Tällä viikolla käsitellään yleisellä tasolla asiaa, jota monet eivät välttämättä osaa ottaa huomioon pohtiessaan, kannattaako riita- tai rikosasioissa riidellä tai esittää vaatimuksia, vaikka olisi kuinka oikeassa. Eri tapaukset voi oikeastaan jakaa kolmeen kategoriaan: käsittelen riita-asioita, omaisuusvahinkoon liittyviä rikosasioita ja kolmanneksi henkilövahinkoon liittyviä rikosasioita tässä järjestyksessä.

Ongelman ydinhän on se, että käräjäoikeuden (tai ylemmän oikeusasteen) langettavasta tai velvoittavasta tuomiosta ei hirveästi ole hyötyä, jos vastapuolella ei ole millä maksaa. Riita-asioissa voi olla vaikka miten mittavia vaatimuksia jotka käräjäoikeus sitten tuomitsee vaaditun mukaisesti, mutta mikäli vastapuoli on varaton (eli häneltä ei edes ulosotossa saataisi mitään perittyä), kannattaa miettiä tarkkaan, onko vaatimuksia järkeä lähteä ajamaan. Kantajan tulee joka tapauksessa itse maksaa oikeudenkäyntimaksu (joitakin satasia) ja mahdolliset omat oikeudenkäyntikulunsa (satasia – jopa kymmeniä tuhansia riidan laadusta ja laajuudesta riippuen). Mistään muualta rahoja ei saa, eikä valtio tai oma asiamies yleensä armahda kuluista, vaikka niitä ei vastapuolelta saisikaan perittyä. Näin ollen on täysin mahdollista, että voitostaan huolimatta riita-asiassa kantaja jää reilusti tappiolle, jos tuomittuja korvauksia tai omia oikeudenkäyntikuluja ei vastapuolelta ikinä saada perittyä. Erityisesti, jos oikeusturvavakuutusta  ei ole korvaamassa omia oikeudenkäyntikuluja.

Toinen tapausryhmä on omaisuusrikokset. Niissä toki syyttäjä lähtökohtaisesti ajaa itse syytettä, mutta asianomistajilla saattaa usein olla mittaviakin korvausvaatimuksia, joita syyttäjä ei suostu asianomistajan puolesta ajamaan. Tällöin asianomistaja joutuu ajamaan korvausvaatimuksiaan itse. Myös tässä tapauksessa, erityisesti mikäli soveltuvaa oikeusturvavakuutusta ei löydy, asianomistajan oikeudenkäyntikulut jäävät hänen itsensä maksettavaksi, mikäli niitä ei vastaajalta saada perittyä. Sama koskee luonnollisesti kärsittyä vahinkoa omaisuudelle, jonka perusteella korvausta vaaditaan. Ainoa harvinainen poikkeus koskee sellaista tilannetta, jossa omaisuudelle aiheutunutta vahinkoa vaaditaan teosta, jonka on aiheuttanut vanki, pidätetty tai muusta syystä viranomaisen huostassa oleva tai muutoin rikoksen johdosta vapautensa menettänyt henkilö, tahdostaan riippumattomaan hoitoon sijoitettu henkilö, ulkomaalaislain nojalla säilöön otettu henkilö taikka huostaanotettu ja laitoshuoltoon sijoitettu lapsi. Korvauksen saaminen edellyttää lisäksi, että vahinko on tapahtunut edellä tarkoitetussa laitoksessa, ollessaan sijoitettuna laitoksen ulkopuolella ollessaan lomalla tai karannut laitoksesta. Edellä sanotun lisäksi esinevahinko voidaan harkinnan mukaan korvata kokonaan tai osaksi, jos vahinko on määrältään huomattava ja jos sen syntymiseen on vaikuttanut vahinkoa kärsineen iästä, sairaudesta, vammasta tai muusta sellaisesta syystä johtunut avuttomuus. Harkinnassa on otettava huomioon vahinkoa kärsineen taloudelliset ja muut olosuhteet.

Kolmas ryhmä ovat henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset, esimerkiksi pahoinpitely ja laiton uhkaus. Näissä tapauksissa valtio rientää hätiin valtiokonttorin muodossa. Rikosvahinkolain mukaan henkilövahingon kärsineelle suoritetaan korvaus:

1) tarpeellisista sairaanhoitokustannuksista ja muista tarpeellisista kuluista;

2) ansionmenetyksestä;

3) kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta;

4) pysyvästä haitasta.

Henkilövahingon kärsineelle suoritetaan lisäksi kohtuullinen korvaus henkilövahingon yhteydessä vahingoittuneista vaatteista ja muista henkilökohtaisista käyttöesineistä. Niin ikään mikäli asiaa on käsitelty tuomioistuimessa, korvataan sille, jolle on aiheutunut rikosvahinkolain nojalla korvattavaa vahinkoa, oikeudenkäyntikulut, joita on aiheutunut, jotta oikeus vahingonkorvaukseen on saatu vahvistetuksi.

Yhteenvetona edellä sanotusta lakipuurosta voidaan siis todeta, että henkilövahinkoa kärsinyt saa Valtiokonttorista korvauksen sekä itselleen aiheutuneista vahingoista että oikeudenkäyntikuluista. Henkilövahinko-asioissa asianomistajana voi ja kannattaa näin ollen aina kääntyä lakimiehen puoleen. Toki suositeltavaa on sopia etukäteen, että oikeudenkäyntikuluina asianomistajalta laskutetaan ainoastaan valtiokonttorista korvattava osuus, mikäli valtiokonttori ei syystä tai toisesta korvaisi kuluja täysimääräisenä. Ainakin meidän toimistossamme tällaiseen sopimukseen yleensä suostutaan.

Joku toimistomme lakimiehistä on varmaan jo jossain vaiheessa kirjoittanut periaatteellisesta käräjöinnistä, mutta siitä ei voine kirjoittaa liikaa. Joku voisi kuvitella, että lakimies tässä sahaa oman leipäpuunsa oksaa altaan. Tosiasiassa mikään määrä tuoretta tai riihikuivaa leipää ei kompensoi sitä tosiseikkaa, että periaatteellisia juttuja ei ollenkaan mielekästä hoitaa.

Edilex on 24.1.2018 uutisoinut Pirkanmaan käräjäoikeudessa käsitellystä riita-asiasta, jossa henkilö X vaati 3 euron matkakuluja Pirkanmaan Osuuskaupalta siitä syystä, että X on tehnyt turhan reissun kauppaan, koska hänelle ei myyty alkoholia. Valviran ohjeistuksen mukaan asiakkaan hallussa ennen kello 21 olevat alkoholijuomat voidaan myydä vielä kello 21 jälkeen myyntiaikasäännöksistä huolimatta. X:n mukaan Valviran ohjeistus velvoittaa kauppiasta siten, että ennen klo 21 asiakkaan hallussa olevat alkoholijuomat on on myös myytävä asiakkaalle. Todettakoon jo tässä vaiheessa, että kyseinen Valviran ohjeistus ei tietty kauppiasta velvoita sillä tavalla kuin X on väittänyt. Ja toden totta, kauppias ei myynyt alkoholia asiakkaalle, kun ostokset olivat kassalla vasta klo 21 jälkeen.

Ei kuitenkaan sukelleta yhtään sen syvemmälle oikeusnormien kiehtovaan merihevosten vartioimaan vedenalaismaailmaan. Olennaista asiassa on oikeussuojan tarve ja oikeudellinen intressi. Vaikka käräjäoikeus jostain syystä katsoi, että on tarpeen perustella myös asian juridinen tulkinta, käräjäoikeus jätti kanteen tutkimatta oikeussuojan tarpeen ja oikeudellisen intressin puutteen vuoksi. Kolmen euron intressi ei siis käräjäoikeuden mielestä riitä siihen, että kantajalla olisi oikeudellinen intressi tai oikeussuojan tarve saadakseen asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa. Hyvä hyvä. Käsittääkseni X:llä ei ollut asiamiestä. Tamperelaiset lakimiehet olisivat varmastikin mielellään ottaneet jutun käsiteltäväkseen ja vedonneet myös siihen, että X joutui kauppiaan menettelyn vuoksi hankkimaan humalatilansa esimerkiksi Peltolammen Saluunassa, mistä syystä X:lle on aiheutunut pubioluen ja kauppaoluen hinnan erotuksen verran vahinkoa.

Ihminen kohtaa monenmoisia vääryyksiä elämänsä varrella. 99 % näistä on sellaisia, jotka kannattaa ohittaa olankohautuksella. Helppoa tämä ei toki ole. Joskus lupaustenvastainen sinihomejuustomerkki pizzan päällä harmittaa enemmän kuin väärässä olevat ihmiset. Näissä tilanteissa on hyvä, että valtion väkivaltakoneisto katkoo siivet periaatteen ihmisen käräjöintitoiveilta. Ns. tomaattioikeudenkäynnissä tosin ratkaistiin arvovaltaisesti, että syyttäjän toiveilta ei siipiä niin vain katkota.

Hallitus on antanut eduskunnalle esityksen 25.1.2018, jonka tavoitteena on sujuvoittaa oikeusprosessia ja mahdollistaa tuomioistuimen keskittyminen ydintehtäviin muun muassa lisäämällä videoyhteyden hyödyntämistä niin rikosasioissa, kuin todistelussakin sekä yksinkertaistamalla tuomioistuimelta vaadittua kokoonpanoa (HE 200/2017).

Video ja puhelinyhteyden käyttö rikos- ja riita-asioissa on ollut jo aiemminkin mahdollista. Esimerkiksi tutkintavankeudessa Saramäessä istuvan oikeutenahan on se, että hän voi noin kahden viikon välein vaatia tuomioistuimelta vapauttamistaan, vaikka olisi verekseltään jäänyt esimerkiksi taposta kiinni. Tällöin vangitsemisoikeudenkäynti, minkä lopputulos usein on varsin ilmeinen, suoritetaan usein videoteitse. Tämä säästää aikaa ja varaa merkittävästi, sillä jo pelkästään tutkintavangin kuljettaminen työllistää useita virkamiehiä, sillä vankilan ulkopuolelle tehtävät kuljetukset ovat parhaita pakomahdollisuuksia.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 52 §:n mukaan todistelutarkoituksessa kuultavaa asianosaista, todistajaa ja asiantuntijaa voidaan kuulla pääkäsittelyssä hänen henkilökohtaisesti läsnä olematta videoyhteyden välityksellä. Yleisenä edellytyksenä on, että tuomioistuin pitää tällaista kuulemista soveliaana. Lisäksi jonkin kuudesta erityisestä edellytyksestä tulee täyttyä. Eräissä tapauksissa voidaan käyttää myös puhelinta. Videokuulemisen ala laajentui vuoden 2016 alusta uuden oikeudenkäymiskaaren 17 luvun tullessa voimaan. 

Riita-asioissa esimerkiksi asiantuntijatodistajat kuullaan pääsääntöisesti henkilökohtaisesti pääkäsittelyssä. Ongelmana tässä on se, että asiantuntijan aika on tunnetusti kallista ja oikeudenkäynnissä tapahtuvan todistelun ajankohta usein vaihtuva, mistä syystä asiantuntijan on oltava paikalla tuomioistuimessa useita tunteja ja odoteltava vuoroaan hukaten samalla työaikaansa. On huomattava, että nykypäivän tehokkuusajattelu on olemassa kaikilla aloilla. Arkkitehdin, erikoislääkärin, insinöörin tai muun todistajaveijarin ei ole vaivatonta irrottautua työstään kokonaiseksi päiväksi tai edes iltapäiväksi. Videoteitse todistelu on siten järkevä ratkaisu myös tällaisissa tilanteissa ja sangen tervetullutta olisi mahdollisuus hyödyntää sitä laajemmin. Ongelmaksi muodostuu tekniikan puute, sillä videokuulemiset eivät onnistu tavallisella Skype-videopuhelulla taikka Whatsappilla. Kyseessä on viranomaiskäytössä olevasta laitteistoista, joita löytyy kattavasti tuomioistuimista ja esimerkiksi vankiloista.

Kuitenkin välitön henkilökohtainen kuuleminen on oikeudenkäynnin eräitä kulmakiviä. Oikeudenkäynnin kaikkien osapuolten on voitava saada esittää todistajalle kysymyksiä ja vastakysymyksiä siten, että todistajan vastausten uskottavuudesta voidaan esittää arvioita ja johtopäätöksiä. Tämä asettaa korostuneita vaatimuksia tekniikan toimivuudelle. Huono kuvanlaatu tai huono äänenlaatu ovat seikkoja, joista voi seurata kyvyttömyys tehdä havaintoja todistajasta.

Laadultaan erittäin merkityksellisissä asioissa olisi siksi mielekästä, että asiamiehellä ja asianosaisella olisi vaikutusvaltaa edelleen siinä, kuullaanko jotakin tahoa istunnossa henkilökohtaisesti läsnä olevana. Näinhän tilanne on tällä hetkellä, mutta tulevaisuudessa pitäisin todennäköisenä, että lakimiespoloinen joutuu erityisesti perustelemaan sitä, miksi haluaa kuulla jotakin tahoa istunnossa henkilökohtaisesti ja ajautuu perusteluissaan entistä ahtaammalle.

Ehkä teknologian kehittyessä näin on hyväkin ja lopulta olemme kaikki videoteitse oikeudenkäynneissä ja teemme työmme kotoa käsin. 

Rikosjuttuja hoitaneiden lakimiesten keskuudessa ei varmastikaan ole kovin poikkeuksellinen havainto tai johtopäätös, että rikolliset ovat keskimäärin kohtalaisen tyhmiä ja/tai välinpitämättömiä kiinnijäämisestään. Jos rikolliset ymmärtäisivät poliisikuulusteluissa pysyä hiljaa, tekisivät rikoksensa selvinpäin tai edes jotenkuten järkevän etukäteen mietityn suunnitelman mukaisesti, nykyistä valtavan paljon suurempi osa rikoksista jäisi epäilemättä selvittämättä. Tämä koskenee oikeastaan kaikkia rikoslajeja pahoinpitelyistä ja jopa henkirikoksista omaisuusrikoksiin.

Välillä kuitenkin tapahtuu virkistäviä poikkeuksia. Edilex-uutistietopalvelun uutisoimalla tavalla Vaasan hovioikeus on tänään antanut langettavan tuomion petosta koskevassa asiassa. Tapauksessa oli lyhykäisyydessään (Edilex-palvelua lainaten) kyse siitä, että

”Vastaaja oli erehdyttänyt X Oy:n henkilökuntaa luovuttamaan hänelle Volkswagen -merkkisen henkilöauton X Oy:n määrittelemää kauppahintaa alemmalla hinnalla. Erehdyttämisen oli väitetty tapahtuneen siten, että Vastaaja oli kyseistä henkilöautoa koeajaessaan muuntanut sen ajokilometrimäärän todellista määrää 100.000 kilometriä korkeammaksi, mikä oli vaikuttanut kauppahinnan määrään sitä alentaen.”

Minulle, läpeeni rehellisenä miehenä, ei olisi tullut mieleenkään noin nerokas petos. Vastaaja on siis vienyt ajoneuvon koeajolle, muuttanut auton kilometrimäärää koeajon aikana, ajanut auton takaisin liikkeeseen ja todennut että ei kiitos tällä kertaa. Sitten vastaaja on odotellut, koska joku autoliikkeessä huomaa ”virheen” myynti-ilmoituksessa ja auton hintaa pudotetaan roimasti. Tämän jälkeen vastaaja on marssinut liikkeeseen, lätkäissyt kaupat kiinni 4.500 euroa halvemmalla hinnalla, ja ajellut auringonlaskuun.

Paitsi että sitten vastaaja on jäänyt kiinni. Ratkaisun uutispalvelussa julkaistusta selostuksesta ei oikein täsmällisesti ilmene, miksi ja miten vastaaja jäi kiinni. Ehkä joku autoliikkeessä on jälkeenpäin ruvennut esittämään kysymyksiä nopeasta hinnanalennuksesta ja on havaittu auton historiatietoja tutkimalla, että nyt jokin mättää. Joka tapauksessa rikollinen oli jälleen ollut huolimaton: yksi ilmeisen ratkaiseva todiste petosta toteen näytettäessä oli se, että hänen koneellaan oli katsottu Youtube-video, jossa neuvottiin, miten vastaavan auton kilometrilukemaa muutetaan. Vastaajalta oli myös löytynyt laitteisto, jolla sanottu temppu onnistuu. Jos siis meinaat ryhtyä konnuuksiin, poista nyt herra nähköön edes sivuhistoria ja muut selaustiedot rikosohjeiden katsomisen jälkeen. Äläkä säilytä rikoksentekovälineitä kotonasi tai muuten hallussasi.

Kirjoitin rikosuhrimaksusta oraakkelimaisesti jo vuonna 2015 (lue täältä). Hommassa on tiivistettynä kyse siitä, että jokainen täysi-ikäinen, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta, on velvollinen suorittamaan 40-80 euron rikosuhrimaksun valtiolle. Valtio sitten ohjailee tämän summan edelleen rikoksen uhreille suunnattuihin tukipalveluihin. Hyvä tarkoitus varmasti, vaikkakin järjestelmän oikeudenmukaisuus kärsii siitä, että valtiolle kertyvän maksupotin maksavat käytännössä ylinopeutta ajavat autoilijat.

Lainsäätäjän tarkoituksena oli, että rikosuhrimaksut paisuttaisivat valtion kassaa 7,4 miljoonaa euroa vuodessa. Vaikutti kuitenkin ilmeiseltä, että valtion toiveet olivat yhtä lailla ylimitoitettuja kuin nykylasten joululahjatoivelistat. Tähän saatiinkin vahvistus, kun Ilkka-lehti uutisoi ennen joulua, että rikosuhrimaksun tuotot jäivät arvioitua pienemmiksi. "Ongelmana" on ollut ainakin se, että poliisi on antanut arvioitua vähemmän sakkoja lain voimaantulon jälkeen. Lainsäätäjän näkökulmasta ongelman voi ratkaista esimerkiksi siten, että nostetaan rikosuhrimaksun määrää tai nostetaan jälleen rikesakon määrää. Ilmainen neuvo valtiolle, mikäli se haluaa allokoida lisää autoilijoiden varallisuutta valtion kassaan.

Vuoden toisena päivänä en jaksa analysoida asiaa tarkemmin. Lähinnä tämän artikkelin tarkoituksena on kiveenhakata se fakta, että olin asiassa oikeassa. Mitä mä sanoin.

Itämainen viisas tietäjä sanoi joskus, että mitä ikinä teetkin, niin älä koskaan pyydä vanhempaasi lainasi takaajaksi. Lamavuosien oppeja, jotka hyvinä aikoina unohdetaan.

A oli antanut vuokranantajalle omavelkaisen takauksen asuinhuoneiston vuokrasopimuksen mukaisten vuokrien maksamisesta ja muiden vuokraehtojen täyttämisestä. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain vakuuden enimmäismäärää koskevan 8 §:n 2 momentin säännöksen ei katsottu rajoittavan takaussitoumukseen perustuvaa vastuuta.

Takaaja on vuokralaisten aiempien maksulaiminlyöntien perusteella velvoitettu takaussitoumuksensa nojalla suorittamaan neljän kuukauden vuokrat vuokranantajalle. Kanteessaan vuokranantaja on vaatinut takaajalta suoritusta uusien maksulaiminlyöntien perusteella.

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin mukaan kohtuullisen vakuuden asettamisesta sen vahingon varalle, että sopijapuoli ei täytä velvoitteitaan, voidaan sopia. Pykälän 2 momentin mukaan ehto, jonka mukaan sopijapuolen on annettava suurempi kuin kolmen kuukauden vuokran määrää vastaava vakuus, on mitätön.

Vuokravakuus voi siten olla maksimissaan kolmen kuukauden vuokran suuruinen, vuokralaiselle.

Takaajalle tilanne on toinen.

Ennen korkeimman oikeuden ratkaisua KKO:2017:91 asiaa käsiteltiin Vaasan hovioikeudessa, joka perusteluissaan katsoi, että:  

Omavelkaisen takauksen antajan tulee harkita itsenäisesti, millaisia taloudellisia riskejä takaus sitoumuksen antamiseen liittyy.

Toisin sanoen siinä missä vuokralaisen asema nähdään alisteisena siten, että häntä on suojattava kohtuuttomilta ehdoilta, takaajan asemaa ei sitä ole. Takaajalla on resursseja toimia takaajana, joten pitää olla voimia ja viisautta arvioida myös riskejä.

Summa summarum:

Älä takaa mitään. Jos takaat, niin takaa summa, jonka tiedät ennakolta eli ei sellaista summaa, joka voi vaihdella velallisen tötöilyn määrän ja laadun perusteella.

Rauhallista Joulua!

Toimituksemme yllätyksellisimmän lakimiehen artikkeli-deadline on taas mennyt pari viikkoa sitten umpeen. Erityisesti sitä taustaa vasten peilaten onkin melkoinen sattuma, että käsittelen tällä viikolla samaa asiaa, joka sattuu olemaan Edilex-lakitietopalvelun tämän hetken etusivun uutinen.

Nykypäivänä pankkikortista (tai luottokortista) löytyy kaikki tiedot, joita maksujen tekemiseen tarvitaan. Siis ihan ilman tunnuslukuakin: lähes mitä tahansa voi internetissä maksaa suoraan pankkikortin numerolla ja niin ikään pankkikortista löytyvällä CVV-tarkistusluvulla. Allekirjoittaneelle on aina ollut hieman ihmetyksen aihe, että miksi se tarkistus/turvaluku lukee siinä pankkikortissa itsessään kaikkien nähtävänä. Eikö järkevämpää olisi, että kyseinen turvaluku olisi maksukortin pin-koodin tapaan erillinen ja erikseen muistettava luku, jota ei missään nimessä tulisi säilyttää kortin kanssa samassa paikassa tai varsinkaan siihen selvällä numerokielellä kirjoitettuna? Tiedäpä siitä.

Joka tapauksessa voimassa olevan maksupalvelulain mukaan kortin haltija on tavallisella tuottamuksella (kortin hukkaaminen) tapahtuvasta vahingosta vastuussa 150 euroon asti. Keväällä 2018 tämä omavastuu laskee 50 euroon. Esimerkiksi työpaikan pukuhuoneeseen käsilaukkuun jätetty ja sieltä varastettu kortti oli kuluttajariitalautakunnan näkemyksen mukaan huolimatonta säilyttämistä ja aiheutti siten 150 euron korvausvastuun.

Korvausvastuun laajuuteen vaikuttaa oleellisesti se, että heti kortin kadottua muistaa ilmoittaa katoamisesta pankin sulkupalveluun. Ajallisesti tämä vaikuttaa siten, ettei ilmoittamisen jälkeen ole vastuussa kortilla tehdyistä ostoksista, olipa katoaminen tapahtunut miten tahansa. Viivytyksettä tapahtuvalla ilmoituksella saattaa muutoinkin olla jonkinlaista vaikutusta kokonaisarviointiin sen suhteen, onko kuluttaja menetellyt huolimattomasti (vastaa 150 euroon asti) tai törkeän huolimattomasti (vastaa koko vahingon määrästä). Huolimattomuuden ja törkeän huolimattomuuden rajanveto on aina tapauskohtaista, mutta vaikkapa sellainen tyhmyys, että luovuttaa kortin toiselle käytettäväksi, voisi epäilemättä aika helposti tulla kyseeseen törkeänä huolimattomuutena. Toisaalta taas kortin skimmaaminen eli kopiointi maksajan tietämättä ei kaiketi yksinään missään olosuhteessa voisi luoda edes perusmuotoista huolimattomuutta. 

Lain mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, mistä rangaistusta on vaadittu. Saattaa kuulostaa itsestäänselvältä, mutta syytesidonnaisuutta koskeviin rajanvetokysymyksiin törmää rikosoikeudenkäynneissä varsin usein. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen tai lainkohtaan, vaan ainoastaan syytteen teonkuvaukseen. Otetaan esimerkki:

• Rikosnimike: Pahoinpitely
• Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. (Y:lle on aiheutunut teosta kipua.)

Tuomioistuin voi tuomita X:n ihan mistä tahansa rikoksesta, joka sopii syyttäjän teonkuvaukseen. Näitä vaihtoehtoja ei tosin paljoa löydy. Kuitenkin, jos puristamista ei olisi katsottava väkivallaksi taikka kipua aiheuttavaksi, kyseessä voisi olla ajankohtaisesti vaikkapa seksuaalinen ahdistelu.

• Rikosnimike: Seksuaalinen ahdistelu
• Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. (Teko on ollut omiaan loukkaamaan Y:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta.)

Muutoin teonkuvaus vastaa tekoa, vaikkakin tuomioistuin joutunee harkitsemaan, että onko syytteen teonkuvauksessa mainittava seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistötekijänä se, että teko on ollut omiaan loukkaamaan Y:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Entä mitä tapahtuu, jos oikeudenkäynnin aikana käy ilmi, että X on myös vahingoittanut Y:n joulukoristeita puristelemalla niitä käyttökelvottomaksi? Kyse on arvatenkin koristekulkusista esimerkiksi joulukuusessa. Tiedän, että esimerkki menee älyttömyyksiin, mutten lähde näin sunnuntai-iltana muokkaamaan tätä tajunnanvirtaa. Katsotaan:

• Rikosnimike: Vahingonteko (tai pahoinpitely ja vammantuottamus)
• Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. Kulkuset ovat vahingoittuneet käyttökelvottomiksi.

Okei, nämä eivät ole niitä rajanvetokysymyksiä, joita oikeasti esiintyy. Toivottavasti kuitenkin aukolliset ja virheelliset esimerkit tuovat valoa siihen, mitä syytesidonnaisuus tarkoittaa. Paremmin sitä avaa ehkäpä oikea tapaus, jossa X oli pyörittänyt moottoripyöräänsä näytösluontoisesti itsensä ympäri ihmisten kerääntyessä seuraamaan näytöstä. Syytteen teonkuvauksen mukaan teko oli tehty vaaraa aiheuttavalla tavalla. Syyttäjä vaati rangaistusta liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Koska syytteen teonkuvauksessa ei oltu mainittu, että menettely oli aiheuttanut melua ja ollut häiritsevää, ei käräjäoikeus voinut tuomita syytettyä tällä perusteella liikennerikkomuksesta, vaikka menettely olisi tosiasiassa melua tai häiriötä aiheuttanutkin.

Hyvää joulua.

 L15/9178; Turun hovioikeus 3.11.2017

Tapauksessa 59-vuotias työntekijä oli korottanut ääntään työkaveriaan kohtaan, huitaissut tätä siivouspyyhkeillä ja lankamopeilla siten, että hänen kätensä oli osunut työkaverin poskeen aiheuttaen pään tärähdyksen sivulle päin ja punoittavan jäljen poskelle.

Työnantaja päätti työsuhteen raaimmalla mahdollisella tavalla eli purkamalla työsuhteen, jolloin työntekijä ei saanut irtisanomisajan palkkaa ja työsuhde päättyi heti.

Työntekijälle määrättiin työsuhteen perusteettoman päättämisen vuoksi 18 kuukauden palkkaa vastaava vahingonkorvaus.

Miksi näin?

Työntekijällä oli takanaan 20 vuoden nuhteeton ura. Hän ei ollut saanut lainkaan varoituksia. Lisäksi tapauksessa kiinnitettiin huomiota mahdollisiin terveydellisiin ongelmiin. Diagnooseja ei ollut, mutta työnantaja oli aikaisemmin huomannut työntekijän väsymyksen ja ehdottanut tälle lomalle jäämistä. Työnantajan olisi pitänyt huomioida tämä selvittäessään väkivaltatilannetta. Tilanteen selvittämisessä ei muutoinkaan huolehdittu riittävästi työntekijän oikeudellisesta asemasta pelkästään sillä, että paikalla oli pääluottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu. Työsopimuksen päättämisen syitä ei ilmoitettu täsmällisesti, työntekijällä ei ollut riittävästi aikaa valmistautua kuulemiseen, eikä hänen käsitystään tapahtumista riittävästi selvitetty.

Pääsääntöisesti työoikeuskäytännössä potkut on saanut antaa, etenkin jos työntekijä on kunnolla tintannut tai syyllistynyt uhkailuun.

Ajattelematon avokämmenläpsäisy on aiemmin erityisesti miesten välillä pitkästä urasta riippumattakin johtanut oikeuteen irtisanoa työsopimus ilman varoitusmenettelyä, ei tosin purkaa. (Turun hovioikeus 28.6.2013, S 12/1554).

Työtuomioistuimen tuomiossa TT 1990-115 työsuhde voitiin päättää, kun kahvit kasvoilleen saanut työntekijä vastasi provokaatioon heittämällä työkaveriaan muovisella kastelukannulla naamaan, vaikka jälkeenpäin paiskattiin kättä päälle ja sovittiin.  

Kyse on aina toki yksittäistapauksista ja sen erityispiirteiden ja olosuhteiden punninnasta. Hyväksyykö oikeuskäytäntö väkivallan? Toisinaan, joskin onhan niissäkin tapauksissa toki mahdollista ajaa asiaa työpaikan ulkopuolella pahoinpitelynä.

Väkivalta ei ole hyväksi, mutta on se sentään pitkälle uralle sellainen loppukevennys ja pienyrityksen osakkaallekin lohdullista, että jo viidentoista vuoden päästä saa hieman avokämmentä antaa palaverissa, jos oikein pinnaa kiristää, vaikka änäripelivelkojen perimisen epäonnistuttua. 

Lähestytäänpäs otsikkoasiaa fiktiivisellä kertomuksella. Kuvitteelliset lakimiehet Tapsa ja Jonne tykkäävät huvitella rankan työpäivän jälkeen silloin tällöin pelaamalla NHL-konsolipeliä. Kuvitteellisista lakimiehistämme Tapsa on pitkä, suoraryhtinen, italialais-tyyppisellä tavalla tumma, komea ja karismaattinen sekä ennen kaikkea älyttömän mukava ja reilu tyyppi. Jonne puolestaan on lyhyt, kaljuuntuva, ilkeämielinen ja epäsuosittu. Lisäksi hänen nenässään on ruma paise.

Yleensä Tapsa ja Jonne pelaavat samalla puolella, koska reilu Tapsa ei halua asettaa toveriaan huonoon valoon voittamalla. Kerran pojat kuitenkin pelaavat vastakkain, vieläpä lyöden vetoa voittajasta. Panokseksi sovitaan 10.000,00 euroa, koska pojat eivät juristeina tietenkään pikkurahoista välitä.

Ottelu on ruma ja epätasainen, päättyen Tapsan 22-0 voittoon, vaikka Tapsa antaa tasoitusta pelaamalla ainoastaan yhdellä kädellä.

Tilinteon hetki koittaa ja Tapsa vaatii maksua matalalla, miellyttävällä äänellään: ”maksa”. Jonne kimittää vastaukseksi ”en maksa, koska oli epiä”. Periaatteen miehenä Tapsa ei jätä asiaa tähän, vaan vie asian (ryhdikkäästi ja reippaasti kävellen) käräjäoikeuden ratkaistavaksi. Vaan mitenkäs siinä projektissa käy?

Samaa kysymystä on käsitelty Itä-Suomen hovioikeudessa. Asiasta uutisoi jo syyskuun puolella Ilta-Sanomat (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005376373.html), jonka uutiseen joudun oikeustapausanalyysin irvikuvani pohjaamaan, kun ei ratkaisua löydy helposti Edilexistä enkä, herra nähköön, ryhdy sitä erikseen tilaamaankaan.  

Pelivelkojen on vanhastaan katsottu kuuluvan ns. puuttumattomuusperiaatteen alle. Puuttumattomuusperiaate on (Wikipediaa lainaten) Suomen oikeusjärjestyksessä yleisesti noudatettu periaate, jonka mukaan tuomioistuimet eivät ota tutkittavakseen väitteitä, jotka perustuvat lain tai hyvän tavan vastaisiin oikeustoimiin tai sopimusehtoihin. Laittomaan uhkapeliin perustuvien maksuvelvollisuuksien oikeudellista sitovuutta ei lähtökohtaisesti tunnusteta. Jos joku ei maksa pelivelkojaan, niitä ei voida periä oikeudellisin keinoin.

Itä-Suomen hovioikeuden käsiteltävänä olleessa valituksessa katsottiin, ettei kyse olisi uhkapelistä, koska NHL-pelissä voittaminen perustuu yksinomaan taitoon, ei sattumaan. Hovioikeus katsoi kuitenkin velan syntyneen sellaisissa olosuhteissa, että sitä olisi pidettävä pelivelkana, ja valitus näin ollen hylättiin.

Hävinnyt osapuoli uhosi ainakin Ilta-Sanomien mukaan vievänsä periaatteellisena pitämänsä asian korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Katsotaan, miten käy.

Korkein oikeus on sitovasti määritellyt Suomen kansalaisille seksin ja seksuaalisuuden perimmäisiä merkityksiä.

Tapauksessa KKO:2017:67 oli kyse siitä, että vapaa-aikaansa viettänyt syyttäjä oli tavannut ravintolassa naishenkilön, jota syyttäjä oli syyttänyt pahoinpitelystä. Syyttäjä ja naishenkilö olivat lisäksi keskustelleet vireillä olevasta pahoinpitelyasiasta. Yön pikkutunneilla he olivat lähteneet syyttäjän kotiin, jossa heidän välillään oli ollut seksuaalista kanssakäymistä.

Korkein oikeus arvioi ensinnäkin sitä, että täyttikö naishenkilön menettely lahjuksen antamisen ja ottamisen tai lahjusrikkomuksen tunnusmerkistöt ja oliko syyttäjä menettelyllään rikkonut virkavelvollisuuttaan.

Rikoslain mukaan lahjuksen antamisesta tuomitaan se, joka lupaa, tarjoaa tai antaa virkamiehelle hänen toiminnastaan palvelussuhteessa lahjan tai muun edun, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan taikka joka on omiaan vaikuttamaan virkamiehen toimintaan palvelussuhteessa. Toisaalta virkamies tuomitaan lahjuksen ottamisesta, jos hän toiminnastaan palvelussuhteessa pyytää lahjan tai muun oikeudettoman edun, ottaa vastaan lahjan tai muun edun taikka hyväksyy lahjan tai edun (tiivistettynä).

Kaikki tämä oikeudellinen puoli on jokseenkin epäkiinnostavaa. Korkein oikeus katsoi lopulta, että rikoksen tunnusmerkistö ei täyttynyt. Korkeimman oikeuden mukaan ei ollut näyttöä siitä, että seksin harrastamisessa olisi ollut kyse palvelusta tai siitä, että naishenkilö olisi yrittänyt vaikuttaa syyttäjän virkatoimiin.

Mielenkiintoisinta on korkeimman oikeuden jäsenistön pohdinnat seksin syvimmästä olemuksesta. Korkeimman oikeuden mukaan seksi voi olla sellainen etu, joka voidaan tulkita lahjukseksi, vaikka sillä ei ole rahallista arvoa. Tämä johtuu siitä, että seksi tuottaa tyydytystä ja nautintoa. Toisaalta seksuaalisuus on korkeimman oikeuden mukaan yksityiselämään kuuluva perustarve ja jokaisella on oikeus harjoittaa seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla (nyt sekin on päätetty arvovaltaisella tahon toimesta). Kyseessä ei ole edun antaminen tai ottaminen, jos molemmat harrastavat seksiä vapaaehtoisesti.

Jätetään tämä nyt lukijoiden arvioitavaksi. Nykyisessä jälkiteollisessa loukkaantumisyhteiskunnassa on järkevää olla puuttumatta herkkiin asioihin. Toisaalta on ylipäätään järkevää erottaa toisistaan lakimiehet ja seksuaalisuus.

Kela perii velkoja veronpalautuksista ulosoton kautta. Kela voi periä ulosoton kautta esimerkiksi elatusapuvelkoja, takaisinperittäviä etuuksia tai Kelan perinnässä olevia opintolainoja.

Kela voi pyytää ulosottoviranomaista kajoamaan veronpalautukseen silloin, kun asiakas ei tehnyt Kelan kanssa sopimusta velan maksamisesta taikka silloin, kun asiakas on jättänyt noudattamatta jo tehtyä osamaksusuunnitelmaa. Ulosmittausta veronpalautuksesta ei kuitenkaan tehdä niiden kohdalla, jotka ovat maksaneet etuuden perintää tai opintolainaa tehdyn osamaksusuunnitelman mukaan. Elatusapuvelan suhteen tilanne on toinen – ulosmittaus tehdään, vaikka osamaksut on tehty sopimuksen mukaan.

Asiakasta lähestyy perinnän suhteen ulosottoviranoaminen ilmoituksella ulosottoasian vireilletulosta. Tässä vaiheessa tarjotaan vielä maksukehotus, jolla ulosmittauksen voi välttää. Tällöin välttää myös merkinnän ulosottorekisteriin.

Kelalla oli vuoden 2016 lopussa takaisinperittävänä liikaa maksettuja etuuksia hieman alle 120 miljoonaa euroa, opintolainoja noin 130 miljoonaa euroa ja elatusapuvelkoja noin 200 miljoonaa euroa. Määrät eivät siten ole aivan vähäisiä.

Kela on tyypillisesti sopinut melko joustavia ja asiakaslähtöisiä osamaksusopimuksia. Tilanne voi olla nyt toinen, sillä perintä on Kelan lakisääteinen velvollisuus ja Kelalla on mahdollisuus kajota pyhään joulun alla saatavaan veronpalautukseen.

Järkevintä on siten olla itse aktiivinen, lähestyä hattu kourassa ja neuvotella järkevä osamaksusuunnitelma. Tällöin joulumieli säilyy veronpalautusten aikaan ja välttää ikävän merkinnän ulosottorekisterissä, mitä saa katua monessa elämän mukanaan tuomassa käänteessä. Tärkeää on luonnollisesti sopimuksessa pysyminen – prioriteettina tilin plus-merkkinen saldo osamaksuerän suorituspäivänä voi olla yllättävän korkea maksuerän laiminlyönnin kovien seurausten vuoksi. 

Helsingin Sanomat uutisoi muutama päivä sitten raflaavasti otsikolla  ”Juristeille riemuvoitto oikeudessa: Elokuvan verkossa jakanut mies joutui maksamaan 33 000 euron oikeudenkäyntikulut sadan euron hyvityksen päälle”. Otsikosta ainakin allekirjoittanut saa sen kuvan, että juristien palkkion saaminen olisi ollut kiinni jutun lopputuloksesta ja oikeudenkäynnin lopputulos, jossa noinkin mittavat korvaukset joutuu maksamaan juristeille, olisi ollut jonkinlainen yllätys.

Näinhän asia ei suinkaan ole. Kyseiset kulut ovat ihan samalla tavoin vastapuolelle korvattavia kuluja kuin kaikki muutkin asiassa määrätyt korvaukset. Mikäli kantaja, tässä tapauksessa paha ja ilkeä tekijänoikeusfirma olisi hävinnyt juttunsa, se olisi joutunut maksamaan omat oikeudenkäyntikulunsa (plus vastapuolen kulut). Yhtälailla "riemuvoitto juristeille" maksettavien oikeudenkäyntikulujen osalta olisi siis syntynyt siinäkin tilanteessa, että tekijänoikeusjärjestö olisi hävinnyt juttunsa. Maksaja olisi vain ollut eri. Asiassa täytyy lisäksi muistaa, että elokuvan verkossa jakanut mies joutui maksamaan myös omat oikeudenkäyntikulunsa, jotka saattoivat hyvin olla ainakin lähestulkoon samaa luokkaa kuin tuomitut vastapuolen kulut. Maksettavaa saattoi siis tulla kaikkiaan 50-60 tuhatta euroa. Kun tässä tapauksessa alkuperäinen vaatimus on uskoakseni ollut korkeintaan joitakin satoja – maksimissaan hieman toista tuhatta euroa, voisi jälkiviisas kysyä, että kannattiko?

Kokonaan toinen kysymys on, onko tällaisten kulujen maksaminen intressiltään näinkin pienessä jutussa sitten oikein tai reilua? Äkkiseltään tietysti voisi tuntua, ettei ole, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Ajatellaan, että kumpikin riita-asian osapuoli vastaisi aina omista kuluistaan jutun lopputuloksesta riippumatta, kuten ymmärtääkseni Ameriikoissa ainakin jossakin laajuudessa toimitaan. Tilanne olisi silloinkin kohtalaisen epäreilu voittanutta osapuolta vastaan. Leikitään, että suuryritys A nostaa monimutkaisen mutta suhteellisen perusteettoman kanteen duunari B:tä vastaan. Oikeus voittaa ja juttu tuomitaan B:n eduksi, mutta mikäli hänelle jää maksettavia oman juristinsa palkkioita vaikka nyt kymmenen tuhatta euroa, mitä järkeä siinä olisi? Silloin B jää voitostaan huolimatta asiassa kymmenen tuhatta euroa tappiolle, ainoastaan siksi että on halunnut puolustautua perusteetonta kannetta vastaan. Ehkä vasemmistolainen lukijamme on tässä kohtaa sitä mieltä, että ”ison yrityksen” pitäisi AINA vastata kaikkien kuluista, voitti hän juttunsa tai hävisi sen, mutta se on niin typerä ajatus, etten jaksa edes kommentoida sitä.

Mitä tästä opimme? Periaatekysymykset tulevat älyttömän kalliiksi, jos ne halutaan katsoa loppuun asti. Vaikka sinua harmittaisi naapurin uusi piha-aita, joka on mielestäsi rakennettu kuusi senttiä väärään kohtaan, kannattaa miettiä tarkkaan, haluatko oikeasti viedä asian ”loppuun asti”. Intressiltään pienissä asioissa (sanotaan nyt vaikka korkeintaan joitakin tuhansia euroja ja/tai mielipaha) jutun oikeudessa hävinnyt osapuoli joutuu lähestulkoon aina maksamaan alkuperäiseen intressiin nähden moninkertaisen summan. Eikä voittaja silti saa pahimmillaan vuosikausia kestävästä prosessista, vaivasta ja stressistä palkaksi yhtään sen enempää kuin vaatimansa summan, pahimmillaan vain joitakin satasia. Näissä tilanteissa kannattaa vakavasti harkita ylpeytensä nielemistä riitelyn sijaan. Mikä pätee tietysti molempiin osapuoliin. Laiha sovinto on lähestulkoon aina parempi kuin mehevä riita. Riidellessä pikkuasioista ainoastaan juristit voittavat.

Rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on lisäksi mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Okei, tämä ei tietty kerro juuri mitään. Esimerkiksi tilastollisesti yleisissä rikoksissa rangaistuksen mittaaminen tapahtuu tosiasiassa pitkälti oikeuskäytännöstä rakennettuihin taulukoihin ja niiden orjalliseen seuraamiseen.

Kun rangaistus annetaan kerralla useammasta kuin yhdestä rikoksesta, puhutaan yhteisestä rangaistuksesta. Tällöin rangaistuksen mittaamisessa lähtökohdaksi otetaan siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi siten vaikuttaa yhteistä rangaistusta lieventävästi. Kansan keskuudessa puhutaan myös paljousalennuksesta.

Kärjistäen kyse on siis siitä, että mitä enemmän teet rikoksia, sitä lievempi rangaistus seuraa suhteessa rikosten määrään. Usein käytetty laskentakaava on, että otetaan lähtökohdaksi rikoksista törkein ja lasketaan sille oma rangaistuksensa, esimerkiksi 40 päiväsakkoa. Tämän jälkeen lopuille kolmelle lievemmälle rikokselle lasketaan rangaistukseksi esimerkiksi 1/3 siitä, mitä näille rikoksille annettaisiin, jos ne olisivat yksittäisiä rikoksia. Jos näille olisi yksittäisenä annettu esimerkiksi 30 päiväsakkoa, lasketaan niille nyt ainoastaan 10 päiväsakkoa. Lopputulos olisi siis 40 + 10 + 10 + 10 = 70 päiväsakkoa. Todettakoon, että tosiasiassa tälläkin laskutavalla saadaan oikeuskäytäntöä ankarampi lopputulos. Asia hoidetaan tuomarin päässä esimerkiksi siten, että ruksataan yli yksi lievemmistä petoksista ja annetaan vielä yhdestä vaikka 1/6 siitä, mitä sille yksittäisenä rikoksena annettaisiin (40 + 10 + 10 + 5 + 0 = 65 päiväsakkoa).

Kokonaisrangaistuksen on lisäksi käytännässä oltava sama riippumatta siitä, käsitelläänkö rikokset samassa vai eri oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimen on siis kohtuullistettava uutta rangaistusta yleensä aina, jos aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa. Myös toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa tuomittu vankeusrangaistus on otettava rangaistuksen mittaamisessa huomioon, jos aikaisempi Suomessa tuomittu rangaistus otettaisiin vastaavassa tilanteessa huomioon. Siten esimerkiksi Kreikassa tuomittava vankeusrangaistus on otettava huomioon rangaistusta alentavana seikkana samalla tavalla kuin Suomessa tuomittu saman pituinen vankeusrangaistus otettaisiin huomioon.

Otetaan esimerkki selventämään mainittua kuviota. Käräjäoikeus lukee Sepin syyksi vuonna 2010 tehdyn rikoksen, vuonna 2011 tehdyn rikoksen sekä vuonna 2012 tehdyn rikoksen. Vuonna 2014 käräjäoikeus tuomitsee Sepin näistä rikoksista yhteiseen vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen. Ennen käräjäoikeuden tuomion antamista Sepi on kuitenkin vuonna 2013 tuomittu Ruotsissa yhteiseen 8 kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen vuonna 2012 tehdyistä rikoksista. Tämä Ruotsissa annettu aikaisempi tuomio olisi tullut ottaa huomioon, jos aikaisempi kansallinen tuomio olisi vastaavassa tilanteessa pitänyt ottaa huomioon. Käytännössä siis Suomessa annettua rangaistusta alentavana olisi pitänyt ottaa huomioon Ruotsissa annettu tuomio, jolloin Suomessa annettu rangaistus olisi ollut jonkin verran lievempi.

KKO:2017:55 ratkaisussa korkein oikeus asetti työnantajalle muun työn ja koulutuksen tarjoamisvelvoitteen myös laillisesti toistuvien määräaikaisuuksien päättyessä sellaisessa tilanteessa, jossa työvoiman tarve on ollut pysyvä. Erityisesti sosiaali- ja terveysalalla perättäiset, mutta silti laillisesti toistuvat määräaikaiset työsuhteet ovat tavallisia. Tavatonta ei ole edes lähes vuosikymmenen työskentely määräaikaisena työntekijänä.

Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan, että sellaisessa tilanteessa, jossa työnvoiman tarve on ollut pysyvä, voidaan työntekijän asemaa työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutta koskevan työsopimuslain 7 luvun 4 §:n kannalta verrata toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen omaavan asemaan. Ratkaisussa kuntayhtymän olisi pitänyt selvittää ennen työntekijän määräaikaisen työsopimuksen päättymistä, voitaisiinko työntekijälle tarjota muuta työtä tai järjestää tälle koulutusta muun tehtävän hoitamiseen. Kuntayhtymää velvoitti asiassa myös lojaliteettivelvoite työntekijää kohtaan.

Tapauksessa A oli työskennellyt kuntayhtymälle yhtäjaksoisesti yli kahdeksan vuoden aikana 16 määräaikaisessa työsuhteessa sosiaalialalla. Työntekijä ei täyttänyt alan kelpoisuusvaatimuksia ja kuntayhtymällä katsottiin olleen peruste solmia työsopimukset määräaikaisina. Kuntayhtymällä ei katsottu olleen työsopimuslaissa säädettyä perustetta päättää työsopimusta, sillä kuntayhtymä oli laiminlyönyt työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuuden. Kuntayhtymä velvoitettiin suorittamaan A:lle korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä.

Kuntayhtymä katsoi, että sillä ei ollut velvollisuutta "räätälöidä" epäpätevälle sosiaalityöntekijälle jotakin muuta tehtävää, työsopimusta tai vakanssia.

Toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen kohdalla työnantajan on työsopimuslain 7 luvun 2, 3 ja 4 §:n mukaisesti selvitettävä, onko työntekijän irtisanominen vältettävissä sijoittamalla tai kouluttamalla työntekijä muihin tehtäviin. Mainitun 7 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työntekijälle on tarjottava ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Jos tällaista työtä ei ole, työntekijälle on tarjottava muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Säännöksen 2 momentin mukaan työnantajan on järjestettävä työntekijälle sellaista uusien tehtävien edellyttämää koulutusta, jota voidaan molempien sopijapuolten kannalta pitää tarkoituksenmukaisena ja kohtuullisena.

Tuomiossa todettiin myös, että työsopimuslain mukaisesti määräaikaisissa työsuhteissa ei saa pelkästään työsopimuksen kestoajan vuoksi soveltaa epäedullisempia työehtoja kuin muissa työsuhteissa, ellei se ole perusteltua asiallisista syistä.

Tuomiossa mukaan A:n työsuhdetta olisi tullut pitää toistaiseksi voimassa olleena, jos hänellä olisi ollut sosiaalityöntekijän tehtävään laissa edellytetty kelpoisuus. KKO katsoi, että näissä olosuhteissa A:n asema on työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutta koskevan työsopimuslain rinnastettavissa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa olevan työntekijän asemaan. Tuomion mukaan siinä selostetuin perustein A:n työsuhdetta olisi tullut pitää toistaiseksi voimassa olleena, jos hänellä olisi ollut sosiaalityöntekijän tehtävään laissa edellytetty kelpoisuus.

Professori Seppo Koskinen on arvioinut ratkaisua Edilexin avoimessa artikkelissa. Koskinen on todennut muun muassa, että ”Tuomion keskeisin juridinen kysymys koski työnantajan velvollisuutta tarjota määräaikaiselle työntekijälle tämän tekemän työn päättyessä muuta työtä. Perinteinen lähtökohta tässä tilanteessa on ollut, että laillisen määräaikaisuuden päättyessä määräaikaisella työntekijällä ei ole juridista etuoikeutta työnantajalla tarjolla olevaan muuhun työhön.”

Määräaikaisissa työsuhteissa työskenteleviä suojataan sekä lainsäätäjän että ylintä kotimaista tuomiovaltaa soveltavan tuomioistuimen toimesta erityisesti niissä tapauksissa, joissa toistuvat määräaikaiset työsuhteet johtavat tilanteeseen, missä työvoiman tarpeen katsotaan olevan pysyvä. Määräaikaisuuksien ketjuttamisesta halutaan tehdä vähemmän houkuttelevaa, mikä on oikein erityisesti sosiaali- ja terveysalalla, missä tilanne on paikoitellen karannut käsistä eli vaikkapa 10 vuoden mittaiseen yhtäjaksoiseen määräaikaisiin sopimuksiin perustuvaan työskentelyyn. Ratkaisusta ilmenevällä tavalla kuitenkaan esimerkiksi irtisanomisajan palkkaa koskevaa turvaa vastaavassa tilanteessa ei kuitenkaan olisi.

Työnantajalle muodostuu siis uusi velvoite arvioida työvoiman tarpeen pysyvyys ollessaan jatkamatta pitkään ketjutettua määräaikaisvakanssia. Mikäli tarve on pysyvä, on työnantajan oltava lojaali työntekijää kohtaan ja pyrittävä jatkamaan työsuhdetta (ei kuitenkaan kohtuuttomasti), kuten toistaiseksi voimassa olevien työsopimuksien kohdalla.  

Suomessa työntekijän asema on kiistatta hyvä, jollei erinomainen.

Nykypäivänä kaiken maailman kauko-ohjattavat helikopterit, kansankielessä ”dronet”, ovat yleistyneet kovasti ja niitä saa ilmeisesti hyvinkin sopuhintaan. Sikäli kun semmoinen putoaa jonkun päähän vaikkapa teknisestä viasta johtuen, kuka maksaa ja korvaa? Sitä pohditaan tämän viikon artikkelissa.

Trafin sivuilta selviää, että periaatteessa samanlainen kauko-ohjattava laite voi olla joko lennokki taikka kauko-ohjattava ilma-alus. Seuraavassa Trafin sivuilta härskisti kopioidut määritelmät:

”Laitteen käyttötarkoitus ratkaisee, eli sama laite voi olla kumpi vaan riippuen kulloisenkin lennätyksen tarkoituksesta.

Lennokki on lentämään tarkoitettu laite, jonka mukana ei ole ohjaajaa ja jota käytetään harraste- tai urheilutarkoitukseen

Kauko-ohjattu ilma-alus on ilma-alus, joka on tarkoitettu lentämään ilman ilma-aluksessa mukana olevaa ohjaajaa ja käytetään lentotyöhön. Lentotyöksi katsotaan mikä tahansa muu kuin harraste ja urheilu käyttö.”

No siitä ei paljon viisastuttu. Eli jos samaa vempelettä käyttää kuvatakseen vaikkapa kiinteistön myynti-ilmoitusta varten, kyseessä lienee tuolloin kauko-ohjattu ilma-alus. Jos samalla vehkeellä puolestaan toisena päivänä pyörii huvikseen ympyrää taivaalla päristäen samalla huuliaan, kyseessä voisi sitten olla lennokki.

Mitä väliä sillä on, kumpi on kyseessä? Paljonkin. Kauko-ohjatun ilma-aluksen osalta pätee niin sanottu ankara vastuu, joka määräytyy ilmailulain (864/2014) 136 §:n perusteella. Ankara vastuu ilmailulaissa muotoiltuna kuuluu nimittäin seuraavasti: ”Ilma-aluksen omistaja, haltija ja käyttäjä ovat huolimattomuudestaan riippumatta yhteisvastuussa vahingosta, joka ilma-aluksen käyttämisestä ilmailuun aiheutuu henkilölle tai omaisuudelle, jota ei kuljeteta kyseisessä ilma-aluksessa.”

Yllä sanottu tarkoittaa selkokielelle käännettynä sitä, että kauko-ohjattavan ilma-aluksen käyttäjä vastaa kaikesta aluksen aiheuttamasta vahingosta riippumatta tuottamuksensa tasosta. Iskikö koneeseen salama ja se putosi auton päälle siitä syystä? Ihan sama, maksa. Tuliko koneeseen häiriö ja putoaminen johtui siitä? Ihan sama, maksa.

Jos kyseessä kuitenkin on lennokki: vastuu määräytyy vahingonkorvauslain (412/1974) perusteella. Sen perussäännöksen eli 2§ perusteella: ”Joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä tässä laissa säädetään, muuta johdu.”

Tämä puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että ilma-aluksen kuljettaja vastaa vahingosta vain, jos hän on aiheuttanut sen tahallisesti tai huolimattomuuttaan. Eli jos kone putoaa käsittelyvirheen takia auton päälle, lennättäjä maksaa. Mutta jos kone putoaakin teknisestä viasta johtuen eikä tuottamusta muutenkaan voida osoittaa, voi lennättäjä nostaa kätensä pystyyn ja todeta että sattuuhan näitä.

Semmoista tällä kertaa. Tämän artikkelin osalta koen kuitenkin tarpeelliseksi vastuunrajoituksen muodossa todeta, että yllä sanotussa on nojattu aika puhtaasti Trafin sivujen antiin asiasta, ja asiaan saattaa liittyä joitakin ilmailu-vahingonkorvausoikeudellisia kommervenkkejä, joita allekirjoittanut ei osannut ottaa huomioon. Älä siis lähde prosessaamaan korkeimpaan oikeuteen ihan pelkästään tämän artikkelin viisauksien perusteella jos vahinko sattuu, vaan ota ennemmin yhteyttä johonkin joka tietää asiasta jotain.

Työsopimuksen irtisanominen ja purkaminen

Työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään.

Työnantaja saa purkaa työsopimuksen noudatettavasta irtisanomisajasta tai työsopimuksen kestosta riippumatta päättyväksi heti vain erittäin painavasta syystä. Tällaisena syynä voidaan pitää työntekijän työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden niin vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista edes irtisanomisajan pituista aikaa.

Rikollinen toiminta työaikana

Lähtökohtaisesti on selvää, että jos työntekijä työaikana tekee rikoksen, joka kohdistuu työnantajaan tai työkavereihin, on työnantajalla oikeus purkaa työsopimus päättymään välittömästi. Jos työntekijän rikollinen toiminta kohdistuu työaikana asiakkaaseen, niin työnantajalla voi olla oikeus päättää työsuhde samoin kuin jos rikos olisi kohdistunut työnantajaan itseensä. Lievemmissä tapauksissa kyseeseen voi tulla työsopimuksen irtisanominen.

Lehdistössä on jonkin verran uutisoitu tilanteista, joissa työsuhde on päätetty, vaikka rikosilmoitusta ei ole tehty tai asia ei ole vielä edennyt käräjäoikeuden lainvoimaiseen tuomioon. Työnantajalla saattaakin olla oikeus myös näissä tilanteissa päättää työsopimus, kunhan näyttö rikoksesta on ilmeisen selvää. Rajatapauksissa työnantajan kannattaa kuitenkin odottaa ainakin siihen saakka, että syyttäjä on tehnyt ratkaisunsa siitä, että nostaako hän syytteen vai ei.

Olen erilaisissa työyhteisössä kuullut legendoja työntekijöiden eväitä varastelevista henkilöistä. Työtuomioistuimessa onkin käsitelty tapausta, jossa vartija oli ottanut toisen vartijan eväät yhteisesti käytössä olleesta jääkaapista, minkä johdosta vartijan työsopimus oli päätetty. Kaikessa viisaudessaan työtuomioistuin totesi, että tällainen menettely on toiminta on toki moitittavaa, muttei kuitenkaan oikeuta päättämään työsuhdetta. Onneksi saatiin tähänkin kysymykseen arvovaltainen vastaus. 

Rikollinen toiminta työajan ulkopuolella

Mikäli työntekijä tuomitaan työajan ulkopuolella tehdystä rikoksesta rangaistukseen, ei työnantajalla tavallisesti ole automaattista oikeutta päättää työsopimusta. Vapaa-aikana tehdyn rikoksen osalta on ensinnäkin huomioitava tuomittavan rangaistuksen ankaruus. Selvää on, että jos työntekijä tuomitaan esimerkiksi pidempään ehdottomaan vankeusrangaistukseen, työntekijän on mahdotonta täyttää ensisijaista työsopimuksesta johtuvaa velvollisuuttaan eli työntekovelvoitetta.

Toisaalta on verrattava myös työntekijän asemaa ja tehtävänkuvaa sekä tehdyn rikoksen luonnetta. Kirjanpitäjän työsuhteen päättämiseen voi olla vankemmat perusteet, mikäli kirjanpitäjä on vapaa-ajallaan syyllistynyt esimerkiksi petokseen, jolla hän on pyrkinyt saamaan itselleen varallisuutta. Sen sijaan esimerkiksi rakennusmiehen työsuhdetta tuskin voidaan päättää, mikäli hän syyllistyy samankaltaiseen petokseen olettaen lisäksi, että petoksella hankitun omaisuuden arvo ei ole huomattava.

Lapsi ja mobiiliostot

Jokainen tuntee jonkun, jonka lapsi on tilaillut vanhemman laskuun konsolipelin lisäosia, kännykkäpelin maksullisia osia tai aiheuttanut yhteiskäytössä olevalla tabletilla perheen kukkaroon loven, jolla ei viitata rakkauteen.  

Lapsi tarvitsee pääsääntöisesti vanhemman suostumuksen tehdessään hankintoja, sillä hän on oikeustoimikelpoisuudeltaan vajaavaltainen.

Tarve vanhemman suostumukseen riippuu paitsi lapsen iästä myös ostoksen hinnasta ja laadusta. Vähittäiskaupassa myyjän vastuulla on ostajan iän ja vanhempien suostumuksen varmistaminen.

Alle 18-vuotias voi tehdä ilman vanhemman tai huoltajan suostumusta vain tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä ostoksia, joita ovat esimerkiksi taskurahoilla hankitut, kohtuullisen hintaiset, saman ikäisten yleisesti ostamat tuotteet. Esimerkiksi lemmikkieläintä, ulkomaanmatkaa tai tatuointia ei voi hankkia ilman huoltajan lupaa. Teini-ikäinen voi käytännössä ostaa itse tavanomaisen hintaiset farkut, mutta mikäli puhutaan vaikkapa yli 150 euron merkkifarkuista, tulisi myyjän jo kiinnittää huomiota siihen, onko sopimukselle huoltajan suostumus.

15 vuotta täyttänyt voi käyttää ansioitaan, kuten kesätyörahoja, merkittävämpiinkin ostoksiin, mutta hän ei saa ostaa velaksi.

Kuluttajariitalautakunta on tuoreessa 7.7.2017 julkaistussa ratkaisussaan pohtinut vastuun jakautumista tilanteessa, jossa 6- ja 7-vuotiaat lapset tekivät äitinsä matkapuhelimella pelatessaan ostoksia. Lautakunta totesi, että "Holhouslain säännökset alaikäisten ostorajoituksista pätevät silloinkin, kun lapsi tekee ostoksia älypuhelimella. Vastuu lapsen puhelimen käytöstä kuuluu vanhemmille, mutta lasten tekemistä sopimuksista ei tule sitovia ilman vanhempien suostumusta. Jos vanhemmat ovat kuitenkin olleet huolimattomia lastensa valvonnassa ja siitä aiheutuu myyjätaholle todellista vahinkoa, vanhemmat voivat joutua korvausvastuuseen".

Tapauksessa lapset olivat saaneet pelata äitinsä älypuhelimella ja olivat äidin tietämättä suorittaneet ostoja. Laskua oli kertynyt 108 euroa, josta äidille suositeltiin hyvitettävän 85 €.

Operaattori oli tapauksessa katsonut, että liittymän omistajalla on velvollisuus valvoa liittymän ja puhelimen käyttöä. Liittymän käyttöä voidaan rajoittaa ja estää pääsy palvelunumeroihin. Äiti ei ollut sopinut rajoituksista ja oli antanut liittymän alaikäisten käyttöön. Hän oli itse mahdollistanut lasten ostot nettikaupasta. Pelisovelluskaupan pitäjä vetosi siihen, että ostaminen edellytti tilin luomista, mitä lapset eivät voineet tehdä. Laitteessa oli toiminto, joka mahdollisti lapsen pelaamisen, mutta sovellusten ostamisen vain aikuisen erikseen antamalla suojakoodilla.

Lautakunta piti selvitettynä, että äiti oli antanut lastensa käyttää liittymäänsä eikä ollut rajoittanut sitä. Hän ei kuitenkaan ollut antanut suostumustaan kyseisiin ostoksiin eikä hyväksynyt niitä jälkikäteen. Koska alaikäisillä ei ollut oikeutta tehdä peliostoja itsenäisesti eikä huoltajan suostumusta tai edes hiljaista hyväksyntää ollut, ostokset eivät olleet sitovia. Tämän vuoksi sovellusten myyjä ei voinut veloittaa ostoista eikä niitä näin ollen voinut puhelinlaskullakaan laskuttaa. 

Tapauksessa punnittiin siten vanhemman velvollisuutta valvoa lapsensa käyttäytymistä ja rajoittaa sitä esimerkiksi mobiililaitteen asetuksia säätämällä eli vanhemman huolellisuusvelvollisuuden laajuutta. Merkitystä annettiin sille, että tapauksessa pidettiin selvitettynä sitä, ettei äiti ollut tietoinen ostoista, eikä etenkään hyväksynyt niitä. Lapsen tekemistä sopimuksista ei siten tullut sitovia vain sen vuoksi, että vanhempi oli jättänyt huolehtimatta rajoituksista ja asetuksista ostojen suhteen.

Kuitenkaan koko laskun summaa ei laitettu palveluntarjoajan piikkiin, vaan vain alle 4/5 laskusta. Taakan jako viittaa siihen, että vanhemmatkaan eivät voi jättää vaihdetta täysin vapaalle lastensa suhteen. Vastuun jako on tietysti myös tapauskohtaista ja vanhemman valvontavastuu voi tilanteesta riippuen muodostua raskaammaksikin. Arviointiin vaikuttavat ostotapahtuman kaikki olosuhteet ja niiden muodostama kokonaisuus eli esimerkiksi lapsen ikä, vanhemman mahdollisuus rajoittaa ostoja, ostojen suorittamisen helppous sekä ostojen tarjoaminen pelin yhteydessä ja tarjonnan laatu

Kuluttaja- ja kilpailuvirastokin (KKV) muistuttaa verkkosivuillaan, että vanhemman on parasta varautua siihen, ettei saa täyttä hyvitystä lapsensa tekemästä laskusta erityisesti, jos tilanne olisi voitu estää vanhemman huolellisella toiminnalla.

Ei-toivottujen ostojen tapahtuessa KKV suosittaa selvittämään ensin laskujen perusteella, mikä yritys on tehnyt veloituksen ja ottamaan suoraan yhteyttä tähän yritykseen sekä kertomaan, että lapsi on tehnyt ostoja, joita huoltaja ei ole valtuuttanut tai joista huoltaja ei ole ollut tietoinen. KKV suosittaa neuvottelemaan yrityksen kanssa sovinnollista ratkaisua – kaiketi 4/5 malli voisi olla lähtökohta tai ainakin vanhemman tavoite.

Mikäli yritykseen suoraan tehty yhteydenotto ei tuota tulosta, suosittaa KKV ottamaan yhteyttä luottokorttiyhtiöön tai operaattoriin, joilla on palveluntarjoajan (yrityksen) kanssa yhteisvastuu ongelmatilanteiden selvittämisessä.

Tällä kertaa on luvassa oikein poikkeuksellisen kuivakkaa ja tylsää asiaa testamentin hyväksymisen oikeusvaikutuksista tuoreahkon korkeimman oikeuden ratkaisun valossa. Mikäli et ole syystä taikka toisesta erityisen kiinnostunut perintöoikeudesta taikka muutoin häiriintynyt, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän ja lähtemään vaikkapa Turkuun katsomaan isoja laivoja.

Testamenttihan tulee antaa sen saajien toimesta tiedoksi vainajan lakimääräisille perillisille, jotta se tulee voimaan. Tiedoksianto tulee tehdä todisteellisesti jne, mutta ei mennä tässä vaiheessa sen tarkemmin yksityiskohtiin. Joka tapauksessa perillisen on kuuden kuukauden kuluessa tiedoksisaannista moitittava testamenttia, muuten se tulee lainvoimaiseksi. Testamentin voi hyväksyä myös samantien, jolloin menettää oikeutensa moittia testamenttia ja se tulee lainvoimaiseksi hyväksyneeseen osakkaaseen nähden välittömin vaikutuksin.

Yllä sanotussa peruskuviossa ei sinänsä ole mitään uutta tai erikoista. Asioita mutkistaa (tai selventää, katsantokannasta riippuen) korkeimman oikeuden viime vuonna antama ratkaisu KKO 2016:68, jossa oli otsikkonsa perusteella kyse siitä, että

”C oli määrännyt testamentissaan, että hänen omistamansa X Oy:n osakkeet oli jaettava hänen lapsilleen, mm. A:lle ja B:lle. C:n kuoltua osakkeet oli luovutettu lapsille. B oli sittemmin testamentissaan määrännyt säätiö G:lle Y Oyj:n osakkeet, jotka A:n mukaan olivat tulleet X Oy:n osakkeiden sijaan. B:n kuoltua hänen testamenttinsa oli annettu tiedoksi A:lle, joka oli hyväksynyt testamentin ja sitoutunut olemaan moittimatta sitä.

A oli G:tä vastaan nostamassaan kanteessa vaatinut vahvistettavaksi, ettei B ollut voinut testamentillaan määrätä Y Oyj:n osakkeista, koska niitä koski C:n testamentissa ollut toissijaismääräys. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A oli hyväksyttyään B:n testamentin menettänyt oikeutensa vedota esittämäänsä testamentin tehottomuusperusteeseen.”

Väännetään hieman rautalankaa. Ratkaisussa oli siis kyse siitä, oliko A hyväksymällä B:n tekemän testamentin hyväksynyt testamentin myös siltä osin, kuin testamentti oli loukannut C:n tekemän testamentin toissijaismääräystä.

Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluiden kohdan 28 mukaisesti ” A:n antama hyväksymistahdonilmaisu on ollut testamenttiin ennalta kirjoitettu vakiomuotoinen hyväksymislausuma. Siinä ei ole yksilöity, mitä hyväksyminen pitää sisällään tai missä asemassa se on annettu. Asiassa ei ole väitettykään, että hyväksymislausuman sisällöstä tai tarkoituksesta olisi ennen tahdonilmaisun antamista erikseen keskusteltu. Tulkinnan lähtökohtana on tällöin tahdonilmaisun sanamuoto, joka on sisällöltään yksiselitteinen. Se ei myöskään sisällä mitään rajauksia tai varaumia. Sanamuoto puoltaa siten hyväksymisen tulkitsemista laajasti.”.

Yllä sanottu tarkoittanee siis, että hyväksyminen on tehty luultavasti yhdellä lauseella perusmuotoisesti ”hyväksyn tämän testamentin ja sitoudun olemaan sitä millään perusteella moittimatta” tai jotakin vastaavaa. Asiassa ei edellä sanotulla tavalla ole edes väitetty, että hyväksymistahdonilmaisun sisällöstä tai ulottumisesta koskemaan myös aiemman testamentin toissijaismääräystä olisi erikseen keskusteltu. Uskon vaivatta, ettei A ollut ajatellut hyväksyvänsä testamenttia siltä osin, kuin se loukkaa aiemman testamentin toissijaismääräystä. Korkeimman oikeuden näkökulmasta tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä, vaan hyväksymistä on tulkittava sanamuotonsa mukaisesti.

Edelleen ratkaisun perusteluiden kohdan 29 mukaisesti ” A on hyväksynyt veljensä testamentin siinä yhteydessä, kun se on annettu hänelle tiedoksi. Testamentti on annettu hänelle tiedoksi sen vuoksi, että hän oli tiedoksiantohetkellä veljensä lähin toissijainen perillinen perintökaaren 14 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Asiassa ei ole väitettykään, että hyväksymistä annettaessa ja vastaanotettaessa olisi ollut millään tavalla esillä A:n mahdollinen asema isänsä testamentissa määrättynä toissijaisena testamentin saajana. Nämä olosuhteet puhuvat sen puolesta, että A:n katsottaisiin hyväksyneen testamentin vain veljensä toissijaisena perillisenä. Jos hyväksymistä tulkittaisiin näin, hän voisi hyväksymisestä huolimatta vedota niihin kanteensa perusteena esittämiinsä seikkoihin, jotka liittyvät hänen väitettyyn asemaansa isänsä testamentissa määrättynä toissijaisena testamentin saajana.”

Korkein oikeus on todennut, että edellä sanottu tulkintatapa olisi kuitenkin keinotekoinen. Tällaisella tulkinnalla testamentin hyväksymiselle annettaisiin sellainen sisältö, jonka ei voida otaksua olleen sen enempää testamentin hyväksyneen A:n kuin hyväksymistiedoksiannon vastaanottaneen B:n tarkoitus.

Asian ennakkopäätösluontoisuutta vähentää hieman se, että osapuolten ei ollut katsottu ilmeisesti mieltäneen alkuperäisessä C:n testamentissa olleen sellaista toissijaismääräystä, jonka A myöhemmin väitti siinä olevan. Joka tapauksessa korkeimman oikeuden mukaan hyväksymistahdonilmaisun tulkinnassa on perusteltua ottaa huomioon se, että A:lla on ollut velvollisuus selvittää asemansa yhtäältä C:n testamentin saajana ja toisaalta B:n toissijaisena perillisenä. A:n olisi tullut joka tapauksessa tulla tietoiseksi väittämästään C:n testamentin toissijaismääräyksestä silloin, kun hän on saanut siitä tiedon. Näin ollen A:lla olisi ollut velvollisuus selvittää testamenttimääräyksiin perustuva oikeusasemansa ja hyväksymistahdonilmaisun oikeusvaikutukset.

Näistä syistä korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluiden kohdan 33 mukaisesti ” A:n tiedossa ovat siten jo pitkään ennen testamentin hyväksymistä olleet kaikki hänen oikeusasemansa arvioinnin kannalta merkitykselliset seikat. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa testamentin hyväksymistahdonilmaisun tulkinnassa on perusteltua lähteä siitä, että A ei voi enää B:n testamentin rajoituksetta ja varauksitta hyväksyttyään vaatia testamentin tehottomaksi julistamista sellaisilla perusteilla, joista hän on ollut tai joista hänen olisi pitänyt olla tietoinen. Sen vuoksi A ei voi vaatia B:n testamentin julistamista tehottomaksi sillä perusteella, että tämä oli testamentissaan määrännyt myös siitä isältään perintönä saadusta omaisuudesta, jota koski C:n testamentin väitetty toissijaismääräys A:n hyväksi.”

Korkeimman oikeuden ratkaisu on A:n kannalta kohtuullisen ankara, mutta silti hyvin perusteltu ja allekirjoittaneenkin mielestä oikea. Voidaanko tästä sitten vetää johtopäätös, että mikäli esimerkiksi vainaja X:n toissijaiset perilliset hyväksyvät tämän lesken Y testamentin, jossa leski määrää kaikesta omaisuudesta, tarkoittaa toissijaisten perillisten hyväksyvän testamentin myös siltä osin kuin se loukkaa heidän PK 3:1 mukaista oikeutta periä sukulaisensa? Jätän vastauksen lukijan harkittavaksi ja korostan, että se on tietysti jokaisessa kuolinpesässä ja sen olosuhteissa tapauskohtaista.

Verottajan tuoreessa kannanotossa käsitellään sinänsä mielenkiintoista aihetta lottovoiton jakamisesta useammalle henkilölle verovapaana arpajaisvoittona.

Tuloverolain mukaan Suomesta ja ETA-alueelta saadut arpajaisvoitot ovat verovapaata tuloa. Toisaalta perintö- ja lahjaverolain mukaan lahjaveroa on suoritettava, kun omaisuutta annetaan lahjaksi toiselle.

Arpajaisiin on luonnollisesti mahdollista osallistua siten, että useampi henkilö jakaa arpajaisvoiton keskenään esimerkiksi kunkin henkilön rahapanoksen mukaisessa suhteessa. Jos tällainen ns. porukkasopimus on tehty ennen varsinaista arvontaa, pidetään arpajaisvoittoa kaikkien sopimusosapuolten osalta verovapaana arpajaisvoittona eikä kellekään aiheudu lahjaveroseuraamuksia.

Sopimus yhdessä pelaamisesta voi perustua kirjalliseen tai suulliseen sopimukseen. Sopimuksen osapuolten on kuitenkin kyettävä jollain tavalla näyttämään, että sopimus on tehty ennen arvontaa. Nimenomaan tästä syystä sopimukset ylipäätään kannattaa tehdä kirjallisesti. Suullisen sopimuksen osalta hankalampi homma onkin arvioida, että kuinka korkealle verottaja asettaa näyttökynnyksen ja mitä näyttöä verottaja edellyttää.

Tässä vaiheessa välkyimmät varmaankin hoksaavat, että jos porukkasopimus tehdään vasta arvonnan jälkeen, kyseessä ei verottajan näkemyksen mukaan ole yhdessä pelaaminen - ei vaikka arvonnan jälkeen tehty porukkasopimus päivättäisiin tehdyksi ennen arvontaa. Lisäksi ongelmia saattaa syntyä tässä tilanteessa siitä, että verottaja varmaankin mielellään arvioi tällaisen menettelyn veropetokseksi. Toisaalta verottajakin törmää tässä tilanteessa edellä mainittuun näyttöongelmaan. Verottajan on vähintäänkin hankalaa näyttää, että asiakirjan päiväys ei pidä paikkaansa.

Jos lottokavereihin on vaikea luottaa, eikä kirjallista porukkasopimusta ole tehty, kannattaa pyrkiä siihen, että juuri sinulla on arpalipuke hallussa. Tämä johtuu siitä, että jos porukkasopimusta ei ole tehty ennen arvontaa, arpajaisvoiton saajana pidetään arpalipukkeen arvontahetkellä omistanutta henkilöä. Mikäli omistusoikeutta ei muutoin pystytä osoittamaan, niin lipukkeen hallinta on tietty vahva osoitus omistusoikeudesta.

Jos arpalipukkeen omistaja lahjoittaa arpalipukkeen ennen arvontaa, lahjan arvona pidetään arpalipukkeen mukaisen pelipanoksen määrää. Jos siis uskot arpaonneesi, niin hyvin käyttäytyville muksuille ja muksujenmuksuille kannattaa lahjoittaa korkeintaan 4.999 euron arvosta vielä arpomattomia arpalipukkeita (lakisyistä mainitsen vielä, että en suosittele tätä).