Lapsi ja mobiiliostot

Jokainen tuntee jonkun, jonka lapsi on tilaillut vanhemman laskuun konsolipelin lisäosia, kännykkäpelin maksullisia osia tai aiheuttanut yhteiskäytössä olevalla tabletilla perheen kukkaroon loven, jolla ei viitata rakkauteen.  

Lapsi tarvitsee pääsääntöisesti vanhemman suostumuksen tehdessään hankintoja, sillä hän on oikeustoimikelpoisuudeltaan vajaavaltainen.

Tarve vanhemman suostumukseen riippuu paitsi lapsen iästä myös ostoksen hinnasta ja laadusta. Vähittäiskaupassa myyjän vastuulla on ostajan iän ja vanhempien suostumuksen varmistaminen.

Alle 18-vuotias voi tehdä ilman vanhemman tai huoltajan suostumusta vain tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä ostoksia, joita ovat esimerkiksi taskurahoilla hankitut, kohtuullisen hintaiset, saman ikäisten yleisesti ostamat tuotteet. Esimerkiksi lemmikkieläintä, ulkomaanmatkaa tai tatuointia ei voi hankkia ilman huoltajan lupaa. Teini-ikäinen voi käytännössä ostaa itse tavanomaisen hintaiset farkut, mutta mikäli puhutaan vaikkapa yli 150 euron merkkifarkuista, tulisi myyjän jo kiinnittää huomiota siihen, onko sopimukselle huoltajan suostumus.

15 vuotta täyttänyt voi käyttää ansioitaan, kuten kesätyörahoja, merkittävämpiinkin ostoksiin, mutta hän ei saa ostaa velaksi.

Kuluttajariitalautakunta on tuoreessa 7.7.2017 julkaistussa ratkaisussaan pohtinut vastuun jakautumista tilanteessa, jossa 6- ja 7-vuotiaat lapset tekivät äitinsä matkapuhelimella pelatessaan ostoksia. Lautakunta totesi, että "Holhouslain säännökset alaikäisten ostorajoituksista pätevät silloinkin, kun lapsi tekee ostoksia älypuhelimella. Vastuu lapsen puhelimen käytöstä kuuluu vanhemmille, mutta lasten tekemistä sopimuksista ei tule sitovia ilman vanhempien suostumusta. Jos vanhemmat ovat kuitenkin olleet huolimattomia lastensa valvonnassa ja siitä aiheutuu myyjätaholle todellista vahinkoa, vanhemmat voivat joutua korvausvastuuseen".

Tapauksessa lapset olivat saaneet pelata äitinsä älypuhelimella ja olivat äidin tietämättä suorittaneet ostoja. Laskua oli kertynyt 108 euroa, josta äidille suositeltiin hyvitettävän 85 €.

Operaattori oli tapauksessa katsonut, että liittymän omistajalla on velvollisuus valvoa liittymän ja puhelimen käyttöä. Liittymän käyttöä voidaan rajoittaa ja estää pääsy palvelunumeroihin. Äiti ei ollut sopinut rajoituksista ja oli antanut liittymän alaikäisten käyttöön. Hän oli itse mahdollistanut lasten ostot nettikaupasta. Pelisovelluskaupan pitäjä vetosi siihen, että ostaminen edellytti tilin luomista, mitä lapset eivät voineet tehdä. Laitteessa oli toiminto, joka mahdollisti lapsen pelaamisen, mutta sovellusten ostamisen vain aikuisen erikseen antamalla suojakoodilla.

Lautakunta piti selvitettynä, että äiti oli antanut lastensa käyttää liittymäänsä eikä ollut rajoittanut sitä. Hän ei kuitenkaan ollut antanut suostumustaan kyseisiin ostoksiin eikä hyväksynyt niitä jälkikäteen. Koska alaikäisillä ei ollut oikeutta tehdä peliostoja itsenäisesti eikä huoltajan suostumusta tai edes hiljaista hyväksyntää ollut, ostokset eivät olleet sitovia. Tämän vuoksi sovellusten myyjä ei voinut veloittaa ostoista eikä niitä näin ollen voinut puhelinlaskullakaan laskuttaa. 

Tapauksessa punnittiin siten vanhemman velvollisuutta valvoa lapsensa käyttäytymistä ja rajoittaa sitä esimerkiksi mobiililaitteen asetuksia säätämällä eli vanhemman huolellisuusvelvollisuuden laajuutta. Merkitystä annettiin sille, että tapauksessa pidettiin selvitettynä sitä, ettei äiti ollut tietoinen ostoista, eikä etenkään hyväksynyt niitä. Lapsen tekemistä sopimuksista ei siten tullut sitovia vain sen vuoksi, että vanhempi oli jättänyt huolehtimatta rajoituksista ja asetuksista ostojen suhteen.

Kuitenkaan koko laskun summaa ei laitettu palveluntarjoajan piikkiin, vaan vain alle 4/5 laskusta. Taakan jako viittaa siihen, että vanhemmatkaan eivät voi jättää vaihdetta täysin vapaalle lastensa suhteen. Vastuun jako on tietysti myös tapauskohtaista ja vanhemman valvontavastuu voi tilanteesta riippuen muodostua raskaammaksikin. Arviointiin vaikuttavat ostotapahtuman kaikki olosuhteet ja niiden muodostama kokonaisuus eli esimerkiksi lapsen ikä, vanhemman mahdollisuus rajoittaa ostoja, ostojen suorittamisen helppous sekä ostojen tarjoaminen pelin yhteydessä ja tarjonnan laatu

Kuluttaja- ja kilpailuvirastokin (KKV) muistuttaa verkkosivuillaan, että vanhemman on parasta varautua siihen, ettei saa täyttä hyvitystä lapsensa tekemästä laskusta erityisesti, jos tilanne olisi voitu estää vanhemman huolellisella toiminnalla.

Ei-toivottujen ostojen tapahtuessa KKV suosittaa selvittämään ensin laskujen perusteella, mikä yritys on tehnyt veloituksen ja ottamaan suoraan yhteyttä tähän yritykseen sekä kertomaan, että lapsi on tehnyt ostoja, joita huoltaja ei ole valtuuttanut tai joista huoltaja ei ole ollut tietoinen. KKV suosittaa neuvottelemaan yrityksen kanssa sovinnollista ratkaisua – kaiketi 4/5 malli voisi olla lähtökohta tai ainakin vanhemman tavoite.

Mikäli yritykseen suoraan tehty yhteydenotto ei tuota tulosta, suosittaa KKV ottamaan yhteyttä luottokorttiyhtiöön tai operaattoriin, joilla on palveluntarjoajan (yrityksen) kanssa yhteisvastuu ongelmatilanteiden selvittämisessä.

Tällä kertaa on luvassa oikein poikkeuksellisen kuivakkaa ja tylsää asiaa testamentin hyväksymisen oikeusvaikutuksista tuoreahkon korkeimman oikeuden ratkaisun valossa. Mikäli et ole syystä taikka toisesta erityisen kiinnostunut perintöoikeudesta taikka muutoin häiriintynyt, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän ja lähtemään vaikkapa Turkuun katsomaan isoja laivoja.

Testamenttihan tulee antaa sen saajien toimesta tiedoksi vainajan lakimääräisille perillisille, jotta se tulee voimaan. Tiedoksianto tulee tehdä todisteellisesti jne, mutta ei mennä tässä vaiheessa sen tarkemmin yksityiskohtiin. Joka tapauksessa perillisen on kuuden kuukauden kuluessa tiedoksisaannista moitittava testamenttia, muuten se tulee lainvoimaiseksi. Testamentin voi hyväksyä myös samantien, jolloin menettää oikeutensa moittia testamenttia ja se tulee lainvoimaiseksi hyväksyneeseen osakkaaseen nähden välittömin vaikutuksin.

Yllä sanotussa peruskuviossa ei sinänsä ole mitään uutta tai erikoista. Asioita mutkistaa (tai selventää, katsantokannasta riippuen) korkeimman oikeuden viime vuonna antama ratkaisu KKO 2016:68, jossa oli otsikkonsa perusteella kyse siitä, että

”C oli määrännyt testamentissaan, että hänen omistamansa X Oy:n osakkeet oli jaettava hänen lapsilleen, mm. A:lle ja B:lle. C:n kuoltua osakkeet oli luovutettu lapsille. B oli sittemmin testamentissaan määrännyt säätiö G:lle Y Oyj:n osakkeet, jotka A:n mukaan olivat tulleet X Oy:n osakkeiden sijaan. B:n kuoltua hänen testamenttinsa oli annettu tiedoksi A:lle, joka oli hyväksynyt testamentin ja sitoutunut olemaan moittimatta sitä.

A oli G:tä vastaan nostamassaan kanteessa vaatinut vahvistettavaksi, ettei B ollut voinut testamentillaan määrätä Y Oyj:n osakkeista, koska niitä koski C:n testamentissa ollut toissijaismääräys. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A oli hyväksyttyään B:n testamentin menettänyt oikeutensa vedota esittämäänsä testamentin tehottomuusperusteeseen.”

Väännetään hieman rautalankaa. Ratkaisussa oli siis kyse siitä, oliko A hyväksymällä B:n tekemän testamentin hyväksynyt testamentin myös siltä osin, kuin testamentti oli loukannut C:n tekemän testamentin toissijaismääräystä.

Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluiden kohdan 28 mukaisesti ” A:n antama hyväksymistahdonilmaisu on ollut testamenttiin ennalta kirjoitettu vakiomuotoinen hyväksymislausuma. Siinä ei ole yksilöity, mitä hyväksyminen pitää sisällään tai missä asemassa se on annettu. Asiassa ei ole väitettykään, että hyväksymislausuman sisällöstä tai tarkoituksesta olisi ennen tahdonilmaisun antamista erikseen keskusteltu. Tulkinnan lähtökohtana on tällöin tahdonilmaisun sanamuoto, joka on sisällöltään yksiselitteinen. Se ei myöskään sisällä mitään rajauksia tai varaumia. Sanamuoto puoltaa siten hyväksymisen tulkitsemista laajasti.”.

Yllä sanottu tarkoittanee siis, että hyväksyminen on tehty luultavasti yhdellä lauseella perusmuotoisesti ”hyväksyn tämän testamentin ja sitoudun olemaan sitä millään perusteella moittimatta” tai jotakin vastaavaa. Asiassa ei edellä sanotulla tavalla ole edes väitetty, että hyväksymistahdonilmaisun sisällöstä tai ulottumisesta koskemaan myös aiemman testamentin toissijaismääräystä olisi erikseen keskusteltu. Uskon vaivatta, ettei A ollut ajatellut hyväksyvänsä testamenttia siltä osin, kuin se loukkaa aiemman testamentin toissijaismääräystä. Korkeimman oikeuden näkökulmasta tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä, vaan hyväksymistä on tulkittava sanamuotonsa mukaisesti.

Edelleen ratkaisun perusteluiden kohdan 29 mukaisesti ” A on hyväksynyt veljensä testamentin siinä yhteydessä, kun se on annettu hänelle tiedoksi. Testamentti on annettu hänelle tiedoksi sen vuoksi, että hän oli tiedoksiantohetkellä veljensä lähin toissijainen perillinen perintökaaren 14 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Asiassa ei ole väitettykään, että hyväksymistä annettaessa ja vastaanotettaessa olisi ollut millään tavalla esillä A:n mahdollinen asema isänsä testamentissa määrättynä toissijaisena testamentin saajana. Nämä olosuhteet puhuvat sen puolesta, että A:n katsottaisiin hyväksyneen testamentin vain veljensä toissijaisena perillisenä. Jos hyväksymistä tulkittaisiin näin, hän voisi hyväksymisestä huolimatta vedota niihin kanteensa perusteena esittämiinsä seikkoihin, jotka liittyvät hänen väitettyyn asemaansa isänsä testamentissa määrättynä toissijaisena testamentin saajana.”

Korkein oikeus on todennut, että edellä sanottu tulkintatapa olisi kuitenkin keinotekoinen. Tällaisella tulkinnalla testamentin hyväksymiselle annettaisiin sellainen sisältö, jonka ei voida otaksua olleen sen enempää testamentin hyväksyneen A:n kuin hyväksymistiedoksiannon vastaanottaneen B:n tarkoitus.

Asian ennakkopäätösluontoisuutta vähentää hieman se, että osapuolten ei ollut katsottu ilmeisesti mieltäneen alkuperäisessä C:n testamentissa olleen sellaista toissijaismääräystä, jonka A myöhemmin väitti siinä olevan. Joka tapauksessa korkeimman oikeuden mukaan hyväksymistahdonilmaisun tulkinnassa on perusteltua ottaa huomioon se, että A:lla on ollut velvollisuus selvittää asemansa yhtäältä C:n testamentin saajana ja toisaalta B:n toissijaisena perillisenä. A:n olisi tullut joka tapauksessa tulla tietoiseksi väittämästään C:n testamentin toissijaismääräyksestä silloin, kun hän on saanut siitä tiedon. Näin ollen A:lla olisi ollut velvollisuus selvittää testamenttimääräyksiin perustuva oikeusasemansa ja hyväksymistahdonilmaisun oikeusvaikutukset.

Näistä syistä korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluiden kohdan 33 mukaisesti ” A:n tiedossa ovat siten jo pitkään ennen testamentin hyväksymistä olleet kaikki hänen oikeusasemansa arvioinnin kannalta merkitykselliset seikat. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa testamentin hyväksymistahdonilmaisun tulkinnassa on perusteltua lähteä siitä, että A ei voi enää B:n testamentin rajoituksetta ja varauksitta hyväksyttyään vaatia testamentin tehottomaksi julistamista sellaisilla perusteilla, joista hän on ollut tai joista hänen olisi pitänyt olla tietoinen. Sen vuoksi A ei voi vaatia B:n testamentin julistamista tehottomaksi sillä perusteella, että tämä oli testamentissaan määrännyt myös siitä isältään perintönä saadusta omaisuudesta, jota koski C:n testamentin väitetty toissijaismääräys A:n hyväksi.”

Korkeimman oikeuden ratkaisu on A:n kannalta kohtuullisen ankara, mutta silti hyvin perusteltu ja allekirjoittaneenkin mielestä oikea. Voidaanko tästä sitten vetää johtopäätös, että mikäli esimerkiksi vainaja X:n toissijaiset perilliset hyväksyvät tämän lesken Y testamentin, jossa leski määrää kaikesta omaisuudesta, tarkoittaa toissijaisten perillisten hyväksyvän testamentin myös siltä osin kuin se loukkaa heidän PK 3:1 mukaista oikeutta periä sukulaisensa? Jätän vastauksen lukijan harkittavaksi ja korostan, että se on tietysti jokaisessa kuolinpesässä ja sen olosuhteissa tapauskohtaista.

Verottajan tuoreessa kannanotossa käsitellään sinänsä mielenkiintoista aihetta lottovoiton jakamisesta useammalle henkilölle verovapaana arpajaisvoittona.

Tuloverolain mukaan Suomesta ja ETA-alueelta saadut arpajaisvoitot ovat verovapaata tuloa. Toisaalta perintö- ja lahjaverolain mukaan lahjaveroa on suoritettava, kun omaisuutta annetaan lahjaksi toiselle.

Arpajaisiin on luonnollisesti mahdollista osallistua siten, että useampi henkilö jakaa arpajaisvoiton keskenään esimerkiksi kunkin henkilön rahapanoksen mukaisessa suhteessa. Jos tällainen ns. porukkasopimus on tehty ennen varsinaista arvontaa, pidetään arpajaisvoittoa kaikkien sopimusosapuolten osalta verovapaana arpajaisvoittona eikä kellekään aiheudu lahjaveroseuraamuksia.

Sopimus yhdessä pelaamisesta voi perustua kirjalliseen tai suulliseen sopimukseen. Sopimuksen osapuolten on kuitenkin kyettävä jollain tavalla näyttämään, että sopimus on tehty ennen arvontaa. Nimenomaan tästä syystä sopimukset ylipäätään kannattaa tehdä kirjallisesti. Suullisen sopimuksen osalta hankalampi homma onkin arvioida, että kuinka korkealle verottaja asettaa näyttökynnyksen ja mitä näyttöä verottaja edellyttää.

Tässä vaiheessa välkyimmät varmaankin hoksaavat, että jos porukkasopimus tehdään vasta arvonnan jälkeen, kyseessä ei verottajan näkemyksen mukaan ole yhdessä pelaaminen - ei vaikka arvonnan jälkeen tehty porukkasopimus päivättäisiin tehdyksi ennen arvontaa. Lisäksi ongelmia saattaa syntyä tässä tilanteessa siitä, että verottaja varmaankin mielellään arvioi tällaisen menettelyn veropetokseksi. Toisaalta verottajakin törmää tässä tilanteessa edellä mainittuun näyttöongelmaan. Verottajan on vähintäänkin hankalaa näyttää, että asiakirjan päiväys ei pidä paikkaansa.

Jos lottokavereihin on vaikea luottaa, eikä kirjallista porukkasopimusta ole tehty, kannattaa pyrkiä siihen, että juuri sinulla on arpalipuke hallussa. Tämä johtuu siitä, että jos porukkasopimusta ei ole tehty ennen arvontaa, arpajaisvoiton saajana pidetään arpalipukkeen arvontahetkellä omistanutta henkilöä. Mikäli omistusoikeutta ei muutoin pystytä osoittamaan, niin lipukkeen hallinta on tietty vahva osoitus omistusoikeudesta.

Jos arpalipukkeen omistaja lahjoittaa arpalipukkeen ennen arvontaa, lahjan arvona pidetään arpalipukkeen mukaisen pelipanoksen määrää. Jos siis uskot arpaonneesi, niin hyvin käyttäytyville muksuille ja muksujenmuksuille kannattaa lahjoittaa korkeintaan 4.999 euron arvosta vielä arpomattomia arpalipukkeita (lakisyistä mainitsen vielä, että en suosittele tätä).

Lakimiehen näkökulmasta huoltajuuskiistat ovat yleisiä. Näin asia ei todellisuudessa ole, sillä huoltajuutta koskevista kysymyksistä päästään useimmiten sovinnolliseen ratkaisuun oikeussalin ulkopuolella. Siitä huolimatta, että huoltajuuskiistat ovat osa työnkuvaamme, voinen markkinoida sovintoa.

Sosiaali- ja terveysministeriö on julkaissut vanhemmuussuunnitelman ja ohjeita sen laatimiselle erotilanteita ja lasten huollon järjestämistä helpottamista varten. Esikuvaa on haettu maailmalta Australiasta ja Englannista, joissa parenting plan on ollut aiemmin käytössä.

Suunnitelmapohjan ja ohjeistuksen löydät täältä:  http://stm.fi/vanhemmuussuunnitelma

Vanhemmuussuunnitelma ei ole juridinen asiakirja, joka toimitetaan viranomaisille tai jonka toteutumista viranomaiset kykenisivät valvomaan. Vanhemmuussuunnitelma on vanhempien yhteinen työväline. Sen avulla he voivat helpottaa keskinäisiä neuvottelujaan ja laatia suunnitelman, jonka toteuttamiseen ovat molemmat sitoutuneita ja joka auttaa pitämään lapsen tarpeet ja tulevan hyvinvoinnin käytännön järjestelyjen keskiössä. Suunnitelmasta voi olla hyötyä myös, kun vanhemmat menevät tekemään lasta koskevia sopimuksia lastenvalvojan luokse tai perheasioiden sovitteluun.

Suunnitelma on tarkoitettu laadittavaksi heti eron tai muutoksen kohdatessa perhettä. Yhtenä ajatuksena sen laatimisessa on ollut asettaa lapsi heti huomion keskipisteeksi ja saada aikuiset pohtimaan sellaisia lapsen arjen järjestämiseen ja tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä, joita tulehtuneessa tilanteessa ei ehkä muutoin tulisi pohdittua.

Kuvitelkaa, että keskustelette viiden vuoden kuluttua lapsen kanssa erosta – mitä myönteisiä asioita hän kertoo? Kuinka toimitte vanhempina, jotta hänelle jää nämä hyvät muistot?

Suunnitelmapohja sisältää käytännön kannalta tärkeitä seikkoja. Tällaisia ovat muun muassa yhteydenpitosuunnitelma tilanteessa, jossa lapsi on toisen vanhemman luona, kustannusten jakoa koskevia kysymyksiä, yhteydenpitoa kouluun koskevia kysymyksiä sekä terveydenhuollon järjestämiseen liittyviä kysymyksiä.

Vaikka suunnitelmassa päästäisiin vain osittaiseen yhteisymmärrykseen, voidaan sen laatimisessa nähdä useita etuja ja vain vähän menetettävää, jos vähääkään. Kirjallisiksi puetut tavoitteet ja suunnitelmat toteutuvat usein paremmin, kuin ei-kirjalliset tavoitteet. Lapsen edun tarkastelu kynän ja paperin kanssa parhaassa tapauksessa konkretisoi asian sellaiseksi, mikä syrjäyttää ehkä päällimmäisenä olevia eron tai muutoksen kielteisiä tunteita erikseen käsiteltäviksi asioiksi.

Suunnitelma pysyy vain suunnitelmana, eikä ole sopimus lapsen huoltoa- ja tapaamisoikeutta koskevissa asioissa. Suunnitelma voi kuitenkin toimia suunnannäyttäjänä mentäessä keskustelemaan lastenvalvojan kanssa, joka voi vahvistaa täytäntöönpanokelpoisen sopimuksen lapsen huoltoa, asumista, tapaamista ja elatusta koskien.

Törkeä huolimattomuus on käsitteenä perusmuotoisen huolimattomuuden ja tahallisuuden välimaastoon sijoittuva tuottamuksen muoto, jota on sinänsä mahdotonta määritellä sanatarkasti. Itse olen aikanani käsitellyt törkeää huolimattomuutta käsitteenä lähes puolen sivun verran (Hokkanen 2013), mutta tuolloinen käsittely liittyi enemmän myyjän törkeään huolimattomuuteen asuntokaupassa ostajan reklamaatio-oikeuden menettämisen poistavana tekijänä, eikä silloin sanottu mitenkään sovellu nyt käsiteltävään artikkeliin.

Nyt käsiteltäväksi tulee Turun hovioikeuden 19.6.2017 antama ratkaisu 16/141315, Asianro R 16/2180, jossa oli lyhykäisyydessään kysymys yleisvaaran aiheuttamisesta ja hovioikeusvaiheessa vahingonkorvausvelvollisuudesta suhteessa vakuutusyhtiöön. Asiassa on lyhyesti ollut kyse siitä, että nuori naishenkilö on sytyttänyt kynttilän sekä jättänyt sen palamaan television päälle ilman valvontaa lähtiessään asunnosta. Kynttilää ei siis alun perin ollut jätetty palamaan ilman valvontaa, vaan aluksi huoneessa oli ollut henkilöitä kynttilää vahtimassa. Henkilöiden poistuttua kynttilä oli kuitenkin unohtunut huoneistoon ja sittemmin aiheuttanut tulipalon. Hovioikeus on nimenomaisesti todennut, että pelkästään sitä, että vastaaja oli unohtanut sammuttaa kynttilän lähtiessään asunnosta, ei voida pitää törkeänä huolimattomuutena.

Sen sijaan hovioikeuden mukaan vastaajan olisi tullut ymmärtää, että sytyttäessään kynttilän, jossa oli ollut kiinni palavaa pahvia tai paperia ja kun kynttilä oli asetettu palamaan television päälle ilman palamatonta alustaa, on aiheutunut ilmeinen vaara tulipalon syttymisestä. Ja nimenomaan unohtaessaan kynttilän palamaan tämän kohonneen vaaran huomioiden, oli vastaaja menetellyt tilanteessa törkeän huolimattomasti.

Ratkaisussa on siis ollut kyse vakuutussopimuslain 75 § 1. mom. mukaisesta törkeästä huolimattomuudesta ja sitä kautta siitä, onko vastaajalla velvollisuus korvata vakuutusyhtiölle tämän maksettavaksi tulleet kustannukset. Vakuutussopimuslain esitöidenkin mukaan törkeä huolimattomuus on lähellä tahallisuutta. Huolimattomuutta voitaisiin pitää törkeänä esimerkiksi silloin, kun henkilö tietoisesti laiminlyömällä normaalit varotoimet (tässä paloturvallinen alusta ja papereiden poistaminen kynttilästä) saa aikaan tilanteen, jossa vahingonvaara on suuri.

Väännetään vielä ylläsanottu selkokieleksi: jos vastaaja olisi jättänyt kynttilän palamaan paloturvalliselle alustalle, hovioikeus ei luultavasti olisi katsonut vastaajan huolimattomuuden olleen törkeätä, vaikka menettely olisi sitten aiheuttanut tulipalon. Tässä juuri tavallisten varotoimien laiminlyönti yhdistettynä unohdukseen muodosti törkeän huolimattomuuden.

Allekirjoittaneella ei ole hovioikeuden ratkaisusta hirveästi valittamista, vaikka kyseessä eittämättä on ollut rajatapaus. Kuten todettua, törkeän huolimattomuuden raja on korkealla, ja tämän ratkaisun myötä sitä tuotiin ehkä hieman alemmaksi. Kyseisellä ratkaisulla (jäädessään lainvoimaiseksi) saattaa olla jonkinlaista ennakkopäätösarvoa törkeän huolimattomuuden rajaa arvioitaessa.

Vastaaja siis velvoitettiin korvaamaan vakuutusyhtiölle (ilmeisesti taloyhtiön vakuutusyhtiö) tämän suorittamat korvaukset vakuutussopimuslain mukaisesti. Hovioikeus kuitenkin katsoi kohtuulliseksi sovitella korvausvelvollisuutta yhteen kolmasosaan vakuutuskorvauksen määrästä, erityisesti huomioiden vastaajan varattomuus. Törkeän tuottamuksen lievähkön asteen merkitystä kohtuullistamisessa hovioikeus ei tietenkään perusteluissaan maininnut, kun se ei sovittelulle sinänsä lain mainitsema peruste ole, mutta henkilökohtaisesti uskon silläkin olleen oma painoarvonsa korvattavan määrän merkittävässä sovittelussa.

Vastakkainasetteleva otsikko herättää varmasti mielenkiintoa nyt, kun hallituskriisikin on kuulemma ratkennut. Pyydän rauhoittumaan, koska artikkeli alkaa pykälillä.

Lähtökohta on, että osakkeenomistajan on korvattava vahinko, jonka hän on myötävaikuttamalla asunto-osakeyhtiölain tai yhtiöjärjestyksen rikkomiseen tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttanut taloyhtiölle, toiselle osakkeenomistajalle taikka muulle henkilölle. Menettely on huolimatonta, jos se on aiheutettu rikkomalla esimerkiksi osakkeenomistajan kunnossapitovastuuta koskevia asunto-osakeyhtiölain säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä eikä osakkeenomistaja osoita menetelleensä huolellisesti. Tämä ns. käännetty todistustaakka perustuu siihen, että osakkeenomistajalla on osakehuoneiston haltijana yleensä paremmat mahdollisuudet esittää näyttöä kuin taloyhtiöllä (vrt. tässä blogissa aiemmin käytyyn kiistaan Rantanen v. Hokkanen). Vahingonkärsijän on kuitenkin yleensä osoitettava asunto-osakeyhtiölain säännöksen tai yhtiöjärjestyksen määräyksen rikkominen, vahinko ja sen määrä sekä syy-yhteys. 

Osakkeenomistajan on seurattava vuokralle antamansa huoneiston kuntoa. Osakkeenomistaja voi yleensä luottaa siihen, että vuokralainen ilmoittaa vuokranantajalle huoneistossa ilmenneistä vahingoista ja puutteista. Jos osakkeenomistajalla on kuitenkin vuokralaisen käyttäytymisen tai yhteydenottojen perusteella taikka muusta syystä aihetta olettaa, että vuokralainen ei huolehdi vuokrasuhteeseen perustuvasta huolenpitovelvollisuudestaan, on osakkeenomistajan huolehdittava siitä, että huoneiston kunto tarkistetaan. Osakkeenomistaja ei voi olla vastuussa sellaisesta vuokralaisen aiheuttamasta vahingosta, josta osakkeenomistaja ei ole tiennyt eikä olisi voinut tietää tai jota osakkeenomistaja ei ole tavanomaisella huolellisella toiminnalla voinut estää.

Siirrytään nyt Vaasan hovioikeuden 5.6.2017 antamaan ratkaisuun, jossa hovioikeus katsoi näytetyksi, että asunnossa aiheutunut vesivahinko oli johtunut ensisijaisesti siitä, että vesihana oli jäänyt pitkäksi aikaa auki vuokralaisen nukahdettua suihkuun. Kylpyhuoneeseen oli tästä johtuen valunut niin paljon vettä, että huonosti vetänyt viemäri ei ollut kyennyt vetämään kaikkea vettä ja vesi oli tulvinut kylpyhuoneesta muualle asuntoon ja myös kahteen alempana olleeseen asuntoon. Hovioikeuden mukaan vahingon syntymiseen oli näin ollen myötävaikuttanut myös se, että viemäri oli vetänyt huonosti.

Hovioikeus katsoi esitetyn todistelun perusteella, ettei vuokranantaja ollut tietoinen viemärin huonosta kunnosta tai siitä, että viemäri vetäisi huonosti. Vuokranantajalla ei myöskään vuokralaisen käytöksen tai kenenkään yhteydenottojen perusteella syytä olettaa, että vuokralainen ei ollut huolehtinut kunnossapito- tai ilmoitusvelvollisuudestaan. Hovioikeus päätyi näillä perusteilla siihen ratkaisuun, että vuokranantaja ei ollut vastuussa asunto-osakeyhtiölle aiheutuneesta vahingosta myöskään siltä osin kuin viemärin tukkeutuminen on myötävaikuttanut vahinkoon.

PS. Selvää lienee, että taloyhtiö on vaatinut korvauksia osakkeenomistajalta vain siitä syystä, että vuokralaisella ei ole ollut varoja korvausten suorittamiseen, eikä vuokralaisella ollut kotivakuutusta. Vuokranantajan kannattaa siis tavalla tai toisella pyrkiä varmistamaan, että vuokralaisella tosiasiassa on asianmukainen kotivakuutus (hyvän vuokralaisen lisäksi). Tämä siis siitä huolimatta, että hovioikeuden mukaan osakkeenomistajalla ei ole velvollisuutta asunto-osakeyhtiöön nähden edellyttää vuokralaiseltaan kotivakuutusta.

Asunto-osakeyhtiölain 8 luvun 2 §:n perusteella yhtiökokous voi päättää, että osakkeenomistajan hallinnassa oleva osakehuoneisto on enintään kolmen vuoden ajaksi otettava yhtiön hallintaan, muun muassa jos osakehuoneistossa vietetään häiritsevää elämää.

Asunto-osakeyhtiölain 8 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan osakehuoneistoa ei saa ottaa yhtiön hallintaan, jos rikkomuksella on vain vähäinen merkitys. Asunto-osakeyhtiöllä on näyttötaakka siitä, että asukas on aiheuttanut häiriötä, jolla on vähäistä suurempi merkitys.

Turun hovioikeus käsitteli ratkaisussaan 1.6.2017 (Nro 495 Dnro 16/1539) häiritsevän elämän laatua suhteessa siihen kysymykseen, milloin häiriöllä on vähäistä suurempi merkitys.

Hovioikeuden ratkaisua edeltäneen Varsinais-Suomen käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa on todettu seuraavaa:

A:n kertomuksen perusteella ei käräjäoikeuden arvion mukaan voida sulkea pois, että hänen asunnostaan kuuluu ääntä kello 22 jälkeen. Hän on kertonut ryhtyvänsä ruuanlaittoon töistä tultuaan, ja kellon olevan tuolloin lähes 21 jos hänen työvuoronsa on loppunut kello 20. Hän on myöntänyt kissanpennun juosseen öisin asunnossa ja hän on kertonut imuroineensa kissanhiekkaa hiekkalaatikon ympäriltä laatikkoa siivotessaan. Edelleen hän on kertonut hänen ystävänsä ja aikuisten lastensa yöpyvän toisinaan hänen luonaan. Toisaalta A:n kertomuksesta ei ole pääteltävissä, että kolina jatkuisi pitkälle yöhön tai että se voimakkuudeltaan ylittäisi vähäistä merkityksellisempää ääntä. Niinä kertoina, kun poliisit on soitettu paikalle asunnosta kuuluneen juhlinnan vuoksi, asunnossa on A:n myöntämisenkin mukaan ollut juhlat vielä kello 22 jälkeen. Näitä kertoja on kuitenkin ollut vain kaksi ja kahden vuoden välein, eikä juhlinnan ole osoitettu jatkuneen A:n kertoman kello 22.30 jälkeen. Tämän kaltaisia ääniä ei voida pitää sellaisina, että perustetta asunnon hallintaan ottamiselle olisi olemassa.

Naapurin häiriöpäiväkirjan mukaan A: asunnosta on kuulunut muun muassa huonekalujen siirtelyä, siivousta, tavaroiden tiputtelua ja keskustelua vielä klo 01:30 jälkeen ja vielä A:lle annetun varoituksenkin jälkeen puolen yön jälkeen tapahtuvaa kolistelua ja keittiössä paukuttelua sekä kovaäänistä kokkausta toisena päivänä kl 22:30. Tämän lisäksi asunnosta on kuulunut puolen yön jälkeen kovaäänistä tiskaamista ja imurointia, mikä on tapahtunut yöaikaan sekä yhtenä yönä laulua ja huutoa kello 04:00.

Käräjäoikeus on ratkaisussaan päätynyt siihen, ettei tämän kaltaisia ääniä voida pitää enää sellaisina normaaleina elämisen ääninä, joita kerrostalossa asuvien tarvitsee naapuriltaan sietää.

Hovioikeus on päätynyt ratkaisussaan toiseen lopputulokseen häiritsevän elämän merkityksen suhteen.

Arvioitaessa yleisesti häiritsevää elämää sitä pitää tarkastella sen pohjalta, mitä objektiivisesti arvioiden pidetään häiritsevänä eikä siten, mitä esimerkiksi tietty naapuri pitää häiritsevänä (Sillanpää, Vahtera: Asunto-osakeyhtiölaki käytännössä, 2011 s. 243).

Ilta- tai yöaikaan tapahtuvat häiriöt muodostavat yleensä hallintaanoton perusteen vähäisempinäkin kuin päiväsaikaan tapahtuva häiritsevä elämä. Jonkin verran äänihaittaoja asumisesta kuitenkin aina aiheutuu ja niitä tulee sietää. Liikkuminen asunnossa ei voi olla yölläkään täysin kiellettyä.

Hovioikeus on perusteluissaan todennut, että A:n naapurissa asuvat henkilöt ovat todennäköisesti kuulleet ääntä A:n asunnosta ja kokeneet äänet häiritseviksi. Hovioikeus on kuitenkin katsonut häiriintymisen varsin subjektiiviseksi kokemukseksi.

Tapauksessa A:n muut naapurit eivät olleet vastaavasti häiriintyneet A:n kissanpennun yöllisistä liikkeistä, ruuanlaitosta yöaikaan, asunnossa käydyistä keskusteluista, eikä yksittäisistä ilmeisimmin jatkojuhlistakaan. Hovioikeus toteaakin, että mitä useammille asukkaille häiriötä aiheutuu, sitä vaikeampi on katsoa, että häiriöllä olisi vain vähäinen merkitys, vaikkakaan tämä ei tarkoita, että huoneiston hallintaanotto voitaisiin sulkea pois yksin sen perusteella, että häiriötä on aiheutunut ainoastaan yhden asunnon asukkaille.

Hovioikeus antoi painoa-arvoa ratkaisussaan todistajana kuullun V:n kertomukselle, joka oli kiinnittänyt huomiota ääniin vasta paljon häiriöstä valittanutta naapuria myöhemmin ja todennut ääniä kuullun vain harvakseltaan, noin kerran kahdessa-kolmessa viikossa. Äänet eivät olleet estäneet nukkumista tai herättäneet todistajaa. Lisäksi seinänaapuri L kertoi, ettei A:n asunnosta ole kuulunut minkäänlaista häiriötä.

Hovioikeus piti mahdollisena, että A:n alapuolella asuvan naapurin asuntoon äänet kantautuvat parhaiten. Objektiivisuusarviossa hovioikeus kuitenkin totesi, että myös muiden naapurien olisi tullut kokea A:n asunnosta kuuluvat äänet tietyssä määrin häiritseviksi, jotta vähäistä suuremman merkityksen sisältö olisi täyttynyt.

Hovioikeus totesi perusteluissaan lisäksi, että mikäli häiriöt ovat seurausta taloyhtiön vastuulle kuuluvasta puutteellisesta äänieristyksestä, perustetta hallintaanottamiselle ei ole.

A voitti oikeudenkäyntinsä hovioikeuden katsoessa jääneen näyttämättä, että A:n asunnossa olisi vietetty häiritsevää elämää, jolla olisi ollut objektiivisesti katsottuna vähäistä suurempi merkitys. Asunnon hallintaanotolle ei ollut perusteita.

Mitä asiasta voidaan oikeudellisesti tai vähemmän oikeudellisesti päätellä?

Hovioikeus vetää nähdäkseni oikeanlaista rajaa sille, milloin meluhaittojen suhteen ollaan liian herkkänahkaisia ja milloin on asiassa aihetta valittaa.

Yöllä on voitava liikkua asunnossa, niin kissan kuin ihmisenkin. Yöllä on voitava saada myös ruokailla ja ehkä jopa varovasti tiskata astiatkin. Vähintään kerran vuodessa saa yöllä myös keskustella. Hyvä niin.

Toisaalta hovioikeus on perustelussaan myös maininnut taloyhtiön vastuulla olevan sellaisen riittävän äänieristyksen, mikä ei ole puutteellinen. Puutteellisen äänieristyksen määritelmä muodostuukin aivan uudeksi kysymykseksi ja hankalaksi sellaiseksi, sillä talo on voitu rakentaa rakennusajankohdan mukaisten määräysten mukaan oikein ja olla silti erittäin huonosti äänieristetty. Puhutaan esimerkiksi niin sanotuista kananpaskaseinistä, jotka eivät juuri eristä ääntä.

Ensimmäiset suomalaiset suositukset kerrostalohuoneistojen väliselle äänieristävyydelle julkaistiin vuonna 1955. Ne määrittelivät ilmaäänieristävyyden asuinhuoneistojen välillä 4 dB ja askeläänieristävyyden 9 dB alhaisemmiksi kuin vuonna 2000 voimaan astuneet määräykset. Seuraavalla vuosikymmenellä raja-arvot saavutettiin vain 50-60 prosentissa rakennetuista asuinkerrostaloista. Myöhempinä vuosikymmeninä Suomen rakentamismääräyskokelman julkaisun myötä tavoite saavutettiin 93-100 prosenttisesti. 50 vuodessa on siten tapahtunut paljon: vaatimukset äänieristämisen suhteen ovat tiukentuneet ja vaatimuksiin on vastattu valvonnan vuoksi entistä paremmin. Äänieristykseen tyytymättömien asukkaiden määrä onkin laskenut vuoden 1965 40 prosentista vuoden 2005 7 prosenttiin haastattelututkimusten perusteella.

Ongelma koskettanee siten lähimmin heitä, jotka asuvat vanhemmissa taloyhtiöissä eli 1950 - 1990 -luvuilla rakennetuissa. Sotien jälkeen säästettiin kustannuksissa ja myös rakennusaineissa eniten. Ennen sotia rakennettujen talojen äänieristys vaihtelee erittäin hyvästä huonoon tai erittäin huonoon. Esiin nouseekin kysymys, milloin taloyhtiön vastuulla on korjata vanhempien talojen rakenteita siten, että ne äänieristyksen heikkous ei olisi rakenteellinen puute? Intressipunninnassa vaakakupeissa ovat taloyhtiölle lähes kohtuuttomaksi nousevat kustannukset sekä asukkaalle terveydellisin syin perusteltava oikeus asumiseen ilman meluhaittaa. Asia ei ratkea tässä artikkelissa.

Moni varmasti luki viime viikolla iltapäivälehdistä tapauksesta, jossa suhteellisen tunnettu helsinkiläinen asianajaja sai hiljattain varoituksen juotuaan olutta (!) toimiessaan avustajana kuulustelussa. Tämän artikkelin varsinainen tarkoitus ei ole kauhistella kyseistä käsittämätöntä toimintaa sinänsä, mutta tehdään niin kuitenkin alkulämmittelyksi.

Allekirjoittaneen on ensinnäkin hyvin vaikea ymmärtää, miten tilanne on käytännössä edennyt. Onko kyseinen asianajaja raahannut salkussaan olutpullon poliisilaitokselle ja kesken kuulustelun, janon ehkä yllätettyä, päättänyt korkata sen ja ottaa huikan? Jos tapahtumasarja on edennyt edes suunnilleen näin, enkä oikein keksi miten muutoinkaan se olisi voinut edetä, ei allekirjoittanut voi kuin ilmaista syvää ihmetystään kyseisen asianajajan arvostelukyvyn puutteesta. On ihan käsittämätöntä, että asianajajalle voi tulla kuvatun kaltainen toiminta kyseisessä tilanteessa edes mieleen. Iltalehden uutisen mukaan kyseinen asianajaja oli myös kärynnyt kannabiksen käytöstä vapaa-ajallaan ja lähettänyt päämiehelleen intiimin kuvaviestin, kertomansa mukaan vahingossa. Todettakoon että kannabiksesta käryämistä allekirjoittanut liberaalina veikkosena pitää näistä tässä kontekstissa sinänsä lievimpänä rikkomuksena, koska se on ilmeisesti tapahtunut vapaa-ajalla ja ilmeisesti vailla mitään kontaktia asianajotyöhön.

No, se siitä ihmettelystä. Iltalehden uutisesta selvisi myös, että kyseinen asianajaja on toiminut hieman vastaavalla tavalla aikaisemminkin ja saanut ”muutama vuosi” sitten Asianajajaliiton yhteydessä toimivalta riippumattomalta valvontalautakunnalta niin ikään varoituksen soiteltuaan oikeustalolle humalassa pyrkien keskeyttämään siellä käynnissä olleen istunnon sekä menneen myöhemmin paikan päälle voimakkaasti päihtyneenä. Kyseessä ei siis nyt ollut ensimmäinen kerta tai ainutkertainen erehdys, ja molemmilla kerroilla alkoholin kanssa on läträtty nimenomaan asianajotyötä hoitaessa ja asianajajan ominaisuudessa, mikä tekee sanotusta toiminnasta erityisen paheksuttavaa.

Asianajajaliiton yhteydessä toimiva valvontalautakunta voi rangaista asianajajia esimerkiksi huolimattomasta, epäasiallisesta tai vilpillisestä menettelystä käyttämällä neliportaista asteikkoa. Seuraamuksena voidaan langettaa huomautus, varoitus, seuraamusmaksu tai erottaa asianajaja asianajajaliitosta. Tässä tapauksessa siis molemmilla kerroilla asianajajalle on lätkäisty ainoastaan toiseksi lievin seuraamus. 

Kyseinen asianajaja on molemmissa tapauksissa saanut varoituksen toimittuaan hyvän asianajajatavan 3.5 kohdan vastaisesti, tarkemmin siis toimimalla tavalla, joka on ollut omiaan alentamaan asianajajakunnan arvoa tai vähentänyt luottamusta asianajajakuntaan.

Allekirjoittanut on tässä tapauksessa kuitenkin sitä mieltä, että langettaessaan toistuvasti noin lievän seuraamuksen sanotun kaltaisesta hyvin paheksuttavasta ja erittäin huonoa arvostelukykyä osoittamasta suoraan asianajotyöhön liittyvästä toiminnasta, asianajajaliitto on itse alentanut asianajajakunnan arvoa ja siihen kohdistuvaa luottamusta huomattavasti enemmän kuin kyseinen asianajaja. Lehtien kommenttipalstat täyttyivät tämän tuoreimman uutisen jälkeen ihmettelystä ja asianajajaliiton nimittelystä rosvokerhoksi tai hyväveli-verkostoksi, eikä näitä lausuntoja nyt sanotun valossa voi erityisesti tuomita.

Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi 20.10.2015 annetussa ratkaisussa valvontalautakunta oli langettanut hovioikeuden pääkäsittelyssä päihtyneenä esiintyneelle asianajajalle seuraamusmaksun, eikä kyseisestä ratkaisusta ilmene, että toiminta olisi ollut toistuvaa tai asianajaja olisi aiemmin toiminut vastaavalla tavalla. Nyt oli rikkeen toistuvuudesta huolimatta päädytty jostakin syystä huomattavasti lievempään seuraamukseen. Todettakoon vielä loppuun, että ainakin Asianajajaliiton puheenjohtajan tulkinnan mukaan ne bis in idem -kielto (suomennetaan tällä kertaa vaikka kaksoisrangaistavuuden kielloksi) esti seuraamusmaksun määräämisen tällä kertaa, koska kyseinen asianajaja oli saanut kannabis-tempustaan sakkorangaistuksen, mitä tulkintaa allekirjoittanut ei pidä ollenkaan itsestään selvänä. Selvää on joka tapauksessa, ettei kyseinen kielto olisi estänyt asianajajaliitosta erottamista (tästä esim Helsingin hovioikeus 2014:10, diaari H 13/2855), joka olisi tässä tapauksessa ollut ainoa hyväksyttävissä oleva seuraamus.

Pakkotila on tilanne, jossa jonkin oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi pakottavasta ja välittömästi uhkaavasta vaarasta, joudutaan uhraamaan toinen oikeudellisesti suojattu etu. Rikoslain mukaan oikeudellisesti suojattua etua uhkaavan välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko on pakkotilatekona sallittu, jos teko on kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet. Jos oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi tehtyä tekoa ei ole pidettävä sallittuna, tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos tekijältä ei kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys, tilanteen yllätyksellisyys ja pakottavuus sekä muut seikat.

Pakkotilaa ei tule sekoittaa hätävarjeluun, vaikka niillä on yhteisiä piirteitä. Hätävarjelussa vaara aiheutuu oikeudettomasta hyökkäyksestä, kun taas pakkotilassa vaara aiheutuu esimerkiksi luonnonilmiöstä tai eläimestä. Usein käytetty esimerkki pakkotilasta on tilanne, jossa joku kovalla pakkasella murtautuu toisen omistamaan taloon pelastautuakseen paleltumiselta. Toinen yleinen esimerkki pakkotilasta koskee koiran hyökkäystä. Tässä tilanteessa henkilö voi pakkotilatekona puolustautua vaikka potkaisemalla koiraa silläkin uhalla, että koira menehtyy.

Pakkotilan sallittavuuden arvioinnissa on kyse intressivertailusta. Lähtökohta on, että ihmishenki on kaikkein arvokkain intressi. Hengen pelastaminen pakkotilassa syrjäyttää siis käytännössä kaikki muut suojattavat intressit. Tämä sääntö ei kuitenkaan ole poikkeuksetonta. Tällöinhän henkilö voitaisiin esimerkiksi pakottaa luovuttamaan verta hengenvaarassa olevalle, jos se olisi ainoa pelastuskeino. Tämä johtuu siitä, että tietyn kynnyksen on ylityttävä ennen kuin henkilöllä on oikeus ryhtyä arvioimaan kahden edun välisiä painoarvoja sellaisessa tilanteessa, joka johtaa lakiin sisältyvän kiellon rikkomiseen. Kun kyse on samanarvoisista eduista, tulee lain säännösten rikkomisesta pidättäytyä. Näin ollen pelastettavan edun on oltava olennaisesti uhrattua etua painoarvoltaan suurempi. 

Edellä mainitun perusteella ei tietty ole sallittua uhrata ihmishenkeä toisen ihmishengen pelastamiseksi. Oikeuskirjallisuudessa katsotaan yleisesti, että kielto uhrata toisen henki toisen hengen pelastamiseksi pätee silloinkin, kun toisen elämä on aivan lopussa ja toisen vasta alkanut. Hankalampi kysymys kuitenkin on, että voidaanko yksi ihmishenki uhrata esimerkiksi kymmenen ihmishengen pelastamiseksi. Rikosoikeudessa on yleisesti katsottu, että toisen hengen uhraaminen ei ole milloinkaan sallittua. Tämä on tietty yksinkertainen vastaus ongelman määrittelyyn, muttei kuitenkaan anna vastausta kaikkiin tilanteisiin.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki: Rautatievaihteen käytöstä vastuussa oleva henkilö huomaa, että juna on lähestymässä vaihdealuetta, jossa junarata haarautuu kahteen suuntaan. Toisessa suunnassa radalle on sarjakuvatyyliin köytettynä yksi henkilö ja toisessa suunnassa viisi henkilöä. Juna lähestyy vaihdealuetta eikä sitä ole mahdollista pysäyttää ennen sidottuja henkilöitä. Vaihteenhoitaja on työnsä puolesta vastuussa ihmisten turvallisuudesta vaihdealueella. Jos vaihteen asennon perusteella juna olisi jatkamassa matkaa siihen suuntaan, jossa on viisi ihmistä köytettynä, vaihteenhoitajan tietoinen toimimattomuus (laiminlyönti) johtaisi määrällisesti suurempaan ihmishenkien menetykseen. Jos taas vaihteenhoitaja vaihtaisi vaihdetta, vaihteenhoitaja tekisi tahallisen ja tietoisen teon, joka johtaisi yhden henkilön kuolemaan.

Esimerkki on sinänsä varsin tarkoitushakuinen, mutta tarkoitus onkin osoittaa yksinkertaisella esimerkillä, että yleisesti lausuttu periaate "ihmishengen uhraaminen ei ole milloinkaan sallittua" ei anna oikeusteoreettisella tasolla tarpeeksi kattavaa vastausta. Selvää lienee joka tapauksessa, että vaihteenhoitaja jätettäisiin rangaistukseen tuomitsematta, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys ja tilanteen yllätyksellisyys. Eri asia on, että syyllistyykö vaihteenhoitaja rikokseen.

Lain yksityishenkilön velkajärjestelystä (VJL 25.1.1993/57) tarkoituksena on maksukyvyttömän yksityishenkilön taloudellisen tilanteen korjaaminen tuomioistuimen määräämällä maksuohjelmalla, joka sitoo velkaantunutta ja velkojaa.

Yksityishenkilön velkajärjestely on velallisaloitteinen insolvenssimenettely. Periaatteessa siinä luovutaan velkavastuun toteutuksesta velallisen rehabilitaation vuoksi. Sosiaalipoliittisen näkemyksen mukaan nimittäin kriisivelallisten eli äkillisten muutosten vuoksi velkaantuneiden auttaminen on kannattavaa. Tosin, lainsäätäjän asenne on vaihdellut 20-vuotta vanhaan järjestelyyn useasti sen olemassaoloaikana.

Arvio velkajärjestelyn aloittamisesta pohjautuu velkaantumisen moitittavuuteen ja olosuhteisiin. Moitittavuuden aste ja velallisen toiminnan vahingollisuus velkojien kannalta tulkitaan tilannekohtaisesti eri kriteerein. Moitittavuuden kriteerien taustalla on yleinen yhteiskunta- ja maksumoraalin ylläpitäminen. Velkajärjestely nähdään yhtäältä oikeutettuna puuttumisena sopimussidonnaisuuden perusperiaatteeseen eli sitoumuksien oikeusvaikutuksiin puuttumisena, mutta toisaalta puuttumista voidaan perustella sillä, että velkaongelmista aiheutuvia haittoja ei pidetä hyväksyttävinä yhteiskunnallisesti. Vastapuolella punninnassa on velkojien luottamuksen suoja ja yleinen maksumoraali.

VJL 9 §:ssä säädetään velkajärjestelyn aloittamisen edellytyksistä. Olennainen edellytys on maksukyvyttömyys, jonka syynä on sosiaalinen suorituseste eli maksukyvyn heikkeneminen sairauden, työkyvyttömyyden, työttömyyden tai muun olosuhteiden muutoksen vuoksi pääasiassa ilman velallisen omaa syytä. Lisäksi syynä maksukyvyttömyyteen voi olla muuten painava peruste velallisen nykyinen ja oletettavissa oleva maksukyky huomioon ottaen. Pykälän sisältö koskee siis velallisen taloudellista asemaa ja, vaikka edellytykset täyttyvät, voi velkajärjestelyyn pääsy siitä huolimatta estyä.

Sosiaalisella suoritusesteellä tarkoitetaan olosuhteiden yllätyksellistä muutosta. Tällainen muutos ei saa etukäteen olla velallisen tiedossa. Mikäli velallinen on velanteon hetkellä tiennyt häntä kohtaavasta epäedullisesta tapahtumasta ja hänen olisi pitänyt tämän ymmärtää vaikuttavan maksukykyynsä negatiivisesti, ei sosiaaliseen suoritusesteeseen voida vedota.

VJL 10 §:ssä on säädetty esteistä velkajärjestelyyn pääsemiselle. Tällä pyritään estämään se, ettei tietoisesti ylivelkaantuneet käyttäisi järjestelyä väärin. Tarkoituksena on sulkea pois ne velalliset, joiden velkaantumiseen tai käyttäytymiseen liittyy yleistä maksukäyttäytymistä horjuttavia piirteitä. Tällaisia moraalissävytteisiä esteitä ovat muun muassa:

1.      velkaantumisen olosuhteet (kevytmielinen velkaantuminen, rikosperusteinen velkaantuminen, elinkeinotoiminta, jossa menetelty törkeän sopimattomasti velkojia kohtaan)

2.      velallisen myöhempi käyttäytyminen (velkasuhteen hoitaminen, varojen salaaminen, väärien tietojen antaminen, aikaisemmin myönnetty velkajärjestely)

3.      huono ennuste: järjestely estyy, jos on perusteltua syytä olettaa, ettei velallinen tule noudattamaan maksuohjelmaa (lyhytjännitteisyys ja sosiaaliset ongelmat)

Velallisen mahdollisuuksia päästä velkajärjestelyyn parannettiin merkittävästi 1.1.2003 lisäämällä velkajärjestelylakiin 10 a §. Velkajärjestely voidaan myöntää nykyisen aikaisempaa useammin silloin, kun este on havaittu, eli esteestä huolimatta.

Sosiaalisista suoritusesteistä painavana perusteena oikeuskäytäntö on vaihtelevaa. Näin erityisesti kun velkaantumiseen liittyy mielenterveyshäiriö, kuten esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kouvolan hovioikeuden 5.7.2012 antamassa ratkaisussa oli kyse tapauksesta, jossa velkaa oli kertynyt noin 15 000 € pikaluottojen muodossa ja velkasummaa oli kulutettu ravintolaelämän merkeissä.  A oli käräjäoikeudessa esittänyt lääkärinlausunnon, jonka mukaan hän oli sairastanut vuodesta 2008 lähtien kaksisuuntaista mielialahäiriötä (tyyppi II). Käräjäoikeuden ratkaisussa todetaan, ettei lääkärinlausunnosta ilmene kuitenkaan se, onko sairaus vaikuttanut lääkityksestä huolimatta A:n kykyyn hoitaa raha-asioitaan. Lisäksi käräjäoikeuden ratkaisussa viitataan hallituksen esitykseen 98/2002 ja sen pohjalta säädettyyn VJL:n liittyen velan tekemisestä kuluneeseen lyhyeen aikaan. Käräjäoikeus katsoi, että vaikka hakemusta ei nyt myönnetty, voidaan sitä hakea uudelleen myöhemmin. Hovioikeudessa A oli lausunut velkaantumisen aiheutuneen hänen sairaudestaan ja sen maanisesta vaiheesta ja ettei velkajärjestelylle näin ollut VJL:n 10 § 7 kohdan estettä. A oli esittänyt myös maanisen vaiheen lauenneen avoerosta, joka oli tapahtunut vuonna 2010 ja että hän ei ollut tämän vuoksi kyennyt arvioimaan toimintaansa ja kykyä suorittaa velkaansa. Hänellä ei ollut ollut ennen vuotta 2010 suurempia ongelmia rahankäytössään, eikä hän ollut jatkanut velkaantumista 2010 syksyn jälkeen. A oli velkaantumisen aikaan ollut työtön, mutta sittemmin saanut sairauden hallintaan ja saanut osa-aikaisen työpaikan, jossa hän työskenteli noin 30 tuntia viikossa ja pyrki hoitamaan ulosoton kautta velkojaan.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden ratkaisun ja myönsi yksityishenkilön velkajärjestelyn. Ratkaisussa olisi saatettu päästä samaan lopputulokseen jo käräjäoikeudessa, mikäli lääkärin lausunnossa nimenomaisesti olisi mainittu maanisuuden ja velkaantumisen syy-yhteys ja todettu, ettei aiempaa kevytmielistä velkaantumista ole tapahtunut.

Toisessa tapauksessa Kouvolan hovioikeuden 21.12.2012 antama ratkaisu on asiasisällöltään lähes päinvastainen. Ratkaisussa Kymeenlaakson käräjäoikeus on määrännyt velkajärjestelyn aloitettavaksi ja vahvistanut kolmen vuoden maksuohjelman kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle varastotyöntekijälle (jatkossa B), mutta velkojat ovat valituksellaan Kouvolan hovioikeuteen riitauttaneet velkajärjestelyn vetoamalla VJL 10 § 7 kohdan ilmeisen kevytmieliseen velkaantumiseen. Hovioikeus hylkäsi velkajärjestelyhakemuksen. Velkojien valituksen mukaan velkajärjestelylle oli VJL 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu este, koska B:n 30 000 € velkaantuminen oli ollut ilmeisen kevytmielistä. Velkojat väittivät velkasummaa käytetyn ylellisyyskuluihin ja että B on sairaudestaan huolimatta kyennyt ymmärtämään velkaantumisen merkityksen, eikä sairaus siten poista velkaantumisen moitittavuutta. B on vastauksessaan väittänyt, ettei velkaantuminen ollut ilmeisen kevytmielistä, vaan että syynä oli hänen sairastamansa kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sen pitkään jatkunut maaninen vaihe. B on myös esittänyt, ettei hänellä ollut ennen sairastumistaan maksuvaikeuksia ja että hän on hoitanut talouttaan tunnollisesti. Lääkärinlausunnossa 17.2.2009 ilmenee, että B:lle on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja keskivaikea masennus, mutta muuta selvitystä terveydentilasta tai sen vaikutuksesta B:n velkaantumiseen ei ole esitetty. Hovioikeus toteaa B:n velkaantumishistoriasta tämän ottaneen uusia luottoja tilanteessa, jossa hänen olisi pitänyt havaita olevansa maksukyvytön ja ettei lääkärin lausunnosta ilmene, että B ei olisi ymmärtänyt velkaantumisensa merkitystä ja maksukykyään. Näin ollen hovioikeus päätyi siihen, että B on velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti ja että velkajärjestelylle on VJL 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu este ja että 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä ei ole.

Sosiaalisen suoritusesteen olemassaolo edellyttää edellä esitetyn mukaisesti yllätyksellisyyttä eli sitä, ettei olosuhteiden muutos saa etukäteen olla velallisen tiedossa. Tähän hovioikeus vaikuttaa ottaneen selkeän kannan sen suhteen, ettei diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä aiheuta sitä, etteikö sairastava olisi tietoinen olosuhteidensa mahdollisesta muutoksesta.

Oikeuden ratkaisu riippuu siten melko vahvasti lääkärinlausunnossa todetusta velkaantumisen syy-yhteydestä yllätykselliseen tapahtumaan, jota edellytetään sairauden lisäksi. Pelkällä diagnoosilla ei päästä pitkälle. Katsotaan siis, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava tuntee sairautensa ja on vastuussa sen asianmukaisesta hoitamisesta. 

Vahingonkorvausvelan vanhentumisesta säädetään velan vanhentumisesta annetussa laissa, tarkemmin sanoen sen seitsemännessä pykälässä. Kyseisen pykälän mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun sopimusrikkomuksessa ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa tai kun se olisi pitänyt havaita. Samoten muussa kuin sopimukseen perustuvassa vahingonkorvauksessa vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun vahingosta on saatu tietää tai siitä olisi pitänyt saada tietää.

Kuitenkin, vahingonkorvauksen tai muun edellä tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta (paitsi ei henkilö- ja ympäristövahingoissa).

Tämä tarkoittaa käytännössä, että vahingonkorvausvelka vanhenee aina ja joka tapauksessa kymmenen vuoden kuluttua sopimusrikkomuksesta tai vahingon taikka perusteettoman edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta, ellei velan vanhentumista ole tätä ennen katkaistu.

Yllä sanottu on yllättävän ankara lainkohta. Oikeus vaatia vahingonkorvausta sopimusrikkomuksen perusteella vanhenee lähtökohtaisesti aina kymmenen vuoden kuluttua sopimuksesta (ellei sitä ole välillä katkaistu eli käytännössä vaatimusta saatettu toisen osapuolen tietoon), olipa sopimusrikkomus (esimerkiksi myyjän vilpillinen tai tuottamuksellinen menettely) miten törkeää tahansa. Toisaalta tämä on linjassa myös asian rikosoikeudellisen rangaistavuuden kannalta: mikäli esimerkiksi talokaupassa huijanneen myyjän vilpillisyys olisi niin korkealla tasolla, että se voisi tulla rangaistavaksi törkeänä petoksena, syyteoikeuden vanhentumisaika on niin ikään 10 vuotta.

Vanhentuminen on siis tietyllä tavalla kaksiportaista. Vahingonkorvausvelkaan soveltuu yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tai hänen olisi pitänyt saada tietää vahingosta. Tällöin vanhentumisajan katkaisuun on aikaa kolme vuotta, ja vanhentuminen voidaan katkaista esimerkiksi vaatimalla velkaa velalliselta. Esimerkiksi käytetyn asunnon kaupan suhteen on kuitenkin tärkeää huomata, että useimmiten passiivinen ostaja menettää oikeutensa vaatia korvausta reklamaatioajan loppumisen (kohtuullisessa ajassa virheen havaitsemisesta tai viimeistään kahden vuoden kuluttua) eikä velan vanhentumisen myötä. On mahdollista ja tavallistakin, että reklamaatioaika loppuu, ennen kuin vanhentumisaika edes alkaa (niin nurinkuriselta kuin se saattaakin kuulostaa). Tässä artikkelissa sanottu soveltuukin erityisesti niihin tilanteisiin, missä myyjä on menetellyt kunnianvastaisesti ja arvottomasti taikka törkeän huolimattomasti, jolloin esimerkiksi käytetyn asunnon kauppaa koskeva reklamaatioaika ei sovellu. Muissa tilanteissa on hieman vaikea kuvitella sellaista esimerkkiä, jossa ostaja menettäisi oikeutensa vedota virheisiin tai vaatia niistä korvausta vanhentumis- eikä reklamaatioajan umpeen kulumisen myötä, vaikka sekin lienee teoriassa mahdollista.

On hieman tulkinnanvaraista, onko lainsäätäjä tarkoittanut sanamuodollaan ”vahingonkorvaus tai muu hyvitys” myös hinnanalennusta esimerkiksi talokaupassa. Kysymys on kuitenkin pitkälti akateeminen, sillä 8 §:ssä olevan yleislausekkeen perusteella velka vanhenee joka tapauksessa 10 vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, elleivät laissa muutoin sanotut vanhentumisajat sovellu.

Kokonaan erillinen ja sinänsä ihan mielenkiintoinen kysymys asuntokaupan näkökulmasta on, vanhentuuko oikeus vaatia kaupan purkamista yllä sanotuin tavoin. Ehkä, ehkä ei. Kysymys kuitenkin vaatii hieman laajempaa akateemista pohdintaa ja mahdollisesti oman artikkelinsa. Virhe kaupan kohteessa saa joka tapauksessa olla melkoisen vakava ja eksoottinen, jotta kauppa olisi ylipäätään purettavissa yli kymmenen vuoden kuluttua vaikka virhe olisi pysynyt salaisena niin pitkän ajan.

Uudistetun tupakkalain mukaan taloyhtiön yhteisissä ja yleisissä sisätiloissa ei saa tupakoida. Taloyhtiö saa kieltää tupakoinnin myös taloyhtiön yhteisissä ulkotiloissa rakennuksen sisäänkäyntien ja ilmanottoaukkojen läheisyydessä, lasten leikkialueella sekä yhteisillä parvekkeilla. Olennaisempi uudistetussa laissa on, että asunto-osakeyhtiö voi hakea kunnalta tupakointikiellon määräämistä myös huoneistoihin kuuluville parvekkeille, huoneistojen käytössä oleviin ulkotiloihin ja huoneistojen sisätiloihin.

Uudistus on jossain määrin muuttanut mahdollisuuksia tupakoinnin kieltämisen suhteen. Korkein oikeus on jo vuonna 2008 katsonut, että osakkeenomistajalla on hallintaoikeuden nojalla oikeus järjestää elämänsä ja asumisensa haluamallaan tavalla edellyttäen, että siitä ei aiheudu muille asukkaille vahinkoa taikka kohtuutonta haittaa tai häiriötä. Kun tupakointia ei ole yleisesti lailla kielletty, on lähtökohtaisesti luvallista tupakoida myös osakehuoneistossa ja huoneiston parvekkeella. Parveketupakointi voi kuitenkin muodostua muiden asukkaiden asumisviihtyvyyttä olennaisesti heikentäväksi ja terveyttä uhkaavaksi tekijäksi. Kukaan ei ole velvollinen sietämään asuinympäristössään kohtuutonta ympäristöhaittaa. Tällaisissa olosuhteissa taloyhtiöllä on oikeus puuttua asukkaan toimintaan.

Kunnan antaman määräyksen edellytyksenä puolestaan on, että tiloista voi niiden rakenteiden ja muiden olosuhteiden vuoksi muutoin kuin poikkeuksellisesti kulkeutua tupakansavua toiselle parvekkeelle, toiseen huoneistoon kuuluvan ulkotilan oleskelualueelle tai toisen huoneiston sisätiloihin. Lisäksi tupakointikielto voidaan määrätä asuintilaan vain, jos savun kulkeutumista ei ole mahdollista rakenteiden korjaamisella tai muuttamisella kohtuudella ehkäistä ja asuintilan haltijalle on ennen kiellon määräämistä varattu mahdollisuus ehkäistä savun kulkeutuminen omilla toimenpiteillään. Mainittakoon, että asuintilaa koskeva tupakointikielto ei koske nykyään hyvinkin yleisten sähkösavukeiden käyttämistä.

Kunnan on peruutettava tupakointikielto taloyhtiön hakemuksesta, jos kiellolle ei muuttuneiden olosuhteiden vuoksi ole enää perusteita. Kielto voidaan peruuttaa myös tilan haltijan hakemuksesta, jos taloyhtiö ei muuttuneista olosuhteista huolimatta hae kiellon peruuttamista.

11.4.2017 on julkaistu tupakointikieltoja koskeva ohjeistus, joka on luettavissa Valviran sivuilta. Mikäli sinulle tulee tupakointikieltoon tai siihen liittyvään menettelyyn koskien kysyttävää, avustamme mielellämme asian selvittämisessä sekä taloyhtiöitä että taloyhtiön asukkaita.

Tuomioistuimen ratkaisu perustuu kirjallisen todistelun lisäksi henkilötodisteluun. Niissä tapauksissa, missä kirjallista todistelua ei ole, näytöksi siitä, mitä todellisuudessa on tapahtunut, jää ainoastaan henkilötodistelu. Henkilötodistelun luotettavuutta pyritään kohottamaan esimerkiksi siten, että väärän todistuksen antaja voidaan myöhemmin tuomita tuomioistuimessa. Rikoslain 15 luvun 1 pykälän mukaisesti vankeutta perättömästä lausumasta tuomioistuimessa voidaan rangaista ankarastikin, jopa kolmella vuodella vankeutta.  Rangaistavuus ei vaikuta kuitenkaan aina riittävältä pelotteelta, sillä ei ole harvinaista, että henkilön todistetaan olleen kahdessa eri paikassa samanaikaisesti.

Todistajanpsykologiassa tarkastellaan sitä, millä tavalla ihmisen muistikuvia tapahtuneesta voidaan muuttaa johdattelun tai harhaanjohtavan tiedon avulla. Lausuman perättömyys harvoin voi tulla kyseeseen, jos todistaja uskoo kertovansa asiasta totuuden mukaisesti. Kirjoitus perustuu pitkälti Jaana Haapasalon kirjoittamaan osioon teoksessa Oikeuspsykologia (Toim. Santtila ja Weizmann-Helenius). Jos Annesväki tätä lukee, niin tiedoksi, että palautan kyllä pitkään lainaamani kirjan ;)

Ihmisen muistikuvat ovat muovautuvia, eikä tapahtumien muistaminen ole sellaista kuin elokuvan kelaaminen taaksepäin. Todistajanpsykologian pioneerina pidetyn Elizabeth Loftusen mukaan muisti ei ole vain kaiken tehdyn ja koetun summa, vaan se on myös kaiken ajatellun kuullun ja kuvitellun summa. Loftusin laboratoriossa esitettiin auto-onnettomuutta kuvaava filmi ja kysyttiin ajoneuvon nopeutta sillä hetkellä, kun se ohitti ladon maantiellä. Yli 17 % henkilöistä ilmoitti nähneensä videolla ladon, jota videolla ei tosiasiassa ollut. Kun kysymyksestä jätettiin pois lato, vain 3 % kertoi nähneensä videolla ladon. Harhaanjohtava kysymys vääristi siten vastauksia varsin merkittävästi.

Toisena esimerkkinä harhaanjohtavaa tietoa saadaan asettamalla kysymys joko ”millä nopeudella autot kulkivat, kun ne paiskautuivat yhteen” tai ”millä nopeudella autot kulkivat, kun ne kolaroivat”. Ensimmäiseen saadaan korkeammat havainnot ajoneuvojen nopeudesta ja tämän lisäksi useammat koehenkilöt muistivat myös nähneensä kolaripaikalla rikkoutunutta lasia verrattuna jälkimmäiseen. Rikkoutunutta lasia ei ollut.

Johdattelu voi tuottaa myös täysin fiktiivisiä muistikuvia eli valemuistoja.

Ostoskeskuskokeessaan Loftus ja Pickrell (1995) uskottelivat koehenkilöille, että nämä olivat lapsena eksyneet ostoskeskukseen koehenkilön sukulaisilta saatujen tietojen mukaan. Koehenkilöillä itsellään ei ollut asiasta kuitenkaan muistikuvaa. Kokeessa 25 % koehenkilöistä alkoi muistaa asioita kuvitteellisesta eksymisestään eräiden koehenkilöiden kertoessa värikkäitä ja yksityiskohtaisia muistikuvia siitä, mitä ostoskeskuksessa oli tapahtunut.

Johdattelulla voidaan vaikuttaa myös ihmisen käyttäytymiseen. Kun ihmisille on harhaanjohtavasti kerrottu lapsena sairastetusta sairaudesta kananmunien tai maustekurkkujen syömisen jälkeen, he ovat laboratoriossa välttäneet juuri näiden ruokien syömistä.

Harhaanjohtava tieto on sitä helpommin hyväksyttävissä, mitä huomaamattomammin se tarjotaan ja myös jos ”tieto” saadaan auktoriteetilta. Kuulustelijan tapa kuulustella voi myös vaikuttaa todistajaan. Tutkimusten mukaan (Baxter ym. 2006) tiukalla haastattelutekniikalla saadaan haastateltava muuttamaan vastauksiaan kysymysten seurauksena enemmän kuin ystävällisen haastattelun keinoin.

Muistikuvien vahvuuteen vaikuttaa myös se, kuinka stressaava itse muisteltava tapahtuma on ollut sekä se, kuinka stressaava on tilanne, jossa asiaa tulee muistella.

Juristinkekkulin tehtävä oikeudessa on kyseenalaistaa vastapuolen todistajan uskottavuus. Lakimiehillä on kaikilla oma opittu tapansa tässä suhteessa. Lakimies voi esimerkiksi aloittaa rauhalliseen sävyyn, ystävällisessä hengessä ja luoda tilanteessa rentouden tunteen kysymyksiin vastaavalle. Hetken päästä äänensävy kovenee ja kysymysten tahti kiihtyy ja ristiriita jo annettujen vastausten osalta tarjoillaan nopealla ja tiukalla sävyllä todistajalle kommentoitavaksi. Tämä ei ole oma menetelmäni, muttei mitenkään harvinainenkaan. Kun vastauksissaan sotkeutuu, saadaan johtopäätökseksi ainakin toisen osapuolen mielestä todistajan luotettavuuden kyseenalaisuus.

Yhdysvalloissa arvioidusti noin 4500 väärää tuomiota perustuu virheellisiin todistajanlausuntoihin vuosittain.  Arvioiden mukaan noin 75 % tähän mennessä DNA:n perusteella vapautettujen syytettyjen tai tuomittujen tapauksissa on alun perin tuomittu virheellisen todistajalausunnon tai lausuntojen vuoksi.

Rikosoikeus on oikeudenalana ollut alun perin varsin seurauskeskeistä. Perinteisesti rikosoikeuden ytimessä olevien rikosten välttämättömänä vastuun kriteerinä on ollut seurauksen aiheuttaminen. Nykyään kuitenkin ainakin määrällisesti suurin osa tilastoidusta rikollisuudesta ei ole enää seurausrikollisuutta, vaan seuraamus määräytyy seurauksesta riippumatta. Uudemmassa kriminaalipolitiikassa vaarantamisrikosten painoarvo on korostunut siksi, että on usein tekijän näkökulmasta sattumanvaraista, aktualisoituuko seuraus vai ei.

Suomen rikosoikeudessa vaarantamisrikokset jaetaan yleisesti vaadittavan vaaran asteen mukaan kolmeen eri luokkaan. Ensimmäisenä on konkreettinen vaarantaminen, jota edellytetään muun muassa vaaran aiheuttamisessa (RL 21:13). Konkreettisen vaarantamisen kriteeri on lakitekstissä yleensä muotoiltu muotoon ”aiheuttaa vaaraa”.

Hieman lievempää vaaraa vaaditaan ”abstraktisissa vaarantamisrikoksissa”, mitä nimitystä käytetään yleisesti niistä rikoksista, joissa vaarantamisen vaatimus on esitetty ”on omiaan aiheuttamaan vaaraa” (esimerkiksi liikenneturvallisuuden vaarantaminen).

Kolmantena ryhmänä ovat ns. presumoidut vaarantamisrikokset tai tekorikokset, joihin kuuluu esimerkiksi rattijuopumus (RL 23:3) tai ajoneuvon kuljettaminen oikeudetta (RL 23:10). Niiden osalta lainsäätäjä presumoi nämä teot vaarallisiksi, eikä tekijän sallita oikeudenkäynnissä näyttää toteen, ettei asia ollut näin (vaarallisuuden osalta) hänen tekonsa kohdalta.

Konkreettista vaaraa vaaditaan tuomitsemiskynnyksen ylittämiseksi sellaisissa rikoksissa, joissa vaara ilmaistaan suoraan lakitekstissä. Tämä on myös konkreettisten vaarantamisrikosten muodollinen tunnusmerkki. On oleellista huomata ero esimerkiksi myöhemmin käsiteltävään abstraktiseen vaaraan: vaatimuksena on, että jollekin aiheutuu vaaraa juuri kyseisessä yksittäistapauksessa. Se, että teko on luonteeltaan sellainen, että se tyypillisesti lisää vahingon syntymisen riskiä käsillä olevissa olosuhteissa, ei ole riittävää.

Abstraktista vaarantamista edellyttävissä rikosnimikkeissä puolestaan ei edellytetä näyttöä vaarantamisesta sinänsä kyseisessä teossa vaan yleisempää ja yleistävää vaarallisuuden arviointia. Abstraktinen vaarantaminen ilmaistaan tunnusmerkistöissä ilmaisulla ”on omiaan aiheuttamaan vaaraa”. Abstraktisessa vaarantamisessa vaarantaminen liittyy lähinnä teon itsensä vaarallisuuteen, toisin kuin konkreettisessa vaarassa jossa rangaistavuus on kiinni toisen edun (hengen tai terveyden) vaarantamisesta. On tärkeää huomata, että vaaran määrittelyssä ei ole kysymys syy-yhteydestä tapahtuman ja onnettomuuden välillä, vaan liikenneturvallisuuden vaarantaminen on vaarantamisrikos, vaikka sääntöjen rikkominen olisi johtanut kolariin. Rangaistavuus on siis vahingon sattumisesta riippumatta sidottu siihen, onko jokin tienkäyttäjän menettelyssä ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisten tienkäyttäjien turvallisuudelle.

Esimerkiksi Itä-Suomen hovioikeus 2.3.2017; Päätös 17/108758; Asianro R 17/103 on hiljattain käsitellyt (ja päättänyt jättää myöntämättä jatkokäsittelylupaa asiassa) tapauksen, jossa käräjäoikeudessa törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomittu valitti tuomiostaan sillä perusteella, ettei huomattavakaan ylinopeus (144 km/h 80 alueella) ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa.

Seuraava selostus Edilexin asiaa käsittelevästä uutisesta 27.3.2017:

”Miehen mielestä teko ei ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa, eikä teosta ollut aiheutunut konkreettista vaaraa kenellekään. Mies oli ollut autossa yksin. Muu liikenne oli ollut vähäistä. Miestä vastaan ei ollut tullut yhtäkään autoa poliisiautoa lukuun ottamatta sen viiden kilometrin matkalla, jonka hän ajoi tiellä 487. Tien vieressä ojan erottamana kulkee erillinen pyöräily- ja jalankulkutie, jolla ei ole ollut kevyttä liikennettä. Ajoaika oli ollut noin klo 20 illalla, mutta tie oli ollut hyvin valaistu. Keli oli ollut normaali syksyinen keli, tie oli kuiva, eikä ollut pakkasta. Miehen mukaan olosuhteet olivat kesäkeliä vastaavat ja tie oli ollut hyvässä kunnossa.

Käräjäoikeus oli todennut miehen ajaneen huomattavaa ylinopeutta (144 km/t 80 km/t rajoitusalueella) illalla kello kahdeksan aikaan yleisellä tiellä. Käräjäoikeuden mukaan tekoajankohta ja -paikka oli ollut sellainen, että muun liikenteen mahdollisuus oli ollut varteenotettava.

Käräjäoikeuden mukaan se, ettei mies vastaan ollut poliisiauton lisäksi ajanut muita autoja oli johtunut satunnaisista syistä. Miehen ajama nopeus oli ollut lähes kaksinkertainen sallittuun ajonopeuteen nähden. Huomattava ylinopeus oli omiaan lisäämään vakavien henkilövahinkojen vaaraa. Teko oli ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Teko täytti törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen tunnusmerkistön.”

Sen pituinen se, käräjäoikeuden tuomiossa sanottu oikeastaan kaikki tarpeellinen. Lieventävillä asianhaaroilla ei juuri ollut merkitystä, kun kova ylinopeus itsessään on ollut omiaan lisäämään vakavien henkilövahinkojen määrää ja abstrakti vaara riittää tuomitsemiseen. Nyt osaa lukijakin olla jatkossa vaarantamatta liikennettä abstraktisti tai toisen henkeä konkreettisesti.

Lomauttamismenettely

Lomauttamisella tarkoitetaan työnantajan päätökseen tai sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa. Työntekijä voidaan lomauttaa joko määräajaksi tai toistaiseksi keskeyttämällä työnteko kokonaan tai lyhentämällä työaikaa sen verran kuin on välttämätöntä.

Työnantaja saa lomauttaa työntekijän, jos:

• työnantajalla on taloudellinen tai tuotannollinen peruste työsopimuksen irtisanomiseen tai
• työnantajan edellytykset tarjota työtä ovat vähentyneet tilapäisesti eikä työnantaja voi kohtuudella järjestää työntekijälle muuta sopivaa työtä tai työnantajan tarpeita vastaavaa koulutusta.

Määräaikaisessa työsuhteessa olevan työntekijän työnantaja saa lomauttaa kuitenkin vain, jos työntekijä tekee työtä vakituisen työntekijän sijaisena ja työnantajalla olisi oikeus lomauttaa vakituinen työntekijä, jos tämä olisi työssä. Luottamushenkilön ja -valtuutetun lomauttamisessa on omat lisäedellytyksensä.

Työnantajan on esitettävä työntekijälle ennakkoselvitys lomautuksen perusteista sekä sen arvioidusta laajuudesta, toteuttamistavasta, alkamisajankohdasta ja kestosta. Selvitys on esitettävä viipymättä lomautuksen tarpeen tultua työnantajan tietoon. Selvityksen antamisen jälkeen työnantajan on varattava työntekijälle tilaisuus tulla kuulluksi annetusta selvityksestä.

Työnantajan on ilmoitettava lomauttamisesta työntekijälle viimeistään kaksi viikkoa ennen lomautuksen alkamista. Ilmoituksessa on mainittava lomautuksen peruste, sen alkamisaika ja kesto tai arvioitu kesto. Lisäksi työnantajan on työntekijän pyynnöstä annettava lomautuksesta kirjallinen todistus, josta käyvät ilmi ainakin lomautuksen syy, alkamisaika sekä sen kesto tai arvioitu kesto. Jos työntekijä on lomautettu toistaiseksi, työnantajan on ilmoitettava työn alkamisesta vähintään viikkoa aikaisemmin.

Työntekijä saa lomautuksen aikana irtisanoa työsopimuksensa ilman irtisanomisaikaa. Työntekijällä on lisäksi oikeus irtisanoa lomautuksen ajaksi toisen työnantajan kanssa tekemänsä työsopimus viiden päivän irtisanomisajalla. Jos työnantaja irtisanoo lomautetun työntekijän työsopimuksen päättymään lomautuksen aikana, työntekijäälä on oikeus saada irtisanomisajan palkkansa. Jos työntekijä irtisanoo työsopimuksensa lomautuksen kestettyä yhtäjaksoisesti vähintään 200 päivää, hänellä on oikeus saada korvauksena irtisanomisajan palkkansa.

Vahingonkorvaus perusteettomasta lomauttamisesta

Mikäli työnantaja on lomauttanut työntekijän ilman edellä mainittuja perusteita, työntekijällä on oikeus saada vahingonkorvausta. Vahingonkorvaus lasketaan työntekijän todellisen ansionmenetyksen perusteella. 

Korkeimman oikeuden mukaan ansionmenetyksestä voidaan vähentää lomautusajalta työntekijälle maksetut työttömyyspäivärahat siltä osin kuin ne eivät perustu työntekijän omiin maksusuorituksiin. Laittomasta lomautuksesta aiheutuvat korvaukset ovat siten samassa asemassa kuin työsuhteen lainvastaisesta päättämisestä johtuvat korvaukset.

On mahdollista, että työnantaja rikkoo lomautuksen yhteydessä myös yhdenvertaisuuslakia. Mikäli työnantaja on taas irtisanonut lomautetun työntekijän lainvastaisesti, korvaus määräytyy työsopimuslain perusteella, jolloin korvaus on yleensä 3-24 kuukauden palkkaa vastaava rahamäärä.

VALEHTELEMISEN TUNNISTAMINEN 

Usein väitetään, että valehtelemisen voi tunnistaa ulkoisesti havaittavista merkeistä, kuten esimerkiksi:

-       äänen radikaalista muuttumisesta

-       vastauksien tietämisestä kaikkeen

-       liiallisesta liikehdinnästä

-       asennon vaihtamisesta yllättäen

-       muutoksista hengityksestä

-       paikalleen jähmettymisestä

-       sanojen toistosta

-       liiallisista yksityiskohdista

-       harvasta silmienräpyttelystä

-       silmien liikehdinnästä esim. yläviistoon

Onko todella näin?

Maria Hartwig ja Pekka Santtila ovat koonneet Oikeuspsykologia nimiseen teokseen kattavan tutkimusnäytön aiheesta ja tehneet asiasta laajan yhteenvedon. Valhe voidaan määritellä ”menestyksekkääksi tai epäonnistuneeksi tarkoituksenmukaiseksi yritykseksi, ilman ennakkovaroitusta, saada toinen henkilö uskomaan asiaan, jota kertoja itse pitää epätotena”. Siten esimerkiksi valemuisto eroaa valheesta siinä, että sen kertoja itse uskoo kertomaansa.

Valehtelun tunnistamista on tutkittu useissa korkeakouluopiskelijoille eli maallikoille tehdyissä tutkimuksissa, joissa opiskelijoille on näytetty videopätkä henkilöstä ja pyydetty arvioimaan videolla esiintyneen henkilön kertomuksen todenmukaisuutta. Kokeita on tehty useita satoja, eikä niiden tulokset ole olleet vaikuttavia. Ihmisten kyky erottaa totuudenmukainen ja valheellinen lausunto toisistaan on jäänyt rajalliseksi 45-60 prosenttiin. Kun huomioidaan todennäköisyys oikeaan vastaukseen arvaamalla, tulos ei ole vakuuttava.  

Ovatko rikostutkinnan ammattilaiset kuten poliisit ja tuomarit taitavampia asiassa? Heillä on asiasta runsaasti kokemusta ja oletettua mielenkiintoa tutustua valehtelun teoriaosaamiseen. Poliisit ovat tutkitusti väittäneet olevansa tunnistamisessa maallikkoa taitavampia. Kuitenkin poliiseille suunnatut tutkimukset ovat osoittaneet, etteivät poliisit voita tässä kisassa maallikkoa poliisienkin jäädessä 45-60 prosentin osumatarkkuuteen valehtelun tunnistamisessa. Poliiseilta näyttää kuitenkin tutkimusten valossa puuttuvan maallikoiden taipumus erehtyä arvioimaan kertomus liian helposti todeksi.

Äänensävyn kohoaminen, punastuminen, hikoileminen ja levottomuus saattavat liittyvät pelkoon kiinni jäämisestä. Mitä suurempi valhe ja mitä raskaampi seuraus, sitä todennäköisemmin nämä emootioihin perustuvat merkit ovat havaittavissa – tai tarkemmin sanottuna, mitä voimakkaammin valehteleva tuntee syyllisyyttä ja sen seurauksena stressiä.

Valehteleminen on totuuden kertomista vaikeampaa, sillä valehtelija joutuu kehittämään tarinan, joka on yhdenmukainen kuuntelijan tiedossa olevien tosiasioiden kanssa ja joka on riittävän yksityiskohtainen vaikuttaakseen valhetelevan itse kokemalta. Tarinan tulee myös olla riittävän yksinkertainen, jotta valehtelija sen itsekin muistaisi esimerkiksi asiaan palattaessa. Tarinan muodostaminen voi johtaa katseen harhailuun ja kehon liikkeiden vähenemiseen tai pitkiin taukoihin kysymysten ja vastausten välissä.

Valehteleva saattaa olla tietoinen ulkoisesti havaittavissa olevista merkeistä ja pyrkiä kontrolloimaan niitä. Silloin hän saattaa kuitenkin sortua ylikontrolliin ja herättää epäilyksiä jäykkyydellään. Kerronnasta saattaa hävitä myös spontaanius. Syytä on huomata, että myös totta puhuva saattaa kokea, että häntä pidetään valehtelevana, jolloin hänkin saattaa pyrkiä hillitsemään havaittavissa olettavia ulkoisia merkkejä.

Santtila ja Hartwig kuitenkin toteavat tärkeimmän löydöksen tutkimustuloksissa olevan sen, että valehtelun vihjeet ovat vähäisiä ja että käyttäytymisen, jolla todella on jotain yhteyttä valehteluun, ennustearvo ei ole kovinkaan hyvä. Valehtelijat kuitenkin ovat yleisesti jännittyneempiä kuin totta puhuvat, mikä voidaan havaita pupillien laajentumisesta ja äänensävyn kohoamisessa. Valehtelijoita pidettiin myös epämiellyttävimpänä ja vähemmän yhteistyöhaluisina. Valehtelijoiden havaittiin myös puhuvan niukemmilla yksityiskohdilla ja kertovan lyhyempiä tarinoita. Valehtelijat niin ikään herkemmin korjaavat omaa kertomustaan spontaanisti ja vetoavat muistamattomuuteen vähemmän kuin totta puhuvat.

Valehtelijan psykopaattisilla piirteillä valehtelussa voi olla merkitystä, mutta aihetta on tutkittu vielä melko vähän.

Valehtelua ei pidä pyrkiä tunnistamaan hermostuneisuudesta, mikä voi ilmetä esimerkiksi käsien, sormien ja jalkojen liikehdintänä, puhenopeuden muutoksina, lisääntyneenä hymyilemisenä tai puheen häiriöinä.

Tutkimusten mukaan poliisien, tuomareiden syyttäjien ja turvapaikkahakemuksia käsittelevien maahanmuuttoviranomaisten käsitykset valehtelusta ja sen merkeistä ovat hyvin samankaltaisia kuin maallikoidenkin. Myös ammattilaiset uskovat katseen harhailun ennustavuuteen ja tulkitsevat hermostuneen käyttäytymisen kuten runsaan liikehdinnän merkitsevän jotakin sellaista, mitä se ei merkitse.

Vakuuttavampia tuloksia valheen tunnistamisessa saadaan luonnollisesti yhdistämällä valheen tunnistaminen asiasta saatavaan näyttöön. Esimerkiksi poliisin kuulustelutekniikkana näytön strateginen käyttö tarkoittaa sitä, että todistusaineistoa käytetään strategisesti siten, että kuultavan annetaan ensin kertoa tietyistä asioista ja vasta tämän jälkeen osoitetaan esimerkiksi videotallenteelta, että kuultava on ollut rikospaikalla, vastoin juuri kertomaansa. Tällöin valhe saadaan esille varmemmin, kuin näyttämällä heti kuulustelun alussa videotallenne, jolloin kuultava luonnollisesti jättää vaihtoehtoisen tarinansa olinpaikastaan kertomatta.  

Avustajana toimivan lakimiehen rooli on tuomaria siunatumpi siinä, ettei hänen tarvitse tehdä johtopäätöksiä päämiehensä kertoman totuudenmukaisuudesta. Lakimiehen tulee ajaa sitä asiaa, mitä päämies haluaa ajettavan riippumatta siitä, mitä hän itse arvelee tapahtuneen todellisuudessa, ja kokoavan tätä kertomusta tukevan näytön mahdollisimman hyvin päämiehen kantaa tukevaksi. Juristin eettistä vakaumusta varjelee kuitenkin vahva oikeus kieltäytyä toimeksiannosta tai jopa luopua siitä kesken leikin, mikäli luottamuspula päämiehen kanssa koskettaa syvältä. Ammatin varjopuolena lakimies voi lakata ajattelemasta, mikä on totta ja mikä ei. Ajattelumalli vaihtuu sellaiseksi, missä pohditaan, mitä voidaan perustellusti väittää olevan todeksi ja millä näytöllä. Ehkäpä juuri tämän takia ammattikuntaan viitataan toisinaan hauskoilla kutsumanimillä kuten vekkulijuristi.

Lähes jokaisella ihmisellä on jotakin asiaa koskeva vakuutus. Tavallista tai ainakin järkevää on vakuuttaa vähintään arvokkain omaisuutensa, oli se sitten omakotitalo tai osakehuoneisto, auto taikka asuinirtaimisto. Vakuutusyhtiöiden harmiksi vakuutuksia joudutaan joskus myös käyttämään, toisin sanoen tapahtuu sellainen ”vakuutustapahtuma” jota varten kyseinen vakuutus on otettu ja jota silmällä pitäen vakuutusmaksuja on maksettu.

Vakuutusehdoissa vakuutusyhtiöt pyrkivät mahdollisimman tarkkarajaisesti määrittelemään, millaisesta vahingosta korvausta saa ja ennen kaikkea millaisesta sitä ei saa. Käytössäni ei ole asiasta mitään tilastotietoa, mutta jo omakohtaisen kokemuksen perusteella voin turvallisin mielin sanoa, että kielteisiä korvauspäätöksiä on kaikista päätöksistä vähintäänkin huomattava osa.

Toki samaan hengenvetoon on todettava, etteivät ollenkaan kaikki kielteiset korvauspäätökset ole vääriä. Vakuutuksessa on kyse sopimuksesta vakuutuksenantajan ja vakuutetun välillä. Vakuutusehdot ovat tämän sopimuksen pääasiallinen sisältö. Korvauspäätös perustuu, tai ainakin sen pitäisi perustua, pakottavan lain lisäksi näihin vakuutusehtoihin. Korvauspäätöksessä on usein kyse juuri näiden sopimusehtojen tulkinnasta. Jos sopimusehdoissa on selvästi rajattu tietty tapahtuma vakuutuksen ulkopuolelle ja vahinko perustuu kyseiseen tapahtumaan, ei vakuutuksenottaja tietenkään voi olettaa saavansa korvausta. Eikä siinä ole mitään väärää. 

Kuitenkin, vakuutusyhtiöt pyrkivät tulkitsemaan vakuutusehtoja itselleen edullisella tavalla. John Grisham kirjoitti jossakin vakuutusyhtiöiden toimintaa kuvaavassa fiktiivisessä teoksessaan, että vakuutusyhtiöt tekevät aivan selvissäkin tapauksissa tietyn määrän kielteisiä päätöksiä, koska se on heille taloudellisesti kannattavaa. Ihmiset eivät uskalla, osaa tai yksinkertaisesti viitsi lähteä riitelemään, vaikka päätös olisi selvästi väärä (siis vakuutusehtojen vastainen). Tällaisissa tapauksissa vakuutusyhtiöiden ei luonnollisesti tarvitse maksaa korvauksia. Vakuutusyhtiöiden kannattaa tehdä tietty lukumäärä kielteisiä päätöksiä selvissäkin asioissa (tulkinnanvaraisista puhumattakaan), jos riittävän suuri osa ihmisistä ei valita päätöksistä, koska hävittyjen oikeusjuttujen kustannusten summa on pienempi kuin aiheettomasti maksamatta jääneiden korvausten yhteismäärä. Näin vakuutusyhtiö jää voitolle ja tekee selvää rahaa.

Yllä kuvattu menettely on ote fiktiivisestä teoksesta, enkä lähde suoraan väittämään tai osoittamaan sormella, että esimerkiksi suomalaiset vakuutusyhtiöt mitenkään kategorisesti toimisivat näin. Kuitenkin käytännön kokemus muutamissa omalle kohdalle sattuneissa, puoleeni kääntyneiden asiakkaiden vakuutuspäätöksissä näyttäisi, ettei yllä kuvattu menettely ole välttämättä aivan tuulesta temmattu. Vaihtoehtoisesti jotkin alunperin kielteiset, selvästi vakuutusehtoihin perustumattomat korvauspäätökset, joissa on lakimiehen yhteydenoton jälkeen löytynyt kovasti neuvotteluhalukkuutta vakuutusyhtiön puolelta tai tehty jopa suoraan myönteinen korvauspäätös samassa asiassa, osoittavat huomattavaa ammattitaidottomuutta vakuutusyhtiön taholta.

Jos vakuutuksenottaja saa vakuutusyhtiöltään kielteisen korvauspäätöksen, ei ole hänen kannaltaan merkitystä, johtuuko väärä päätös vakuutusyhtiön härskistä laskelmoinnista vai päätöksen tehneen virkailijan ammattitaidottomuudesta. Lopputulos on joka tapauksessa sama: korvausta ei tule.

Jos siis koet vakuutusyhtiön tehneen asiassasi väärän päätöksen, kannattaa ottaa yhteyttä allekirjoittaneeseen taikka hätätapauksessa johonkin muuhun toimistomme lähes yhtä pätevistä lakimiehistä. Alkuneuvottelu ja toimeksiannon arviointi on aina maksutonta. Alkuneuvottelu voidaan hoitaa myös esimerkiksi puhelimitse tai sähköpostin välityksellä, eli palvelemme koko Suomen laajuisesti. Ja mikä parasta, jos muutoksenhaulle löytyy perusteita ja riitelemään päädytään, vakuutuksistasi mahdollisesti löytyvä oikeusturvavakuutus korvaa suuren osan lakimiehesi kustannuksista, vaikka itse pääasia hävittäisiin. Jos pääasia voitetaan, maksaa hävinnyt osapuoli (vakuutusyhtiö) viulut kokonaisuudessaan.

Rikoslain 24 luvun 6 §:n mukaan joka oikeudettomasti teknisellä laitteella katselee tai kuvaa 1) kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä taikka 2) yleisöltä suljetussa rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten, syyllistyy salakatseluun.

Suojatut paikat

Tarkoituksena on suojata yksityisyyttä tilanteissa ja paikoissa, joissa oleskelua ihmiset pitävät yksityiselämäänsä kuuluvana tai eri syistä arkaluonteisena. Lisäksi tarkoituksena on suojata muun muassa virastoissa ja toimistoissa työskentelevien rauhaa ja yksityisyyttä sellaisissa paikoissa, joihin yleisöllä ei ole pääsyä.

Rikoslain mukaan kotirauhan suojaamia paikkoja ovat asunnot, loma-asunnot ja muut asumiseen tarkoitetut tilat, kuten hotellihuoneet, teltat, asuntovaunut ja asuttavat alukset, sekä asuintalojen porraskäytävät ja asukkaiden yksityisaluetta olevat pihat niihin välittömästi liittyvine rakennuksineen. Säännöksen toisessa kohdassa tarkoitetaan muun muassa virastoja, liikehuoneistoja, toimistoja, tuotantolaitoksia, kokoustiloja taikka muuta vastaavaa huoneistoa tai rakennusta. Suoja ei siten ulotu yleisille paikoille, kuten kaduille ja toreille, eikä myöskään kauppoihin, pankkeihin ja muihin paikkoihin, joihin yleisöllä on pääsy.

Suojattuja ovat paikat, jotka on jollakin tavalla erityisesti suojattu tai erityisen suojan tarpeessa. Tämä perustuu siihen, että paikassa harjoitetaan intiimejä, yksityisyyteen kuuluvia toimia. Mainituista paikoista laissa mainittaisiin nimenomaisesti käymälä ja pukeutumistila. Esimerkiksi ravintoloiden käymälät, vaatetusmyymälöiden sovituskopit, suihkuhuoneet ja saunat saavat siten lainkohdassa tarkoitettua suojaa. Näissä paikoissa oleskeleva voi olettaa, että hän on suojassa ulkopuolisten katseilta tai ainakin kuvaamiselta. Ihmisten käyttäytymisen tarkkailu käymälöissä ja vastaavissa tiloissa koetaan yleensä loukkaavaksi, eivätkä ihmiset yleensä voi sellaisissa paikoissa riittävästi suojautua tarkkailulta silloinkaan, kun se tapahtuu avoimesti. 

Salakatselun kohde

Pelkän tyhjän tilan kuvaaminen ei ole rangaistavaa. Tämä merkitsee sitä, ettei myöskään eläinten, esineiden, rakennusten tai muun ympäristön kuvaaminen ole rangaistavaa. Maisemankuvauksessa ei kuitenkaan saa loukata toisen yksityisyyttä. Kuvaajan tulee siten varmistua siitä, että esimerkiksi omakotitalon pihalla oleskelevat henkilöt, jotka voivat joutua kuvaan ja olla siitä tunnistettavissa, suostuvat kuvaamiseen.

Oikeudettomuus

Ollakseen rangaistavaa salakatselun tulee tapahtua oikeudettomasti. Oikeudetonta ei ole esimerkiksi laissa nimenomaan sallittu katselu. Muun muassa poliisilla on oikeus harjoittaa teknistä katselua rikosten selvittämiseksi ja ehkäisemiseksi. Katselu tai kuvaaminen teknisellä laitteella ei ole oikeudetonta myöskään silloin, kun siihen on saatu tarkkailtavan suostumus. Oikeudetonta ei ole myöskään lainkohdan suojaamassa paikassa oikeudettomasti oleskelevan tarkkailu. Tunkeutuja ei voi oikeudettoman oleskelunsa aikana saada samaa suojaa salakatselua vastaan kuin hyväksyttävästä syystä paikalle tullut henkilö. Salaisen valvontakameran käyttö on siten mahdollista esimerkiksi omakotitalon tai suljetun viraston sisäänkäynnin valvomiseksi. Katselu tai kuvaaminen teknisellä laitteella ei ole oikeutettua sillä perusteella, että tallennetaan vain se, mikä omin silmin muutenkin on nähtävissä.

Tekninen laite

Yleisimpiä salakatseluun soveltuvia laitteita ovat tavalliset kamerat, kiikarit ja videokamerat. Teknisenä laitteena ei sen sijaan pidetä silmälaseja (yllätys yllätys), joiden tarkoitus on palauttaa heikentynyt näkö normaaliksi. Normaaliaisteilla havainnoiminen ei siis ole salaa tehtynäkään rangaistavaa.

Katseleminen ja kuvaaminen

Rangaistavaa on siis katseleminen tai kuvaaminen. Katseleminen voi olla lyhytaikaistakin havainnointia. Kuvaaminen voi olla valokuvaamisen kaltaista, tietyn hetken kuvaamista tai luonteeltaan jatkuvaa videokameralla kuvaamista tai siihen rinnastuvaa toimintaa. Kuvaamisen tuloksena ei tarvitse välittömästi syntyä kuvaa tai sen negatiivia, vaan kuvaamista voi olla kaikkien sellaisten tekniikoiden käyttäminen, joilla informaatiota tallennetaan tai siirretään tallennettavaksi siten, että se voidaan myöhemmin saattaa kuvan muotoon.

Yksityisyyden loukkaaminen

Kotirauhan suojaamalla paikalla oleskelevan henkilön salaakin tapahtuva tarkkailu voi olla oikeutettua. Oikeudetonta ei ole katselu tai kuvaaminen, jota sen vakiintuneisuuden vuoksi ei yleensä koeta yksityisyyttä loukkaavana ja johon ihmiset osaavat varautua. Esimerkiksi merenkulussa on tavanomaista, että ihmisiäkin katsotaan kiikareilla.

Säännöksen toisessa kohdassa mainitulla yksityisyyden loukkaamisen nimenomaisella vaatimuksella on tarkoitus jättää rangaistavan salakatselun ulkopuolelle yksityisyyden kannalta aivan harmiton tarkkailu. Teon rangaistavuutta arvioitaessa on tämän vuoksi kiinnitettävä huomiota kuvaajan ja kuvattavan väliseen suhteeseen, katselun tai kuvaamisen tarkoitukseen, kestoon, paikkaan ja ajankohtaan sekä kuvattavan tilanteeseen, kuvaamisen yllätyksellisyyteen, kuvattavan kieltäytymisen tai poistumisen mahdollisuuteen ja muihinkin seikkoihin, joilla voi olla merkitystä teon loukkaavuuden arvioimisessa. Arvioinnissa on olennaista, onko tarkkailuun ollut mahdollista varautua riittävästi ja koetaanko kyseessä olevan tyyppinen tarkkailu yleensä loukkaavana.

Avointa kameravalvontaa, jonka kohteeksi tarkkailtavat joutuvat vain ohimenevästi siihen varautuen ja jota ei kohdisteta erityisesti kehenkään, ei yleensä pidetä yksityisyyttä loukkaavana. Samoin on arvioitava tilannetta, jossa tieto kameravalvonnasta on paikalla oikeutetusti oleskelevilla, vaikka tarkkailun kohteeksi voi satunnaisesti joutua kameravalvonnasta tietämätön henkilö. Kuitenkin esimerkiksi tietyn henkilön tai samojen henkilöiden pitkäaikainen avoin tarkkailu esimerkiksi työpaikalla voisi olla yksityisyyttä loukkaavaa ja siten rangaistavaa salakatselua.

Oikeuskäytäntöä

Turun hovioikeus on vuonna 2007 antanut ratkaisun asiassa, jossa oli kyse siitä, että A ja B valokuvasivat veneestä C:n aviomiehen omistamaa kiinteistöä ja sillä olevia laituria ja rakennuksia. He kuvasivat samalla C:tä, joka oleskeli rantasaunassa ja sen läheisyydessä. A:n ja B:n tarkoituksena oli kuvien ottaminen kiinteistöstä todistusaineistoksi rakennuslautakuntaa varten. A ja B havaitsivat kuitenkin rannalla olleen henkilön. A:n ja B:n oli täytynyt havaita, että rannalla ollut henkilö oli tullut kuvatuksi ja lisäksi he tiesivät kuvaavansa C:n kotirauhan piiriin kuuluvaa aluetta. Sillä seikalla, että C ei ollut tunnistettavissa valokuvista, ei ollut merkitystä, ja A ja B syyllistyivät asiassa salakatseluun.

Ratkaisussa KKO 1990:36 oli kyse siitä, että ollessaan poliisin kuulusteltavana C vastoin poliisimiesten kieltoa salaa videotallensi poliisikuulusten jälkeen käytyä keskustelua. Tällä menettelyllään C ei kuitenkaan syyllistynyt salakatseluun tai –kuunteluun, koska menettely ei loukannut poliisimiesten yksityisyyttä.

Ratkaisussa KKO 1985-II-128 yksityisetsivä seurasi B:n toimia hankkiakseen selvitystä vireillä olleeseen riitajuttuun, jossa B oli asianosaisena. Etsivä valokuvasi B:tä tämän oleskellessa omakotitalonsa pihamaalla. Etsivällä ei ollut oikeutta tehtävänsä vuoksi suorittaa valokuvausta lupaa siihen hankkimatta, joten etsivä syyllistyi salakatseluun. Kotirauhan piirissä oleskelevan henkilön kuvaaminen aineiston hankkimiseksi sinänsä hyväksyttävää tarkoitusta varten ei siten tee tarkkailua sallituksi.

Kevät on yliopistojen ja muiden oppilaitosten pääsykoeaikaa. Lukusalit ja kirjastot täyttyvät vakavista kasvoista lukupäivien venyessä entistä pidemmiksi. Oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykoe koostuu perinteisesti 3-4 teoksen mahdollisimman hyvästä ulkoa muistamisesta. Aikanaan valmennuskursseilla opastettiin, että jokaisen hakijan 8-vuotiaalla serkulla olisi yhtäläiset mahdollisuudet päästä sisälle tiedekuntaan, mikäli hän jaksaisi lukea enemmän. Kyse on siis oman henkilökohtaisen lukutekniikan, pitkien hermojen ja ennen kaikkea istumalihasten kestävyydestä.

Lukutekniikoita on useita. Mikä sopii yhdelle, voi olla toiselle sopimaton. Avaan kuitenkin tässä joitakin huomion arvoisia näkökohtia siihen, miten kevään rutistukseen voisi kannattaa valmistautua. Artikkeli perustuu omiin kokemuksiini ja erityisesti epäonnistumisista oppimiseen ja ovat siten ainoastaan yhden näkökulman tuotosta.  

1.     Löydä lukutekniikkasi jo ennen pääsykoerupeaman alkua. Vuonna 2009, jolloin tiedekunnan ovet eivät auenneet tai edes raottuneet, käytin 150 tuntia muistiinpanojen tekemiseen. Tiivistin kaiken lukemani isoille paperiarkeille useilla väreillä alleviivaten, muka teemoittain. Ei toiminut. Tehtyäni muistiinpanot noin 2/3 vaiheeseen ymmärsin, etten niitä koskaan ehdi lukea, käsialakin oli kammottava. Seuraavana vuonna alleviivaukset ja luetteloinnit siirtyivät suoraan kirjaan. Löysin omaksi tyylikseni tehdä jokaiseen sivuun kymmenen kohdan listoja – kymmenen pisteen kysymyksiä kun pääsykokeessa kysyttiin. Toimi huomattavasti paremmin.

2.     Harjoittele lukemista eri nopeuksin. Kursseilla ja lukutekniikan teoriaa vilkaistessa törmää usein siihen, että pääsykoekirjat tulisi alkuun silmäillä läpi, sitten syventyä ja alleviivailla, minkä jälkeen taas lukea nopeammin ja sitten taas hitaammin. Nopeaa lukutekniikkaa voi opetella useista eri lähteistä. Youtuben ensimmäiset vilkaisemani videot näyttivät kyseenalaisilta, mutta videoita oli tarjolla runsaasti. Kirjallisuudesta löytyy nopean lukemisen oppaita, esimerkiksi Kalevi Kantele: Nopean lukemisen opas, joista yhtenä irrallisena tekniikkana mainittakoon metronomin avulla harjoittelu ja silmien pysäyttäminen vain kahteen eri pisteeseen per tekstirivi (sanomalehdessä yksi kohta/rivi).  Tekniikassa siis silmät eivät seuraa tekstiä liukuen, vaan hyppien sivulla. Tekniikka perustuu siihen, että silmä havaitsee ympärillä olevan tekstin ilman, että jokaiseen sanaan keskittää täyden huomionsa. Toimii nopeassa luvussa mielestäni kohtuullisen hyvin. Liian hitaassa lukemisessa ongelmana on tyypillisesti pitkän virkkeen kohdalla virkkeen alun unohtaminen virkkeen loppuun päästäessä. Hyppely ei suinkaan ole ainoa tyyli ja kannattaa huomioida, että valtaosa lähdemateriaalista suosittaa myös liukuvaa lukutyyliä. Ennen pääsykoekirjojen saamista on kuitenkin vielä reilusti aikaa harjoitella ja etsiä omaa tyyliä käyttäen apuna saatavilla olevaa tietoa ja sekuntikelloa.

3.     Ravinto on tärkeää. Kerrosaterian jälkeen maistuu uni, kevyen ruokailun jälkeen jaksaa. Asiahan on varsin yksinkertainen. Omega-3:sten väitetään olevan muistille tueksi. Suosittelen kaikkea hömppää, sillä placebo-vaikutuskin on tutkitusti totta. Myönnän samalla juoneeni jonkinlaisille golfaajille tarkoitettuja juomia toisinaan, joilla oli väitettyä keskittymistä parantavaa vaikutusta.

4.     Liikunta. Kyse on istumalihasten kestävyydestä ja hereillä pysymisestä. Pakaroiden ja selkälihasten vahvistaminen ja pieni happihyppely tekevät siis ihmeitä jaksamiselle pitkinä päivinä ja iltoina lukusalissa. Lisäksi jos muuten ahdistaa, niin kaupanpäälle tulee endorfiinit edes jostain.

5.     Unessa aivot lepäävät ja käsittelevät päivällä opittua. Riskillä mennään, mutta melkeinpä havaitsin toimivaksi vielä illalla kerrata 10-15 minuuttia päivän teemaa sen jäätyä viimeiseksi ajatukseksi ja seuraavana aamuna samoin. Päivällä opitusta tutkitusti suurin osa unohtuu seuraavan vuorokauden aikana, mitä kertaamisella voi minimoida. Loppua kohti tosin iski kisaväsymys ja kertaaminen jäi. Idea oli kuitenkin hyvä. Usein suositellaan yhtä täydellistä lepopäivää joka viikko. Varmasti myös hyvä idea. Aikanaan oli myös hyvä idea viettää se yksi sunnuntaipäivä rannalla siten, että kyseltiin toisiltamme aiheeseen liittyviä listoja tai siten, että innokkain kokelas luennoi polviaan myöten vedessä seisten kirjasta tärkeimpiä tärppejä. Levosta sekin meni, kun aurinko paistoi ja siitä sai luvan kanssa nauttia.

6.     Juhliminen – 2 kertaa (vappu ja kissanristiäinen) – max – hillitysti #tiedekunnassaehtii.

7.     Ihmissuhteet kestävät kuuden tai kymmenen viikon tauon. Hyvät ystävät ymmärtävät, että asiaan voidaan palata ja puhelut pitää lyhyinä ja niidenkin sisältö kannustavana.

8.     Kaikki omenat samaan koriin. Minimoi työt, panosta kunnolla. Kun on antanut kaikkensa, niin jää vähemmän hampaankoloon, jos pisteet eivät silti riittäisi. Silloin voi vedota rengasrikkoon ja huonoon tuuriin kysymysten suhteen paremmalla omalla tunnolla.

9.     Päätä etukäteen istua pääsykokeessa 5 tuntia, siten, että roikut vielä paperissa, kun sitä revitään sinulta pois. Tämä johtuu siitä, että useimpien pääsykoekokelaiden itseni mukaan luettuna, ensimmäinen ajatus pääsykoetta vilkaistaessa on jotain suuntaan ”voi nyt #€%#%    &#€&”. Suomennettuna se tarkoittaa kuitenkin sitä, että pääsykoe on myös muille yhtä vaikea ja saattaa alkuun vaikuttaa epätoivoiselta. Siitä sitten nöyrästi luonnostelemaan ja kirjoittamaan vain.

10.  Hae oikaisua pääsykoetulokseen, mikäli pistesaldo jää vain vähän tiedekunnan ovet avaavasta pistemäärästä. Oikaisupyynnöt menestyvät melko kohtuullisella prosentilla loppujen lopuksi. Oikaisupyynnön laatimisessa sinua auttaa mielellään lakimiehesi Turussa ja Jämsässä eli Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy.

Edellä esitetty kaikella vastuuvapaudella kuvasi vain muistoja yhden kevään uurastuksesta, mikä sitten tuotti tulosta. Viisi pistettä meni tiedekunnallekin (pisteet yli pääsykoerajan/pisteet yli tentin läpipääsyrajan), mikä on tietysti sääli, Rantasella taisi mennä hieman enemmänkin.

Toivotan kaikille luku-urakkaan ryhtyville tsemppiä ja voimia. Valmistaudu jo ennen urakkaa ja tee päätös siitä, että teet kaikkesi. Tämä kevät on aivan yhtä suurella todennäköisyydellä sinun kevääsi, kuin mikä tahansa muu kevät. 

On yleisesti tunnettu tosiseikka, että vuokralainen voi aiheuttaa itselleen loppuelämän mittaisen velkavankeuden nukahtamalla suihkun lattiakaivon päälle esimerkiksi onnistuneen römpöttely-illan jälkeen. Lakiasiainpalvelu Hokkanen yms ei siis suosittele kenellekään kyseistä aktiviteettia vaan suosittelee varmuuden vuoksi kaikkia ottamaan kotivakuutuksen, jossa on kattava vastuuvakuutus.

Nyt kuitenkin käsitellään saman ”ilmiön” ”toista puolta”. Voisiko vuokranantaja (siis huoneiston omistaja) joutua vastuuseen vuokralaisen aiheuttamista vahingoista suhteessa taloyhtiöön?

Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2016:33 on viimein saatu vastaus tähänkin kysymykseen. Ratkaisussa oli otsikonsa mukaisesti kyse siitä, että ”Asunto-osakeyhtiö vaati Raaseporin kaupungilta (kaupunki) ja A:lta vahingonkorvausta yhteensä 62 639,25 euroa omistamalleen rakennukselle aiheutuneesta vahingosta. Kaupunki oli asunto-osakeyhtiön osakkeenomistaja, ja A oli vuokrannut kaupungilta asuinhuoneiston, jonka hallintaan kaupungin omistamat asunto-osakkeet oikeuttivat. Vahinko oli aiheutunut, kun A oli alkoholin vaikutuksen alaisena jäänyt suihkussa makaamaan osittain lattiakaivon päälle suihkun ollessa päällä. Kaupunki ja A vastustivat kannetta.”

Korostetaan vielä alkuun, että vuokralainen A kyllä velvoitettiin kaikissa oikeusasteissa korvausvelvolliseksi aiheuttamastaan vahingosta. Huomionarvoisena seikkana voidaan todeta, että sekä käräjä- että hovioikeus tosin leikkasivat A:n maksettavaksi tulevan korvausmäärän puoleen aiheutuneesta vahingosta. Toinen puolikas jäi siis asunto-osakeyhtiön eli käytännössä huoneiston osakkeenomistajien maksettavaksi. Korkeimman oikeuden ratkaisussa tai tässä artikkelissa ei kuitenkaan ole kyse siitä.

Korkein oikeus myönsi asunto-osakeyhtiölle valitusluvan sen seikan tutkimiseksi, voidaanko myös asunnon omistaja saattaa vastuuseen kyseisestä vahingosta. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista lainattua tekstiä: ”Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvaatimus on perustunut siihen, että kaupunki oli laiminlyönyt asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:ssä säädetyn kunnossapitovastuunsa, koska huoneiston lattialle oli kertynyt usean senttimetrin syvyydeltä vettä eikä kaupunki ollut osoittanut menetelleensä huolellisesti. Asunto-osakeyhtiö on lisäksi katsonut, että kaupunki vastasi huoneistoa käyttävän vuokralaisen huolimattomuudesta kuin omastaan. Vielä asunto-osakeyhtiö on katsonut, että kaupunki vastasi vahingosta oman huolimattomuutensa perusteella, koska se ei ollut edellyttänyt vuokralaiseltaan kotivakuutusta Kaupunki on katsonut, ettei se ollut vastuussa vahingosta, koska se ei ollut myötävaikuttanut vahingon syntymiseen eikä toiminut huolimattomasti.”.

Käsitellään vaatimuksen perusteet kohta kohdalta. Ensimmäinen, eli se, että asunnon omistaja olisi laiminlyönyt asunto-osakeyhtiölain mukaisen kunnossapitovastuunsa sallimalla huoneiston lattialle kertyä useita senttimetrejä vettä, herättää lukijan huulille velvoiteoikeudellisen hymynkareen. Korkein oikeus on kuitenkin kärsivällisesti todennut, ettei veden kertyminen lattialle ole johtunut osakkeenomistajan kunnossapitovastuun piiriin kuuluvasta huoneiston tai sen laitteiden viasta.

Edelleen todetaan, ettei asunto-osakeyhtiö ole vedonnut mihinkään sellaiseen menettelyyn tai laiminlyöntiin, joka olisi myötävaikuttanut vahingon syntymiseen. Asunnon omistaja ei ole voinut vaikuttaa siihen, että vuokralainen on sammunut lattiakaivon päälle, eikä asunnon omistajan voida edellyttää kyenneen sitä estämään. Näin ollen korvausvastuu ei voi perustua myöskään asunnon omistajan huolenpitovelvollisuuteen tai sen laiminlyöntiin.

Ehkä mielenkiintoisin (tai ylipäänsä ainoa juridisesti edes etäisesti mielenkiintoinen) osio koskee asunto-osakeyhtiön vetoamista siihen, ettei asunnon omistaja ole vaatinut vuokralaiseltaan kotivakuutuksen ottamista. Vastuunjaosta huoneistolle ja rakennukselle aiheutuvista vahingoista asunto-osakeyhtiön ja osakkeenomistajan välillä on säädetty asunto-osakeyhtiölaissa ja yhtiöjärjestyksessä. Korkein oikeus totesi, ettei osakkeenomistajalla ole velvollisuutta huolehtia vakuutusturvasta suhteessa asunto-osakeyhtiöön siltä varalta, että asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvat osat rakennuksesta vaurioituvat.

Näin ollen kaikki vaatimukset suhteessa asunnon omistajaan hylättiin. Tämä oli jo jutun otsikon perusteella jokseenkin itsestäänselvää, sillä mikä tahansa muu ratkaisu olisi johtanut paitsi suhteellisen käsittämättömään lopputulokseen, myös eittämättä mielenkiintoisiin käytännön sovelluksiin vastaavan ehkäisemiseksi jatkossa. Mitä tästä kaikesta siis jäi käteen? No ei mitään.