Tv-sarjojen lataaminen ja katsominen verkossa ei ole nykypäivänä harvinaista. Kiinnostavat sarjat voi katsoa joko ”stream”-palveluista tai ladata omalle kiintolevylle verrattain helposti. Omalle koneelle tiedostoja ladattaessa käytetty ohjelma usein jakaa oletusarvoisesti muillekin tätä ladattavaa tiedostoa. Jos kukaan ei jakaisi, ei kukaan voisi ladata. Tv-ohjelmien jakaminen verkossa usein kuitenkin loukkaa tekijänoikeuksia. Tekijällä kun olisi mahdollisuus saada tuloja, mikäli sarjat katsottaisiin esimerkiksi maksullista verkkopalvelua, kuten Netflix -palvelua käyttäen. Kuluttajan kannalta taas on helppoa ajatella, että kun sarja on kerran julkaistu televisiossa, tulisi se voida katsoa myös internetin välityksellä jälkeen päin. Esimerkiksi MTV3 ja YLE antavat katsoa useimmat sarjat maksutta sen jälkeen kun sarja on esitetty televisiossa.

Asianajotoimistot vaatimusten esittäjinä

Viime vuosina tilanteen oikeudellinen tulkinta on etsinyt enenevissä määrin suuntaansa. Helsinkiläinen asianajotoimisto on lähestynyt elokuvateosten jakajia kirjeillä, joissa vaaditaan tuotantoyhtiön nimissä hyvitystä sarjojen jakamisesta. Elokuvateosten jakajat jäljitetään IP-osoitteen avulla, jonka vaatimuksen esittäjä saa haltuunsa teleoperaattorilta. Markkinaoikeus on hyväksynyt oikeuden saada yhteystietoja laittoman jakamisen epäilyn yhteydessä.

Vaatimuksien summat ovat olleet melko korkeita. Muutaman tv-sarjan jakson jakamisesta on vaadittu yli tuhatta euroa ja vihjattu oikeudellisilla toimenpiteillä, mikäli tätä summaa ei maksa. Tämä herättää varmasti närää. Korkeahkot summat ovat kuitenkin siinä mielessä joskus perusteltuja, että jakamisen yhteydessähän jakaminen on saattanut tapahtua vaikkapa sadalle tai tuhannelle käyttäjälle samanaikaisesti, jotka ovat näin saaneet elokuvateoksen laittomasti haltuunsa. Näin ollen jos esimerkiksi tuhat käyttäjää olisi kukin maksaneet elokuvateoksen katsomisesta 0,5 euroa, olisi tästä kertynyt 500 € yhtä teosta kohti menetettyjä tuloja. 

Hinnoissa on ilmeisesti kuitenkin neuvotteluvaraa. Tämän on haistanut lakiasiaintoimisto, joka tarjoaa verkossa hyvitys- ja korvauskirjeen vastaanottaneille neuvottelupalveluitaan. Korvaus tästä palvelusta suoritetaan lakipalvelun siitä osuudesta, jonka lakiasiaintoimisto asiakkaalleen neuvotteluin säästää. Tilanne saattaa tässä vaiheessa alkaa vaikuttaa sellaiselta, jossa vain juristit voivat voittaa.

Kirjeissä, joilla tiedostoja levittänyttä lähestytään, todetaan, että tekijänoikeuden loukkaus voidaan todeta rikokseksi rikoslain 49 luvun 1 §:n ja että poliisi voi tarvittaessa käyttää asian selvittämiseksi pakkokeinoja. Lisäksi kirjeissä mainitaan tekijänoikeuslain 57 §:n mukainen velvollisuus suorittaa hyvitys ja korvaus tekijänoikeuden haltijalle kaikesta haitasta, mikä levittämisestä on aiheutunut. Kirjeissä tarjotaan oikeudenomistajien puolesta mahdollisuutta sovintoon – maksamalla kirjeessä vaadittu summa.

Tällaisten kirjeiden lähettäminen on epäilemättä kannattavaa liiketaloudellisesti niin kauan kuin kirjeiden saajat pelästyvät riittävästi mahdollista poliisitutkintaa ja asiassa käytettyjä rikosnimikkeitä sekä mahdollista oikeudenkäyntiä. Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. Saman kotitalouden verkossa voi olla useita käyttäjiä, useita koneita ja joissain tapauksissa myös naapuri voi käyttää verkkoa. Lisäksi yhdellä tietokoneella, jolla rikos voidaan tehdä, voi olla useampi käyttäjä.

Kotietsintä

Poliisi voi suorittaa asiassa kotietsinnän ja hankkia asiassa tarvittavan näytön, vai voiko? Aiheesta kirjoitettaessa on käytetty esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisua KKO:2014:58 sellaisen väitteen tukena, ettei tietokonetta voitaisi pakkokeinolain nojalla tulla kotiin tarkastelemaan/takavarikoimaan rikosintressin pienuuden ja suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Korkein oikeus lausui perusteluissaan ” kysymys on ollut rikoksesta…josta käytännössä lähes poikkeuksetta määrätään rangaistukseksi lievä sakkorangaistus. Suhteellisuusperiaatteen merkitystä arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että kotietsintä rikkoo kotirauhaa...” Tapauksessa oli kyse huumausaineen käyttörikoksen jälkeen suoritetusta kotietsinnästä. Korkein oikeus huomautti suhteellisuusperiaatteen noudattamisesta ”pienehköissä” rikoksissa, mutta huumausainerikoksen jälkeisestä kotietsinnästä on silti merkittäviä eroja tekijänoikeusrikokseen ja sen jälkeiseen mahdolliseen kotietsintään. Kyse on siitä, missä laajuudessa ja tarkoituksessa jakaminen on tapahtunut ja miten määritetään siitä aiheutuvan haitan arvo. Oikeuskäytännön tehtäväksi jää lopulta täsmentää se, mihin rima asettuu kotietsintää harkittaessa suhteessa tekijänoikeusloukkauksen laatuun. Tekijänoikeuslaissa tekijänoikeusrikkomuksesta on säädetty sakkorangaistus, rikoslaissa tekijänoikeusrikoksesta sakkoa tai maksimissaan 2 vuotta vankeutta. Epäilyn kohdentaminen teoksen jakajaan rikoslain nojalla voi siis oikeuttaa kotietsinnän, mutta tämän edellytysten täyttymisen kynnys on varsin korkea. On luonnollisesti kannattavampaa pelotella vaatimusten kohteena olevaa rikoslain säännöksillä kuin tekijänoikeuslain rikkomuspykälällä. Kirjeissä usein jätetäänkin tämä rikkomuksen mahdollisuus mainitsematta. Muutaman elokuvatuotoksen jakamisen johdosta rikoslailla ja kotietsinnällä uhkaaminen on mielestäni uskaliasta nimenomaisesti tekijänoikeuslain rikkomuspykälän vuoksi, mikä siis useissa tapauksissa todennäköisemmin tulisi sovellettavaksi. Mainittakoon, että myös rikkomuksen johdosta on tekijänoikeuden haltijalle suoritettava hyvitys ja korvaus vahingosta riippuen teon vakavuudesta ja tahallisuuden asteesta. 

Syyllisen määrittäminen

Oman vaikeutensa rikoksen selvittämisessä aiheuttaa se, että yhdellä tietokoneella voi olla useita käyttäjiä. ”Joku täällä asuvista sen on varmasti tehnyt” ei ole oikeudellisesti vahva väite, vaan tekijä on voitava yksilöidä. Pysäköintivalvonta on osittain saanut tahollaan läpi sellaisen olettaman, että ajoneuvon haltija on sen oletettu käyttäjä, jollei muuta näytetä tämän taholta (KHO 2014:164). Tämä johtunee siitä, että 2006 vuonna väite ”en ajanut/pysäköinyt” levisi yleisesti käytetyksi väitteeksi, jolla perusteltiin syy välttyä maksuvelvollisuudelta. Todistustaakka langetetaan siis ajoneuvon haltijalle ainakin osittain - vahvemmin julkisessa pysäköinninvalvonnassa, mutta myös yksityisessä pysäköinninvalvonnassa, kun heiltä kysytään. Tästäkään en vetäisi johtopäätöstä, että tietokoneen omistaja olisi aina oletettu käyttäjä. Tietokoneita ei samalla tavalla rekisteröidä kuin ajoneuvoja ja niillä voi tosiasiallisesti olla monia käyttäjiä. Tietokoneen käyttöä ei niinikään ole mahdollista valvoa yhtä tarkasti kuin ajoneuvon. Toisaalta, oikeuskäytännössä löydettäneen keino kiristää todistustaakkaa tässäkin, mikäli väärinkäytösten yhteiskunnallinen haitta nousee riittävän korkeaksi.

Vaatimusten kohdentamisesta

Harmillista on mielestäni tekijänoikeusloukkauksien ”rankaisemisen” kohdistuminen siihen kohderyhmään, joka ei ole varsinaisesti loukkauksia mahdollistanut taho. Tekijänloukkauksethan mahdollistavat sellaiset tahot, jotka eivät näistä useimmiten jää kiinni. Nämä tahot osaavat salausjärjestelmien käytön ja näin pystyvät liikkumaan verkossa varsin anonyymisti. Vaille hyvitys- ja korvausvaatimuksia jäävät myös tällä hetkellä he, jotka ”vain” lataavat sarjoja, mutta eivät jaa niitä. Kyse on yhden asetuksen muuttamisesta peer-to-peer -ohjelmassa. Hyvitysvaatimukset kohdistuvat siis etupäässä tietotekniikasta, tiedostojen jakamisesta ja sen lainvastaisuudesta vähän tietäviin henkilöihin. Tämä ei sinänsä ole yksiselitteisesti väärin, mutta tuntuu samalla tavalla oikeudentajun vastaiselta kuin se, että suonensisäisesti käytettäviä huumeita maahantuovan rikollisjärjestön sijaan poliisin voimavarat keskitettäisiin pieniä määriä kannabiskasveja kasvattaviin henkilöihin – toisin sanoen kyse on resurssiallokaation virheellisyydeltä. Tässä asiassa tosin kyse ei ole julkisen vallan vaan yksityisten toimijoiden valinnoista.