtittomuuden vuoksi vahingoittaa perheensä taloudellista tilannetta. 

Perheiden yhdistyminen ja oman lapsen etu 

Esko ja Tiina, joilla molemmilla on yksi lapsi aiemmista avioliitoistaan, päättävät mennä naimisiin. Tiinalla on varallisuutta 300 000 € ja Eskolla 50 000 €. Tiina pohtii avioehtoa tilanteessaan sekä itsensä, Eskon että myös lapsensa kannalta. Mikäli avioehtoa ei tehdä ja Tiina ja Esko eroaisivat, siirtyisi lähtökohtaisesti 125 000 € hänen omaisuudestaan Eskolle tasinkona (yhteenlaskettu varallisuus 350 000 jaetaan kahdella = 175 000, mikä on molempien avio-osa, joten Tiina suorittaa tasinkoa niin paljon, että Eskon varallisuus on 175 000).  Mikäli Tiinan omaisuus olisi sidottu pääosin esimerkiksi perheen omakotitaloon, merkitsisi avioero Tiinalle ja hänen perheelleen merkittävää lisävelkaantumista tai kodin myymistä. Perheiden yhdistymistilanteissa kysymys avioehdosta ei siis rajoitu ainoastaan avioliittoon aikovan pariskunnan luottamukseen ja uskoon liiton pysyvyydestä, vaan suojattavien etujen piiriin saattavat kuulua myös jälkeläisten edut, kuten pysyvän kodin turvaaminen ja loppupelissä omille lapsille tarkoitetun perintöosuuden turvaaminen. Mikäli perheen molemmilla vanhemmilla olisi yhtä suuri varallisuus, voisi vanhempien intressinä olla silloinkin vähintään osittainen avioehto esimerkiksi tietyn perinnön pitämiseksi suvussa.

Avioehdolla voidaan turvata uusioperheessä omien lasten jäämistöoikeudellista asemaa. 

Yritysomaisuus 

Yrittäjänä toimiva Oskari ja työssä käyvä Taina ovat solmimassa avioliittoa. Oskarin yritys on alkanut alkukankeuksien jälkeen osoittaa elonmerkkejä ja yrityksen kaksi muuta osakasta vihjaisevat Oskarille, että tämän kannattaisi tehdä avioehto ainakin yrityksen osakeomistustaan koskien.  Ajatus on siinä mielessä järkevä, että avioerotilanteessa Oskarin varallisuus saattaa koostua pääosin hänen yrityksensä osakkeista, jolloin avioero voi merkitä  hänelle myös yrityksen omistajuudesta luopumista ainakin osittain. Elinkeinon ja uran vakava vahingoittuminen erotilanteessa ei kuitenkaan ole kummankaan puolison tahto avioliittoa solmittaessa ja tällainen tilanne voidaan sulkea pois jo ennen avioliittoa. Avioehdosta huolimatta yhdessä hankittu yhteinen omaisuus Oskarin ja Tainan liitossa, kuten talo, kesämökki, auto ja vene ovat yhteisiä ja ne jaettaisiin avioerotilanteessa puoliksi. 

Avioehdolla voidaan turvata elinkeinon ja yrittäjyyden jatkumisen edellytyksiä yllättävissä tilanteissa.

Perintö ja osuus kuolinpesässä 

Anna ja Timo, normaali työssäkäyvä pariskunta, suunnittelevat avioliittoa. Timon vanhempien kuoltua Timosta tulee sisarustensa kanssa kuolinpesän osakas. Kuolinpesän omaisuuteen kuuluu suvussa pitkään ollut suurehko kesämökki, jota ryhdytään käyttämään sovussa Timon ja hänen sisarusten ja heidän perheiden kesken. Myöhemmin Anna ja Timo saavat lapsia ja mökistä tulee koko perheelle rakas kesälomapaikka. Annan ja Timon avioliitto alkaa kuitenkin rakoilla ja eron yhteydessä syntyy riitaa. Kummallekaan puolisoista ei ole kertynyt muuta varallisuutta, sillä lapsiperheen arki on syönyt taloudelliset resurssit. Ositusta suorittaessa Timon avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvoa kasvattaa tuolloin osakkuus kuolinpesässä eli murto-osa omistus perheen kesämökistä. Timo joutuisi joko myymään osuutensa kuolinpesän muille osakkaille, vaatimaan kuolinpesän jakamista tai velkaantumaan selvitäkseen tasingon maksamisesta. 

Avioehdolla voidaan ennaltaehkäistä sellaiseen omaisuuteen kohdistuvat jakovaatimukset, joka ei välttämättä ole yksin omistajan hallussa tai jota ei haluta myydä. 

Muiden kuin aviopuolisoiden vaikutus avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen 

Erilaiset testamentit voivat aiheuttaa seuraavanlaisen tilanteen: Liisa ja Antti saavat molemmat omilta vanhemmiltaan 200 000 € arvoisen perinnön, mutta vain Antin vanhemmat ovat kirjanneet testamenttiin, että Antin puolisolla ei ole avio-oikeutta perintönä saatuun omaisuuteen. Tällöin tilanne avioerotapauksessa olisi se, että Liisa joutuisi maksamaan Antille tasinkoa 100 000 € saamansa perinnön vuoksi. Lopputuloksena Antin omaisuus olisi 300 000 € ja Liisan 100 000 €. Tämä johtuu siitä, että Antin avio-oikeuden alainen omaisuus olisi avioeronhetkellä laskennallisesti 0 €, koska testamentissa oli määrätty ettei Antin perimä omaisuus kuulu avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen. Liisan avio-oikeuden alainen omaisuus olisi 200 000 €, sillä hänen saamassaan testamentissa näin ei ollut määrätty. Samanlainen avio-oikeutta rajoittava määräys voidaan antaa myös lahjan yhteydessä ja henkivakuutuskorvauksen yhteydessä. 

Avioehdolla voidaan tasata epätasapuolisten testamenttisaantojen aiheuttamat avio-oikeuden alaista omaisuutta koskevat varallisuuserot. 

Lopuksi avioehdosta ja sen tekemättä jättämisestä 

Avioehto on jokaisen pariskunnan henkilökohtainen, mutta yhteinen valinta. Se on valinta kummankin puolison taloudellisen turvallisuuden ja itsenäisyyden takaamiseksi. Avioehtoon joskus liitettävä väite siitä, että se sisältää epäluottamuslauseen ikuista rakkautta tai puolisoa kohtaan on sinänsä paikkansa pitämätön, sillä avioehtoa ei koskaan tulla tulkitsemaan tai hyödyntämään avioliiton aikana. Avioehdolla ei siis ole mitään merkitystä avioliiton aikana, sillä puolisot ovat aina oikeutettuja tekemään omaisuudellaan mitä haluavat eräitä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Ilman avioehtoakin eli silloin kuin kaikki omaisuus on niin sanotusti yhteistä, puoliso voi lahjoittaa koko omaisuutensa pois toiselta kysymättä – lukuun ottamatta yhteisenä käytettyä kotia ja kumppanin käyttämiä työntekovälineitä. Tällä pyrin viestimään sen, että avioehdon tekemättä jättäminen ei vahvista puolison asemaa avioliitossa, vaan nimenomaan avioerossa. Avioehdon tekemättä jättäminen on siten yhtälailla avioeroon liittyvä oikeudellinen valinta kuin avioehtokin.

Avioehdon saat helposti www.verkkoasiakirja.com -palvelusta lakimiehen juuri teidän tarpeisiin laatimana edulliseen 99 euron hintaan. Hinta sisältää henkilökohtaisen puhelinneuvottelun, toimituksen, muutostakuun sekä avioehdon rekisteröintiohjeet ja -lomakkeen. 

Kunnianloukkaus rikoslaissa

Muinaisina aikoina miehen oli vastattava kunniansa loukkaamiseen miekka kädessä. Soturikunniaan perustuvan kaksintaistelun sijasta kunnianloukkaukset ratkaistaan nykyään tuomioistuimessa. Oikeudenkäynnit kunnianloukkauksiin liittyen ovat yleisiä ja julkisuudessa onkin ollut puhetta siitä, että rikoslakia tulisi muuttaa sananvapautta korostavampaan suuntaan, jolloin kunnianloukkauksia koskevat oikeudenkäynnitkin vähenisivät. Sananvapautta korostava kehityssuunta johtuu myös siitä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin korostaa ilmaisuvapauden merkitystä sekä kunnianloukkaustapauksissa että tapauksissa, jotka koskevat yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä.

A) Kunnianloukkaukseen syyllistyy henkilö, joka esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan 1) vahinkoa tai 2) kärsimystä loukatulle taikka 3) häneen kohdistuvaa halveksuntaa. Tässä kohdassa kyse on tiedosta tai vihjauksesta, joka on perätön. Jos taas kyse on totuudenmukaisesta tiedosta tai vihjauksesta, saattaa lausuma tulla ratkaistavaksi yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisenä. Väitteen esittäminen loukattavalle henkilölle kahden kesken ei yleensä voi olla omiaan aiheuttamaan halveksuntaa tai vahinkoa, mutta se voi kuitenkin aiheuttaa kärsimystä.

B) Samoin kunnianloukkaukseen syyllistyy henkilö, joka muulla tavalla halventaa toista. Tässä kohdassa kyse voi olla esimerkiksi loukkaavasta mielipiteestä tai eleestä. Yhteistä näille teoille on, ettei niiden totuudenmukaisuudesta aina ole edes mielekästä puhua tai ettei totuudenmukaisuutta ainakaan voida riidattomasti ratkaista. Lausuman hyväksyttävyyteen vaikuttaa myös se, perustuuko se riittävällä tavalla tosiseikkoihin. Jos väite on tosi, teko voi kuitenkin tulla rangaistavaksi kunnianloukkauksena, jos tiedolla tai vihjauksella tahallisesti halvennetaan toista. Esimerkiksi vanhan rikoksen perusteeton esiintuominen saattaa merkitä halventamista.

C) Lisäksi kunnianloukkauksesta tuomitaan henkilö, joka esittää kuolleesta henkilöstä valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan kärsimystä ihmiselle, jolle vainaja oli erityisen läheinen.

Kunnianloukkauksena ei kuitenkaan pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa tai tehtävässä, tieteessä, taiteessa taikka näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa. Tällöin edellytyksenä kuitenkin on, ettei arvostelu saa selvästi ylittää sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Politiikan ja kulttuurin alueella voi siis ankarakin arvostelu olla hyväksyttyä. Kunnianloukkauksena ei myöskään pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Tämäkin uusi säännös korostaakin ilmaisuvapautta.

Tuoreita korkeimman oikeuden ratkaisuja

1) Tuorein korkeimman oikeuden ratkaisu kunnianloukkauksesta koskee sitä, että uutislähetyksessä oli kerrottu poliisin epäilemistä vakavista talousrikoksista. Epäilyihin oli lisäksi liitetty yritystoimintaa harjoittavien henkilöiden puolisot. Uutisessa oli esitetty yhden puolison nimi ja kuva. Tapaus päättyi siihen, että osasta epäillyistä rikoksista syyttäjä teki päätöksen syyttämättä jättämisestä ja osa syytteistä hylättiin tuomioistuimessa. Korkein oikeus totesi kunnianloukkaussyytteen osalta, että uutisessa oli vihjattu, että epäiltyjen syyllisyys uutisessa ilmoitettuihin rikoksiin oli selvitetty. Tällä vihjauksella loukattiin vakavasti syyttömyysolettamaa, eikä uutisointi voinut siten saada sananvapauden suojaa.

2) Toisessa tuoreessa korkeimman oikeuden ratkaisussa oli kyse siitä, että 7 päivää –lehdessä julkaistussa kirjoituksessa käsiteltiin kolmeen henkilöön kohdistunutta epäiltyä henkirikosta. Kirjoituksessa todettiin, että tekoihin epäiltynä oli 29-vuotias helsinkiläismies. Esitutkinnan aikana julkaistussa kirjoituksessa ei ollut mainittu epäillyn nimeä, mutta hänestä oli esitetty osittain kasvojen alueelta peitetty kuva. Lehtikirjoituksen otsikkona oli ”Tuttava sarjamurhista epäillystä: Hän on mielistelevä limanuljaska!” Kirjoituksessa käsiteltiin lisäksi epäiltynä olevan henkilön suhdetta surmansa saaneisiin henkilöihin, hänen työhistoriaansa sekä taloudellista asemaansa. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, etteivät kirjoituksessa esitetyt tiedot olleet virheellisiä eikä kirjoituksen perusteella syntynyt sellaista käsitystä, että kysymys olisi ollut jo selvitetyistä rikoksista. Tässäkin tapauksessa olennainen seikka oli siis syyttömyysolettaman säilyminen. Myöskään lehtijutun otsikossa käytettyä otsikkoa ei pidetty halventavana.

3) 7 päivää –lehden kirjoitukset olivat toisenkin kerran korkeimman oikeuden puitavana. Tällä kertaa lehdessä julkaistussa kirjoituksessa mieshenkilön oli mainittu pettävän silloista seurustelukumppaniaan erään toisen naisen kanssa, jonka nimeä ei ollut mainittu. Kirjoituksessa oli kuvailtu toisen naisen ihonväriä ja ilmoitettu myös tämän asuinkaupunki. Lisäksi kirjoituksessa oli mainittu miehen ja toisen naisen kanssakäymiseen liittyviä yksityiskohtia. Korkein oikeus totesi, että kirjoitus oli osittain liioitteleva ja vihjaileva. Kirjoitusta ei kuitenkaan pidetty valheellisena tai halventavana, mistä syystä syyte kunnianloukkauksesta hylättiin. Todettakoon, että joukkotiedotusvälineissä ei aina olekaan mahdollista hankkia varmaa tietoa väitteen totuudenmukaisuudesta, mutta väitteelle on kuitenkin oltava riittävät ja kriittisesti arvioidut perusteet. Lisäksi väitteiden paikkansapitävyys on pyrittävä varmistamaan useammasta kuin yhdestä lähteestä.

4) Neljännessä tuoreessa tapauksessa ulosottomies oli ollessaan panemassa täytäntöön päätöstä, jonka mukaan 11-vuotiaan lapsen tuli asua äitinsä luona, ottanut vastaanhangoittelevasta lapsesta ja tämän repusta kiinni ja yrittänyt irrottaa tämän otetta porraskaiteesta. Lapsen isä oli poliisille tekemässään tutkintapyynnössä väittänyt, että ulosottomies oli riuhtonut, kiskonut ja repinyt lasta niin, että tälle oli aiheutunut polvivamma ja että repun kantohihna oli revennyt. Syyttäjä jätti syytteen nostamatta, koska rikoksesta ei ollut näyttöä. Lapsen isää vastaan nostettiin syyte kunnianloukkauksesta. Korkein oikeus totesi, ettei ollut näyttöä siitä, että isä olisi jossain määrin liioitellut tai toiminut muuten kuin vilpittömässä mielessä lapsensa oikeuksien valvomiseksi. Syyte kunnianloukkauksesta hylättiin, koska ei ollut perusteita katsoa, että isä olisi varmasti tai varsin todennäköisesti pitänyt poliisille antamiaan tietoja väärinä. Ratkaisu korostaa sitä, että kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää tahallisuutta.

5) Viidennessä tuoreessa tapauksessa oli kyse siitä, että sanomalehdessä oli julkaistu kaksi kirjoitusta, joissa käsiteltiin erään koulun oppilaiden vanhempien ja koulun rehtorin välistä kiistaa rehtorin käyttämistä opetusmenetelmistä. Kirjoitukset laatinut toimittaja oli käsitellyt ensimmäisessä kirjoituksessaan oppilaiden vanhempien lääninhallitukselle tekemää kantelua. Toisessa kirjoituksessa oli käsitelty lääninhallituksen päätöstä tehtyihin kanteluihin. Korkein oikeus totesi, ettei kirjoituksissa ollut esitetty virheellisiä tietoja eikä toimittaja ollut kirjoituksissa tahallaan halventanut rehtoria, mistä syystä syyte kunnianloukkauksesta hylättiin.

6) Pohjalainen-sanomalehdessä oli julkaistu pakolaisten vastaanottokeskuksen lopettamiseen liittynyt kirjoitus ja sen yhteydessä erillinen haastattelu, jossa todettiin haastateltavan sanoneen muun muassa, että ”Oravaisten vastaanottokeskuksen työntekijät ovat täysin leipääntyneitä ja heidän asenteensa on suorastaan rasistinen. Alue missä turvapaikanhakijat asuvat, on ghetto! Ympäriltä puuttuu vain piikkilanka ja kyltti ’Arbeit macht frei’.” Lausumaa pidettiin vastaanottokeskuksen työntekijöitä halventavana. Lausuma oli kuitenkin kohdistettu työntekijöihin yleisesti ja esitetty julkisessa keskustelussa vastaanottokeskuksen tulevasta sijaintipaikasta. Korkein oikeus katsoikin, ettei lausumaa voitu siten pitää rangaistavana. 

7) Tässä tapauksessa eräs henkilö oli lähettänyt kunnan toimeksiannosta löytöeläinten hoitotoimintaa harjoittavalle henkilölle sähköpostiviestejä, joissa hän oli arvostellut hoitotoimintaa harjoittavaa henkilöä. Tapauksessa oli kysymys siitä, olivatko viesteihin sisältyneet ilmaisut halventavia ja ylittivätkö ne selvästi sellaisen arvostelun, jota voitiin pitää hyväksyttävänä. Arvostelija oli todennut, ettei hänen tarkoituksensa ole ollut loukata ketään, vaan arvostella hoitotoimintaa harjoittavan henkilön menettelyä löytöeläintoiminnassa. Arvostelija oli muun muassa tiedustellut hoitohenkilöltä, olisiko tämän mahdollista luopua löytöeläinten hoitamisesta, koska ”tämän toiminta oli silkkaa tappamista ei eläimistä välittämistä”. Lisäksi arvostelija oli erään kesyn kissan kohtaloon liittyen lähettänyt sähköpostiviestin, jossa hän oli lausunut, että ”kyllä olette raaka ja rahanahne ihminen”. Korkein oikeus katsoi, että arvostelijan esittämät ilmaisut olivat vahvoja, kärjekkäitä ja varsinkin kokonaisuudesta irrotettuina sinänsä halventavia. Arvostelija oli kuitenkin ilmaissut lähinnä omia tuntojaan vastenmielisenä pitämäänsä löytöeläinten hoitotapaa kohtaan ja kokonaisuutena arvioituna hänen arvostelunsa oli kohdistunut hoitokodin toimintaan, ei niinkään hoitoa harjoittavaan henkilöön. Korkein oikeus ei pitänyt arvostelua sellaisena, että se selvästi ylittäisi sen, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä, mistä syystä syyte kunnianloukkauksesta hylättiin.

Yhteenveto

Tuoreimman korkeimman oikeuden käytännön perusteella voidaan todeta, että kunnianloukkausrikoksesta tuomitseminen edellyttää erittäin vahvoja perusteita. Osaltaan ratkaisut viittaavat myös siihen, että sananvapauden ja ilmaisuvapauden merkitys on korostumassa myös käytännön tasolla. Seuraavassa artikkelissani käsittelen väärää ilmiantoa ja siihen liittyvää korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Väärällä ilmiannolla on yhteytensä myös kunnianloukkaukseen kuin myös yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämiseen, jota käsitellään tämän kolmiosaisen artikkelikokonaisuuden viimeisessä osassa.

Aune ja Pertti ovat kuvitteellinen eteläsuomalainen aviopari, joille ei yrityksestä huolimatta siunaantunut lapsia. Aune ja Pertti elivät pitkän ja onnellisen elämän yhdessä. He olivat naimisissa kymmeniä vuosia. Rahat ja varat olivat aina yhteisiä, eikä omaisuuden omistussuhteita ikinä sen kummemmin edes mietitty. Kaiken ajateltiin olevan yhteistä, kun kerran naimisiin oli menty. Pari asui Pertin isältään perimältä maatilalla, vaikkei varsinaista maataloustoimintaa omaan käyttöön ollutta perunamaata lukuunottamatta enää vuosikymmeniin ollutkaan harjoitettu. Pertti kuoli ensin, vuonna 2007, ja Aune nyt myöhemmin vuonna 2015.

Esimerkki 1: Aune ja Pertti eivät olleet tehneet testamenttia. Aune peri puolisona Pertin, eikä asiassa siinä vaiheessa mitään sen kummempaa ongelmaa ollutkaan. Aune tosin joutui maksamaan arvokkaasta maatilasta kovat perintöverot puolisohuojennuksesta huolimatta ja ottamaan pankilta lainan niiden maksamiseksi. Ongelmat alkoivat Aunen kuoltua. Toissijaisen perimysoikeuden nojalla näet Pertin sukulaisilla oli oikeus periä Pertin omaisuus Aunen kuoltua. Aune tai Pertti eivät kumpikaan olleet sukuunsa erityisen läheisesti tekemisissä, ja molempien puolisoiden kuoltua ilmeni, etteivät Aunen perivät tahot ja toisaalta Pertin toissijaiset perilliset olleet ikinä edes tavanneet toisiaan. Seurasi verinen, vuosia kestänyt perintöriita, jonka seurauksena Pertin kotitila täytyi myydä ulkopuoliselle ja pesänselvittäjänä toiminut lakimies laskutti palkkionaan suuremman summan kuin yksikään perillinen sai pesästä perintöosuutena.

Esimerkki 2: Aune ja Pertti olivat laatineet keskinäisen testamentin. Aune peri testamentin nojalla Pertin omaisuuteen täyden hallintaoikeuden ja välttyi kokonaan perintöverolta. Testamentissa olleen toissijaismääräyksen nojalla omaisuus meni molempien kuoltua näiden määräämälle yleishyödylliselle yhdistykselle. Testamentin toimeenpanijaksi määrätty lakimies toimitti perunkirjoituksen ja huolehti omaisuuden siirtymisestä oikealle taholle hyvin edulliseen hintaan.

Edellä olevien skenaarioiden avulla on tarkoitus havainnollistaa, että vaikka testamentti tuntuu useasti perittävän itsensä kannalta merkityksettömältä, sillä saattaa olla suuria käytännön vaikutuksia tämän kuoleman jälkeen. Testamentti kannattaa laatia aina: silloinkin, kun omaisuuden halutaan menevän omille lapsille perimysjärjestyksen mukaisesti, voidaan testamentilla sulkea pois aviopuolison avio-oikeus omaisuuteen. Tällöin oman lapsen aviopuoliso ei voi vaatia osuutta lapsen perimästä omaisuudesta avioeron sattuessa. Myös silloin, kun omaisuus siirtyy lapsille laillisen perimysjärjestyksen mukaisesti, testamentilla on saavutettavissa merkittäviä etuja perintöverotuksen suhteen.

Erityisen tärkeää testamentin tekeminen on avopuolisoille ja lapsettomille aviopareille. Heillä perintö voi ilman testamenttia suuntautua perittävien kuoltua aivan muille tahoille kuin nämä olisivat eläessään tahtoneet.