Älä takaa mitään, jos sitäkään

Itämainen viisas tietäjä sanoi joskus, että mitä ikinä teetkin, niin älä koskaan pyydä vanhempaasi lainasi takaajaksi. Lamavuosien oppeja, jotka hyvinä aikoina unohdetaan.

A oli antanut vuokranantajalle omavelkaisen takauksen asuinhuoneiston vuokrasopimuksen mukaisten vuokrien maksamisesta ja muiden vuokraehtojen täyttämisestä. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain vakuuden enimmäismäärää koskevan 8 §:n 2 momentin säännöksen ei katsottu rajoittavan takaussitoumukseen perustuvaa vastuuta.

Takaaja on vuokralaisten aiempien maksulaiminlyöntien perusteella velvoitettu takaussitoumuksensa nojalla suorittamaan neljän kuukauden vuokrat vuokranantajalle. Kanteessaan vuokranantaja on vaatinut takaajalta suoritusta uusien maksulaiminlyöntien perusteella.

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin mukaan kohtuullisen vakuuden asettamisesta sen vahingon varalle, että sopijapuoli ei täytä velvoitteitaan, voidaan sopia. Pykälän 2 momentin mukaan ehto, jonka mukaan sopijapuolen on annettava suurempi kuin kolmen kuukauden vuokran määrää vastaava vakuus, on mitätön.

Vuokravakuus voi siten olla maksimissaan kolmen kuukauden vuokran suuruinen, vuokralaiselle.

Takaajalle tilanne on toinen.

Ennen korkeimman oikeuden ratkaisua KKO:2017:91 asiaa käsiteltiin Vaasan hovioikeudessa, joka perusteluissaan katsoi, että:  

Omavelkaisen takauksen antajan tulee harkita itsenäisesti, millaisia taloudellisia riskejä takaus sitoumuksen antamiseen liittyy.

Toisin sanoen siinä missä vuokralaisen asema nähdään alisteisena siten, että häntä on suojattava kohtuuttomilta ehdoilta, takaajan asemaa ei sitä ole. Takaajalla on resursseja toimia takaajana, joten pitää olla voimia ja viisautta arvioida myös riskejä.

Summa summarum:

Älä takaa mitään. Jos takaat, niin takaa summa, jonka tiedät ennakolta eli ei sellaista summaa, joka voi vaihdella velallisen tötöilyn määrän ja laadun perusteella.

 

Rauhallista Joulua!

 

 

 

Pankkikortti katoaa – kuka maksaa?

Toimituksemme yllätyksellisimmän lakimiehen artikkeli-deadline on taas mennyt pari viikkoa sitten umpeen. Erityisesti sitä taustaa vasten peilaten onkin melkoinen sattuma, että käsittelen tällä viikolla samaa asiaa, joka sattuu olemaan Edilex-lakitietopalvelun tämän hetken etusivun uutinen.

Nykypäivänä pankkikortista (tai luottokortista) löytyy kaikki tiedot, joita maksujen tekemiseen tarvitaan. Siis ihan ilman tunnuslukuakin: lähes mitä tahansa voi internetissä maksaa suoraan pankkikortin numerolla ja niin ikään pankkikortista löytyvällä CVV-tarkistusluvulla. Allekirjoittaneelle on aina ollut hieman ihmetyksen aihe, että miksi se tarkistus/turvaluku lukee siinä pankkikortissa itsessään kaikkien nähtävänä. Eikö järkevämpää olisi, että kyseinen turvaluku olisi maksukortin pin-koodin tapaan erillinen ja erikseen muistettava luku, jota ei missään nimessä tulisi säilyttää kortin kanssa samassa paikassa tai varsinkaan siihen selvällä numerokielellä kirjoitettuna? Tiedäpä siitä.

Joka tapauksessa voimassa olevan maksupalvelulain mukaan kortin haltija on tavallisella tuottamuksella (kortin hukkaaminen) tapahtuvasta vahingosta vastuussa 150 euroon asti. Keväällä 2018 tämä omavastuu laskee 50 euroon. Esimerkiksi työpaikan pukuhuoneeseen käsilaukkuun jätetty ja sieltä varastettu kortti oli kuluttajariitalautakunnan näkemyksen mukaan huolimatonta säilyttämistä ja aiheutti siten 150 euron korvausvastuun.

Korvausvastuun laajuuteen vaikuttaa oleellisesti se, että heti kortin kadottua muistaa ilmoittaa katoamisesta pankin sulkupalveluun. Ajallisesti tämä vaikuttaa siten, ettei ilmoittamisen jälkeen ole vastuussa kortilla tehdyistä ostoksista, olipa katoaminen tapahtunut miten tahansa. Viivytyksettä tapahtuvalla ilmoituksella saattaa muutoinkin olla jonkinlaista vaikutusta kokonaisarviointiin sen suhteen, onko kuluttaja menetellyt huolimattomasti (vastaa 150 euroon asti) tai törkeän huolimattomasti (vastaa koko vahingon määrästä). Huolimattomuuden ja törkeän huolimattomuuden rajanveto on aina tapauskohtaista, mutta vaikkapa sellainen tyhmyys, että luovuttaa kortin toiselle käytettäväksi, voisi epäilemättä aika helposti tulla kyseeseen törkeänä huolimattomuutena. Toisaalta taas kortin skimmaaminen eli kopiointi maksajan tietämättä ei kaiketi yksinään missään olosuhteessa voisi luoda edes perusmuotoista huolimattomuutta. 

Johdatus syytesidonnaisuuteen jouluisen esimerkin kera

Lain mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, mistä rangaistusta on vaadittu. Saattaa kuulostaa itsestäänselvältä, mutta syytesidonnaisuutta koskeviin rajanvetokysymyksiin törmää rikosoikeudenkäynneissä varsin usein. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen tai lainkohtaan, vaan ainoastaan syytteen teonkuvaukseen. Otetaan esimerkki:

  • Rikosnimike: Pahoinpitely
  • Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. (Y:lle on aiheutunut teosta kipua.)

Tuomioistuin voi tuomita X:n ihan mistä tahansa rikoksesta, joka sopii syyttäjän teonkuvaukseen. Näitä vaihtoehtoja ei tosin paljoa löydy. Kuitenkin, jos puristamista ei olisi katsottava väkivallaksi taikka kipua aiheuttavaksi, kyseessä voisi olla ajankohtaisesti vaikkapa seksuaalinen ahdistelu.

  • Rikosnimike: Seksuaalinen ahdistelu
  • Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. (Teko on ollut omiaan loukkaamaan Y:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta.)

Muutoin teonkuvaus vastaa tekoa, vaikkakin tuomioistuin joutunee harkitsemaan, että onko syytteen teonkuvauksessa mainittava seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistötekijänä se, että teko on ollut omiaan loukkaamaan Y:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Entä mitä tapahtuu, jos oikeudenkäynnin aikana käy ilmi, että X on myös vahingoittanut Y:n joulukoristeita puristelemalla niitä käyttökelvottomaksi? Kyse on arvatenkin koristekulkusista esimerkiksi joulukuusessa. Tiedän, että esimerkki menee älyttömyyksiin, mutten lähde näin sunnuntai-iltana muokkaamaan tätä tajunnanvirtaa. Katsotaan:

  • Rikosnimike: Vahingonteko (tai pahoinpitely ja vammantuottamus)
  • Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. Kulkuset ovat vahingoittuneet käyttökelvottomiksi.

Okei, nämä eivät ole niitä rajanvetokysymyksiä, joita oikeasti esiintyy. Toivottavasti kuitenkin aukolliset ja virheelliset esimerkit tuovat valoa siihen, mitä syytesidonnaisuus tarkoittaa. Paremmin sitä avaa ehkäpä oikea tapaus, jossa X oli pyörittänyt moottoripyöräänsä näytösluontoisesti itsensä ympäri ihmisten kerääntyessä seuraamaan näytöstä. Syytteen teonkuvauksen mukaan teko oli tehty vaaraa aiheuttavalla tavalla. Syyttäjä vaati rangaistusta liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Koska syytteen teonkuvauksessa ei oltu mainittu, että menettely oli aiheuttanut melua ja ollut häiritsevää, ei käräjäoikeus voinut tuomita syytettyä tällä perusteella liikennerikkomuksesta, vaikka menettely olisi tosiasiassa melua tai häiriötä aiheuttanutkin.

Hyvää joulua.

Kerran saa lyödä työkaveria pitkän uran kunniaksi - avokämmenellä

 L15/9178; Turun hovioikeus 3.11.2017

Tapauksessa 59-vuotias työntekijä oli korottanut ääntään työkaveriaan kohtaan, huitaissut tätä siivouspyyhkeillä ja lankamopeilla siten, että hänen kätensä oli osunut työkaverin poskeen aiheuttaen pään tärähdyksen sivulle päin ja punoittavan jäljen poskelle.

Työnantaja päätti työsuhteen raaimmalla mahdollisella tavalla eli purkamalla työsuhteen, jolloin työntekijä ei saanut irtisanomisajan palkkaa ja työsuhde päättyi heti.

Työntekijälle määrättiin työsuhteen perusteettoman päättämisen vuoksi 18 kuukauden palkkaa vastaava vahingonkorvaus.

Miksi näin?

Työntekijällä oli takanaan 20 vuoden nuhteeton ura. Hän ei ollut saanut lainkaan varoituksia. Lisäksi tapauksessa kiinnitettiin huomiota mahdollisiin terveydellisiin ongelmiin. Diagnooseja ei ollut, mutta työnantaja oli aikaisemmin huomannut työntekijän väsymyksen ja ehdottanut tälle lomalle jäämistä. Työnantajan olisi pitänyt huomioida tämä selvittäessään väkivaltatilannetta. Tilanteen selvittämisessä ei muutoinkaan huolehdittu riittävästi työntekijän oikeudellisesta asemasta pelkästään sillä, että paikalla oli pääluottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu. Työsopimuksen päättämisen syitä ei ilmoitettu täsmällisesti, työntekijällä ei ollut riittävästi aikaa valmistautua kuulemiseen, eikä hänen käsitystään tapahtumista riittävästi selvitetty.

Pääsääntöisesti työoikeuskäytännössä potkut on saanut antaa, etenkin jos työntekijä on kunnolla tintannut tai syyllistynyt uhkailuun.

Ajattelematon avokämmenläpsäisy on aiemmin erityisesti miesten välillä pitkästä urasta riippumattakin johtanut oikeuteen irtisanoa työsopimus ilman varoitusmenettelyä, ei tosin purkaa. (Turun hovioikeus 28.6.2013, S 12/1554).

Työtuomioistuimen tuomiossa TT 1990-115 työsuhde voitiin päättää, kun kahvit kasvoilleen saanut työntekijä vastasi provokaatioon heittämällä työkaveriaan muovisella kastelukannulla naamaan, vaikka jälkeenpäin paiskattiin kättä päälle ja sovittiin.  

Kyse on aina toki yksittäistapauksista ja sen erityispiirteiden ja olosuhteiden punninnasta. Hyväksyykö oikeuskäytäntö väkivallan? Toisinaan, joskin onhan niissäkin tapauksissa toki mahdollista ajaa asiaa työpaikan ulkopuolella pahoinpitelynä.

Väkivalta ei ole hyväksi, mutta on se sentään pitkälle uralle sellainen loppukevennys ja pienyrityksen osakkaallekin lohdullista, että jo viidentoista vuoden päästä saa hieman avokämmentä antaa palaverissa, jos oikein pinnaa kiristää, vaikka änäripelivelkojen perimisen epäonnistuttua. 

Uhkapelit ja oikeus korvaukseen käräjäteitse

Lähestytäänpäs otsikkoasiaa fiktiivisellä kertomuksella. Kuvitteelliset lakimiehet Tapsa ja Jonne tykkäävät huvitella rankan työpäivän jälkeen silloin tällöin pelaamalla NHL-konsolipeliä. Kuvitteellisista lakimiehistämme Tapsa on pitkä, suoraryhtinen, italialais-tyyppisellä tavalla tumma, komea ja karismaattinen sekä ennen kaikkea älyttömän mukava ja reilu tyyppi. Jonne puolestaan on lyhyt, kaljuuntuva, ilkeämielinen ja epäsuosittu. Lisäksi hänen nenässään on ruma paise.

Yleensä Tapsa ja Jonne pelaavat samalla puolella, koska reilu Tapsa ei halua asettaa toveriaan huonoon valoon voittamalla. Kerran pojat kuitenkin pelaavat vastakkain, vieläpä lyöden vetoa voittajasta. Panokseksi sovitaan 10.000,00 euroa, koska pojat eivät juristeina tietenkään pikkurahoista välitä.

Ottelu on ruma ja epätasainen, päättyen Tapsan 22-0 voittoon, vaikka Tapsa antaa tasoitusta pelaamalla ainoastaan yhdellä kädellä.

Tilinteon hetki koittaa ja Tapsa vaatii maksua matalalla, miellyttävällä äänellään: ”maksa”. Jonne kimittää vastaukseksi ”en maksa, koska oli epiä”. Periaatteen miehenä Tapsa ei jätä asiaa tähän, vaan vie asian (ryhdikkäästi ja reippaasti kävellen) käräjäoikeuden ratkaistavaksi. Vaan mitenkäs siinä projektissa käy?

Samaa kysymystä on käsitelty Itä-Suomen hovioikeudessa. Asiasta uutisoi jo syyskuun puolella Ilta-Sanomat (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005376373.html), jonka uutiseen joudun oikeustapausanalyysin irvikuvani pohjaamaan, kun ei ratkaisua löydy helposti Edilexistä enkä, herra nähköön, ryhdy sitä erikseen tilaamaankaan.  

Pelivelkojen on vanhastaan katsottu kuuluvan ns. puuttumattomuusperiaatteen alle. Puuttumattomuusperiaate on (Wikipediaa lainaten) Suomen oikeusjärjestyksessä yleisesti noudatettu periaate, jonka mukaan tuomioistuimet eivät ota tutkittavakseen väitteitä, jotka perustuvat lain tai hyvän tavan vastaisiin oikeustoimiin tai sopimusehtoihin. Laittomaan uhkapeliin perustuvien maksuvelvollisuuksien oikeudellista sitovuutta ei lähtökohtaisesti tunnusteta. Jos joku ei maksa pelivelkojaan, niitä ei voida periä oikeudellisin keinoin.

Itä-Suomen hovioikeuden käsiteltävänä olleessa valituksessa katsottiin, ettei kyse olisi uhkapelistä, koska NHL-pelissä voittaminen perustuu yksinomaan taitoon, ei sattumaan. Hovioikeus katsoi kuitenkin velan syntyneen sellaisissa olosuhteissa, että sitä olisi pidettävä pelivelkana, ja valitus näin ollen hylättiin.

Hävinnyt osapuoli uhosi ainakin Ilta-Sanomien mukaan vievänsä periaatteellisena pitämänsä asian korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Katsotaan, miten käy.

Voiko seksi olla lahjus?

Korkein oikeus on sitovasti määritellyt Suomen kansalaisille seksin ja seksuaalisuuden perimmäisiä merkityksiä.

Tapauksessa KKO:2017:67 oli kyse siitä, että vapaa-aikaansa viettänyt syyttäjä oli tavannut ravintolassa naishenkilön, jota syyttäjä oli syyttänyt pahoinpitelystä. Syyttäjä ja naishenkilö olivat lisäksi keskustelleet vireillä olevasta pahoinpitelyasiasta. Yön pikkutunneilla he olivat lähteneet syyttäjän kotiin, jossa heidän välillään oli ollut seksuaalista kanssakäymistä.

Korkein oikeus arvioi ensinnäkin sitä, että täyttikö naishenkilön menettely lahjuksen antamisen ja ottamisen tai lahjusrikkomuksen tunnusmerkistöt ja oliko syyttäjä menettelyllään rikkonut virkavelvollisuuttaan.

Rikoslain mukaan lahjuksen antamisesta tuomitaan se, joka lupaa, tarjoaa tai antaa virkamiehelle hänen toiminnastaan palvelussuhteessa lahjan tai muun edun, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan taikka joka on omiaan vaikuttamaan virkamiehen toimintaan palvelussuhteessa. Toisaalta virkamies tuomitaan lahjuksen ottamisesta, jos hän toiminnastaan palvelussuhteessa pyytää lahjan tai muun oikeudettoman edun, ottaa vastaan lahjan tai muun edun taikka hyväksyy lahjan tai edun (tiivistettynä).

Kaikki tämä oikeudellinen puoli on jokseenkin epäkiinnostavaa. Korkein oikeus katsoi lopulta, että rikoksen tunnusmerkistö ei täyttynyt. Korkeimman oikeuden mukaan ei ollut näyttöä siitä, että seksin harrastamisessa olisi ollut kyse palvelusta tai siitä, että naishenkilö olisi yrittänyt vaikuttaa syyttäjän virkatoimiin.

Mielenkiintoisinta on korkeimman oikeuden jäsenistön pohdinnat seksin syvimmästä olemuksesta. Korkeimman oikeuden mukaan seksi voi olla sellainen etu, joka voidaan tulkita lahjukseksi, vaikka sillä ei ole rahallista arvoa. Tämä johtuu siitä, että seksi tuottaa tyydytystä ja nautintoa. Toisaalta seksuaalisuus on korkeimman oikeuden mukaan yksityiselämään kuuluva perustarve ja jokaisella on oikeus harjoittaa seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla (nyt sekin on päätetty arvovaltaisella tahon toimesta). Kyseessä ei ole edun antaminen tai ottaminen, jos molemmat harrastavat seksiä vapaaehtoisesti.

Jätetään tämä nyt lukijoiden arvioitavaksi. Nykyisessä jälkiteollisessa loukkaantumisyhteiskunnassa on järkevää olla puuttumatta herkkiin asioihin. Toisaalta on ylipäätään järkevää erottaa toisistaan lakimiehet ja seksuaalisuus.

Veronpalautukset ulosmitataan Kelan pyynnöstä – voinko estää tämän?

Kela perii velkoja veronpalautuksista ulosoton kautta. Kela voi periä ulosoton kautta esimerkiksi elatusapuvelkoja, takaisinperittäviä etuuksia tai Kelan perinnässä olevia opintolainoja.

Kela voi pyytää ulosottoviranomaista kajoamaan veronpalautukseen silloin, kun asiakas ei tehnyt Kelan kanssa sopimusta velan maksamisesta taikka silloin, kun asiakas on jättänyt noudattamatta jo tehtyä osamaksusuunnitelmaa. Ulosmittausta veronpalautuksesta ei kuitenkaan tehdä niiden kohdalla, jotka ovat maksaneet etuuden perintää tai opintolainaa tehdyn osamaksusuunnitelman mukaan. Elatusapuvelan suhteen tilanne on toinen – ulosmittaus tehdään, vaikka osamaksut on tehty sopimuksen mukaan.

Asiakasta lähestyy perinnän suhteen ulosottoviranoaminen ilmoituksella ulosottoasian vireilletulosta. Tässä vaiheessa tarjotaan vielä maksukehotus, jolla ulosmittauksen voi välttää. Tällöin välttää myös merkinnän ulosottorekisteriin.

Kelalla oli vuoden 2016 lopussa takaisinperittävänä liikaa maksettuja etuuksia hieman alle 120 miljoonaa euroa, opintolainoja noin 130 miljoonaa euroa ja elatusapuvelkoja noin 200 miljoonaa euroa. Määrät eivät siten ole aivan vähäisiä.

Kela on tyypillisesti sopinut melko joustavia ja asiakaslähtöisiä osamaksusopimuksia. Tilanne voi olla nyt toinen, sillä perintä on Kelan lakisääteinen velvollisuus ja Kelalla on mahdollisuus kajota pyhään joulun alla saatavaan veronpalautukseen.

Järkevintä on siten olla itse aktiivinen, lähestyä hattu kourassa ja neuvotella järkevä osamaksusuunnitelma. Tällöin joulumieli säilyy veronpalautusten aikaan ja välttää ikävän merkinnän ulosottorekisterissä, mitä saa katua monessa elämän mukanaan tuomassa käänteessä. Tärkeää on luonnollisesti sopimuksessa pysyminen – prioriteettina tilin plus-merkkinen saldo osamaksuerän suorituspäivänä voi olla yllättävän korkea maksuerän laiminlyönnin kovien seurausten vuoksi. 

Oikeudenkäyntikuluista

Helsingin Sanomat uutisoi muutama päivä sitten raflaavasti otsikolla  ”Juristeille riemuvoitto oikeudessa: Elokuvan verkossa jakanut mies joutui maksamaan 33 000 euron oikeudenkäyntikulut sadan euron hyvityksen päälle”. Otsikosta ainakin allekirjoittanut saa sen kuvan, että juristien palkkion saaminen olisi ollut kiinni jutun lopputuloksesta ja oikeudenkäynnin lopputulos, jossa noinkin mittavat korvaukset joutuu maksamaan juristeille, olisi ollut jonkinlainen yllätys.

Näinhän asia ei suinkaan ole. Kyseiset kulut ovat ihan samalla tavoin vastapuolelle korvattavia kuluja kuin kaikki muutkin asiassa määrätyt korvaukset. Mikäli kantaja, tässä tapauksessa paha ja ilkeä tekijänoikeusfirma olisi hävinnyt juttunsa, se olisi joutunut maksamaan omat oikeudenkäyntikulunsa (plus vastapuolen kulut). Yhtälailla "riemuvoitto juristeille" maksettavien oikeudenkäyntikulujen osalta olisi siis syntynyt siinäkin tilanteessa, että tekijänoikeusjärjestö olisi hävinnyt juttunsa. Maksaja olisi vain ollut eri. Asiassa täytyy lisäksi muistaa, että elokuvan verkossa jakanut mies joutui maksamaan myös omat oikeudenkäyntikulunsa, jotka saattoivat hyvin olla ainakin lähestulkoon samaa luokkaa kuin tuomitut vastapuolen kulut. Maksettavaa saattoi siis tulla kaikkiaan 50-60 tuhatta euroa. Kun tässä tapauksessa alkuperäinen vaatimus on uskoakseni ollut korkeintaan joitakin satoja – maksimissaan hieman toista tuhatta euroa, voisi jälkiviisas kysyä, että kannattiko?

Kokonaan toinen kysymys on, onko tällaisten kulujen maksaminen intressiltään näinkin pienessä jutussa sitten oikein tai reilua? Äkkiseltään tietysti voisi tuntua, ettei ole, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Ajatellaan, että kumpikin riita-asian osapuoli vastaisi aina omista kuluistaan jutun lopputuloksesta riippumatta, kuten ymmärtääkseni Ameriikoissa ainakin jossakin laajuudessa toimitaan. Tilanne olisi silloinkin kohtalaisen epäreilu voittanutta osapuolta vastaan. Leikitään, että suuryritys A nostaa monimutkaisen mutta suhteellisen perusteettoman kanteen duunari B:tä vastaan. Oikeus voittaa ja juttu tuomitaan B:n eduksi, mutta mikäli hänelle jää maksettavia oman juristinsa palkkioita vaikka nyt kymmenen tuhatta euroa, mitä järkeä siinä olisi? Silloin B jää voitostaan huolimatta asiassa kymmenen tuhatta euroa tappiolle, ainoastaan siksi että on halunnut puolustautua perusteetonta kannetta vastaan. Ehkä vasemmistolainen lukijamme on tässä kohtaa sitä mieltä, että ”ison yrityksen” pitäisi AINA vastata kaikkien kuluista, voitti hän juttunsa tai hävisi sen, mutta se on niin typerä ajatus, etten jaksa edes kommentoida sitä.

Mitä tästä opimme? Periaatekysymykset tulevat älyttömän kalliiksi, jos ne halutaan katsoa loppuun asti. Vaikka sinua harmittaisi naapurin uusi piha-aita, joka on mielestäsi rakennettu kuusi senttiä väärään kohtaan, kannattaa miettiä tarkkaan, haluatko oikeasti viedä asian ”loppuun asti”. Intressiltään pienissä asioissa (sanotaan nyt vaikka korkeintaan joitakin tuhansia euroja ja/tai mielipaha) jutun oikeudessa hävinnyt osapuoli joutuu lähestulkoon aina maksamaan alkuperäiseen intressiin nähden moninkertaisen summan. Eikä voittaja silti saa pahimmillaan vuosikausia kestävästä prosessista, vaivasta ja stressistä palkaksi yhtään sen enempää kuin vaatimansa summan, pahimmillaan vain joitakin satasia. Näissä tilanteissa kannattaa vakavasti harkita ylpeytensä nielemistä riitelyn sijaan. Mikä pätee tietysti molempiin osapuoliin. Laiha sovinto on lähestulkoon aina parempi kuin mehevä riita. Riidellessä pikkuasioista ainoastaan juristit voittavat.

Rangaistuksen mittaamisesta ja kansainvälisestä paljousalennuksesta

Rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on lisäksi mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Okei, tämä ei tietty kerro juuri mitään. Esimerkiksi tilastollisesti yleisissä rikoksissa rangaistuksen mittaaminen tapahtuu tosiasiassa pitkälti oikeuskäytännöstä rakennettuihin taulukoihin ja niiden orjalliseen seuraamiseen.

Kun rangaistus annetaan kerralla useammasta kuin yhdestä rikoksesta, puhutaan yhteisestä rangaistuksesta. Tällöin rangaistuksen mittaamisessa lähtökohdaksi otetaan siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi siten vaikuttaa yhteistä rangaistusta lieventävästi. Kansan keskuudessa puhutaan myös paljousalennuksesta.

Kärjistäen kyse on siis siitä, että mitä enemmän teet rikoksia, sitä lievempi rangaistus seuraa suhteessa rikosten määrään. Usein käytetty laskentakaava on, että otetaan lähtökohdaksi rikoksista törkein ja lasketaan sille oma rangaistuksensa, esimerkiksi 40 päiväsakkoa. Tämän jälkeen lopuille kolmelle lievemmälle rikokselle lasketaan rangaistukseksi esimerkiksi 1/3 siitä, mitä näille rikoksille annettaisiin, jos ne olisivat yksittäisiä rikoksia. Jos näille olisi yksittäisenä annettu esimerkiksi 30 päiväsakkoa, lasketaan niille nyt ainoastaan 10 päiväsakkoa. Lopputulos olisi siis 40 + 10 + 10 + 10 = 70 päiväsakkoa. Todettakoon, että tosiasiassa tälläkin laskutavalla saadaan oikeuskäytäntöä ankarampi lopputulos. Asia hoidetaan tuomarin päässä esimerkiksi siten, että ruksataan yli yksi lievemmistä petoksista ja annetaan vielä yhdestä vaikka 1/6 siitä, mitä sille yksittäisenä rikoksena annettaisiin (40 + 10 + 10 + 5 + 0 = 65 päiväsakkoa).

Kokonaisrangaistuksen on lisäksi käytännässä oltava sama riippumatta siitä, käsitelläänkö rikokset samassa vai eri oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimen on siis kohtuullistettava uutta rangaistusta yleensä aina, jos aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa. Myös toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa tuomittu vankeusrangaistus on otettava rangaistuksen mittaamisessa huomioon, jos aikaisempi Suomessa tuomittu rangaistus otettaisiin vastaavassa tilanteessa huomioon. Siten esimerkiksi Kreikassa tuomittava vankeusrangaistus on otettava huomioon rangaistusta alentavana seikkana samalla tavalla kuin Suomessa tuomittu saman pituinen vankeusrangaistus otettaisiin huomioon.

Otetaan esimerkki selventämään mainittua kuviota. Käräjäoikeus lukee Sepin syyksi vuonna 2010 tehdyn rikoksen, vuonna 2011 tehdyn rikoksen sekä vuonna 2012 tehdyn rikoksen. Vuonna 2014 käräjäoikeus tuomitsee Sepin näistä rikoksista yhteiseen vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen. Ennen käräjäoikeuden tuomion antamista Sepi on kuitenkin vuonna 2013 tuomittu Ruotsissa yhteiseen 8 kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen vuonna 2012 tehdyistä rikoksista. Tämä Ruotsissa annettu aikaisempi tuomio olisi tullut ottaa huomioon, jos aikaisempi kansallinen tuomio olisi vastaavassa tilanteessa pitänyt ottaa huomioon. Käytännössä siis Suomessa annettua rangaistusta alentavana olisi pitänyt ottaa huomioon Ruotsissa annettu tuomio, jolloin Suomessa annettu rangaistus olisi ollut jonkin verran lievempi.

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus toistuvien määräaikaisten työsopimusten päättyessä

KKO:2017:55 ratkaisussa korkein oikeus asetti työnantajalle muun työn ja koulutuksen tarjoamisvelvoitteen myös laillisesti toistuvien määräaikaisuuksien päättyessä sellaisessa tilanteessa, jossa työvoiman tarve on ollut pysyvä. Erityisesti sosiaali- ja terveysalalla perättäiset, mutta silti laillisesti toistuvat määräaikaiset työsuhteet ovat tavallisia. Tavatonta ei ole edes lähes vuosikymmenen työskentely määräaikaisena työntekijänä.

Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan, että sellaisessa tilanteessa, jossa työnvoiman tarve on ollut pysyvä, voidaan työntekijän asemaa työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutta koskevan työsopimuslain 7 luvun 4 §:n kannalta verrata toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen omaavan asemaan. Ratkaisussa kuntayhtymän olisi pitänyt selvittää ennen työntekijän määräaikaisen työsopimuksen päättymistä, voitaisiinko työntekijälle tarjota muuta työtä tai järjestää tälle koulutusta muun tehtävän hoitamiseen. Kuntayhtymää velvoitti asiassa myös lojaliteettivelvoite työntekijää kohtaan.

Tapauksessa A oli työskennellyt kuntayhtymälle yhtäjaksoisesti yli kahdeksan vuoden aikana 16 määräaikaisessa työsuhteessa sosiaalialalla. Työntekijä ei täyttänyt alan kelpoisuusvaatimuksia ja kuntayhtymällä katsottiin olleen peruste solmia työsopimukset määräaikaisina. Kuntayhtymällä ei katsottu olleen työsopimuslaissa säädettyä perustetta päättää työsopimusta, sillä kuntayhtymä oli laiminlyönyt työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuuden. Kuntayhtymä velvoitettiin suorittamaan A:lle korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä.

Kuntayhtymä katsoi, että sillä ei ollut velvollisuutta "räätälöidä" epäpätevälle sosiaalityöntekijälle jotakin muuta tehtävää, työsopimusta tai vakanssia.

Toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen kohdalla työnantajan on työsopimuslain 7 luvun 2, 3 ja 4 §:n mukaisesti selvitettävä, onko työntekijän irtisanominen vältettävissä sijoittamalla tai kouluttamalla työntekijä muihin tehtäviin. Mainitun 7 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työntekijälle on tarjottava ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Jos tällaista työtä ei ole, työntekijälle on tarjottava muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Säännöksen 2 momentin mukaan työnantajan on järjestettävä työntekijälle sellaista uusien tehtävien edellyttämää koulutusta, jota voidaan molempien sopijapuolten kannalta pitää tarkoituksenmukaisena ja kohtuullisena.

Tuomiossa todettiin myös, että työsopimuslain mukaisesti määräaikaisissa työsuhteissa ei saa pelkästään työsopimuksen kestoajan vuoksi soveltaa epäedullisempia työehtoja kuin muissa työsuhteissa, ellei se ole perusteltua asiallisista syistä.

Tuomiossa mukaan A:n työsuhdetta olisi tullut pitää toistaiseksi voimassa olleena, jos hänellä olisi ollut sosiaalityöntekijän tehtävään laissa edellytetty kelpoisuus. KKO katsoi, että näissä olosuhteissa A:n asema on työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutta koskevan työsopimuslain rinnastettavissa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa olevan työntekijän asemaan. Tuomion mukaan siinä selostetuin perustein A:n työsuhdetta olisi tullut pitää toistaiseksi voimassa olleena, jos hänellä olisi ollut sosiaalityöntekijän tehtävään laissa edellytetty kelpoisuus.

Professori Seppo Koskinen on arvioinut ratkaisua Edilexin avoimessa artikkelissa. Koskinen on todennut muun muassa, että ”Tuomion keskeisin juridinen kysymys koski työnantajan velvollisuutta tarjota määräaikaiselle työntekijälle tämän tekemän työn päättyessä muuta työtä. Perinteinen lähtökohta tässä tilanteessa on ollut, että laillisen määräaikaisuuden päättyessä määräaikaisella työntekijällä ei ole juridista etuoikeutta työnantajalla tarjolla olevaan muuhun työhön.”

Määräaikaisissa työsuhteissa työskenteleviä suojataan sekä lainsäätäjän että ylintä kotimaista tuomiovaltaa soveltavan tuomioistuimen toimesta erityisesti niissä tapauksissa, joissa toistuvat määräaikaiset työsuhteet johtavat tilanteeseen, missä työvoiman tarpeen katsotaan olevan pysyvä. Määräaikaisuuksien ketjuttamisesta halutaan tehdä vähemmän houkuttelevaa, mikä on oikein erityisesti sosiaali- ja terveysalalla, missä tilanne on paikoitellen karannut käsistä eli vaikkapa 10 vuoden mittaiseen yhtäjaksoiseen määräaikaisiin sopimuksiin perustuvaan työskentelyyn. Ratkaisusta ilmenevällä tavalla kuitenkaan esimerkiksi irtisanomisajan palkkaa koskevaa turvaa vastaavassa tilanteessa ei kuitenkaan olisi.

Työnantajalle muodostuu siis uusi velvoite arvioida työvoiman tarpeen pysyvyys ollessaan jatkamatta pitkään ketjutettua määräaikaisvakanssia. Mikäli tarve on pysyvä, on työnantajan oltava lojaali työntekijää kohtaan ja pyrittävä jatkamaan työsuhdetta (ei kuitenkaan kohtuuttomasti), kuten toistaiseksi voimassa olevien työsopimuksien kohdalla.  

Suomessa työntekijän asema on kiistatta hyvä, jollei erinomainen.

Kauko-ohjattavan ilma-aluksen tai lennokin lennättäjän vastuu

Nykypäivänä kaiken maailman kauko-ohjattavat helikopterit, kansankielessä ”dronet”, ovat yleistyneet kovasti ja niitä saa ilmeisesti hyvinkin sopuhintaan. Sikäli kun semmoinen putoaa jonkun päähän vaikkapa teknisestä viasta johtuen, kuka maksaa ja korvaa? Sitä pohditaan tämän viikon artikkelissa.

Trafin sivuilta selviää, että periaatteessa samanlainen kauko-ohjattava laite voi olla joko lennokki taikka kauko-ohjattava ilma-alus. Seuraavassa Trafin sivuilta härskisti kopioidut määritelmät:

”Laitteen käyttötarkoitus ratkaisee, eli sama laite voi olla kumpi vaan riippuen kulloisenkin lennätyksen tarkoituksesta.

Lennokki on lentämään tarkoitettu laite, jonka mukana ei ole ohjaajaa ja jota käytetään harraste- tai urheilutarkoitukseen

Kauko-ohjattu ilma-alus on ilma-alus, joka on tarkoitettu lentämään ilman ilma-aluksessa mukana olevaa ohjaajaa ja käytetään lentotyöhön. Lentotyöksi katsotaan mikä tahansa muu kuin harraste ja urheilu käyttö.”

No siitä ei paljon viisastuttu. Eli jos samaa vempelettä käyttää kuvatakseen vaikkapa kiinteistön myynti-ilmoitusta varten, kyseessä lienee tuolloin kauko-ohjattu ilma-alus. Jos samalla vehkeellä puolestaan toisena päivänä pyörii huvikseen ympyrää taivaalla päristäen samalla huuliaan, kyseessä voisi sitten olla lennokki.

Mitä väliä sillä on, kumpi on kyseessä? Paljonkin. Kauko-ohjatun ilma-aluksen osalta pätee niin sanottu ankara vastuu, joka määräytyy ilmailulain (864/2014) 136 §:n perusteella. Ankara vastuu ilmailulaissa muotoiltuna kuuluu nimittäin seuraavasti: ”Ilma-aluksen omistaja, haltija ja käyttäjä ovat huolimattomuudestaan riippumatta yhteisvastuussa vahingosta, joka ilma-aluksen käyttämisestä ilmailuun aiheutuu henkilölle tai omaisuudelle, jota ei kuljeteta kyseisessä ilma-aluksessa.”

Yllä sanottu tarkoittaa selkokielelle käännettynä sitä, että kauko-ohjattavan ilma-aluksen käyttäjä vastaa kaikesta aluksen aiheuttamasta vahingosta riippumatta tuottamuksensa tasosta. Iskikö koneeseen salama ja se putosi auton päälle siitä syystä? Ihan sama, maksa. Tuliko koneeseen häiriö ja putoaminen johtui siitä? Ihan sama, maksa.

Jos kyseessä kuitenkin on lennokki: vastuu määräytyy vahingonkorvauslain (412/1974) perusteella. Sen perussäännöksen eli 2§ perusteella: ”Joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä tässä laissa säädetään, muuta johdu.”

Tämä puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että ilma-aluksen kuljettaja vastaa vahingosta vain, jos hän on aiheuttanut sen tahallisesti tai huolimattomuuttaan. Eli jos kone putoaa käsittelyvirheen takia auton päälle, lennättäjä maksaa. Mutta jos kone putoaakin teknisestä viasta johtuen eikä tuottamusta muutenkaan voida osoittaa, voi lennättäjä nostaa kätensä pystyyn ja todeta että sattuuhan näitä.

Semmoista tällä kertaa. Tämän artikkelin osalta koen kuitenkin tarpeelliseksi vastuunrajoituksen muodossa todeta, että yllä sanotussa on nojattu aika puhtaasti Trafin sivujen antiin asiasta, ja asiaan saattaa liittyä joitakin ilmailu-vahingonkorvausoikeudellisia kommervenkkejä, joita allekirjoittanut ei osannut ottaa huomioon. Älä siis lähde prosessaamaan korkeimpaan oikeuteen ihan pelkästään tämän artikkelin viisauksien perusteella jos vahinko sattuu, vaan ota ennemmin yhteyttä johonkin joka tietää asiasta jotain.

Työntekijän rikollinen toiminta ja työsopimuksen päättäminen

Työsopimuksen irtisanominen ja purkaminen

Työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään.

Työnantaja saa purkaa työsopimuksen noudatettavasta irtisanomisajasta tai työsopimuksen kestosta riippumatta päättyväksi heti vain erittäin painavasta syystä. Tällaisena syynä voidaan pitää työntekijän työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden niin vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista edes irtisanomisajan pituista aikaa.

Rikollinen toiminta työaikana

Lähtökohtaisesti on selvää, että jos työntekijä työaikana tekee rikoksen, joka kohdistuu työnantajaan tai työkavereihin, on työnantajalla oikeus purkaa työsopimus päättymään välittömästi. Jos työntekijän rikollinen toiminta kohdistuu työaikana asiakkaaseen, niin työnantajalla voi olla oikeus päättää työsuhde samoin kuin jos rikos olisi kohdistunut työnantajaan itseensä. Lievemmissä tapauksissa kyseeseen voi tulla työsopimuksen irtisanominen.

Lehdistössä on jonkin verran uutisoitu tilanteista, joissa työsuhde on päätetty, vaikka rikosilmoitusta ei ole tehty tai asia ei ole vielä edennyt käräjäoikeuden lainvoimaiseen tuomioon. Työnantajalla saattaakin olla oikeus myös näissä tilanteissa päättää työsopimus, kunhan näyttö rikoksesta on ilmeisen selvää. Rajatapauksissa työnantajan kannattaa kuitenkin odottaa ainakin siihen saakka, että syyttäjä on tehnyt ratkaisunsa siitä, että nostaako hän syytteen vai ei.

Olen erilaisissa työyhteisössä kuullut legendoja työntekijöiden eväitä varastelevista henkilöistä. Työtuomioistuimessa onkin käsitelty tapausta, jossa vartija oli ottanut toisen vartijan eväät yhteisesti käytössä olleesta jääkaapista, minkä johdosta vartijan työsopimus oli päätetty. Kaikessa viisaudessaan työtuomioistuin totesi, että tällainen menettely on toiminta on toki moitittavaa, muttei kuitenkaan oikeuta päättämään työsuhdetta. Onneksi saatiin tähänkin kysymykseen arvovaltainen vastaus. 

Rikollinen toiminta työajan ulkopuolella

Mikäli työntekijä tuomitaan työajan ulkopuolella tehdystä rikoksesta rangaistukseen, ei työnantajalla tavallisesti ole automaattista oikeutta päättää työsopimusta. Vapaa-aikana tehdyn rikoksen osalta on ensinnäkin huomioitava tuomittavan rangaistuksen ankaruus. Selvää on, että jos työntekijä tuomitaan esimerkiksi pidempään ehdottomaan vankeusrangaistukseen, työntekijän on mahdotonta täyttää ensisijaista työsopimuksesta johtuvaa velvollisuuttaan eli työntekovelvoitetta.

Toisaalta on verrattava myös työntekijän asemaa ja tehtävänkuvaa sekä tehdyn rikoksen luonnetta. Kirjanpitäjän työsuhteen päättämiseen voi olla vankemmat perusteet, mikäli kirjanpitäjä on vapaa-ajallaan syyllistynyt esimerkiksi petokseen, jolla hän on pyrkinyt saamaan itselleen varallisuutta. Sen sijaan esimerkiksi rakennusmiehen työsuhdetta tuskin voidaan päättää, mikäli hän syyllistyy samankaltaiseen petokseen olettaen lisäksi, että petoksella hankitun omaisuuden arvo ei ole huomattava.

Lapsi ja mobiiliostot

Lapsi ja mobiiliostot

Jokainen tuntee jonkun, jonka lapsi on tilaillut vanhemman laskuun konsolipelin lisäosia, kännykkäpelin maksullisia osia tai aiheuttanut yhteiskäytössä olevalla tabletilla perheen kukkaroon loven, jolla ei viitata rakkauteen.  

Lapsi tarvitsee pääsääntöisesti vanhemman suostumuksen tehdessään hankintoja, sillä hän on oikeustoimikelpoisuudeltaan vajaavaltainen.

Tarve vanhemman suostumukseen riippuu paitsi lapsen iästä myös ostoksen hinnasta ja laadusta. Vähittäiskaupassa myyjän vastuulla on ostajan iän ja vanhempien suostumuksen varmistaminen.

Alle 18-vuotias voi tehdä ilman vanhemman tai huoltajan suostumusta vain tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä ostoksia, joita ovat esimerkiksi taskurahoilla hankitut, kohtuullisen hintaiset, saman ikäisten yleisesti ostamat tuotteet. Esimerkiksi lemmikkieläintä, ulkomaanmatkaa tai tatuointia ei voi hankkia ilman huoltajan lupaa. Teini-ikäinen voi käytännössä ostaa itse tavanomaisen hintaiset farkut, mutta mikäli puhutaan vaikkapa yli 150 euron merkkifarkuista, tulisi myyjän jo kiinnittää huomiota siihen, onko sopimukselle huoltajan suostumus.

15 vuotta täyttänyt voi käyttää ansioitaan, kuten kesätyörahoja, merkittävämpiinkin ostoksiin, mutta hän ei saa ostaa velaksi.

Kuluttajariitalautakunta on tuoreessa 7.7.2017 julkaistussa ratkaisussaan pohtinut vastuun jakautumista tilanteessa, jossa 6- ja 7-vuotiaat lapset tekivät äitinsä matkapuhelimella pelatessaan ostoksia. Lautakunta totesi, että "Holhouslain säännökset alaikäisten ostorajoituksista pätevät silloinkin, kun lapsi tekee ostoksia älypuhelimella. Vastuu lapsen puhelimen käytöstä kuuluu vanhemmille, mutta lasten tekemistä sopimuksista ei tule sitovia ilman vanhempien suostumusta. Jos vanhemmat ovat kuitenkin olleet huolimattomia lastensa valvonnassa ja siitä aiheutuu myyjätaholle todellista vahinkoa, vanhemmat voivat joutua korvausvastuuseen".

Tapauksessa lapset olivat saaneet pelata äitinsä älypuhelimella ja olivat äidin tietämättä suorittaneet ostoja. Laskua oli kertynyt 108 euroa, josta äidille suositeltiin hyvitettävän 85 €.

Operaattori oli tapauksessa katsonut, että liittymän omistajalla on velvollisuus valvoa liittymän ja puhelimen käyttöä. Liittymän käyttöä voidaan rajoittaa ja estää pääsy palvelunumeroihin. Äiti ei ollut sopinut rajoituksista ja oli antanut liittymän alaikäisten käyttöön. Hän oli itse mahdollistanut lasten ostot nettikaupasta. Pelisovelluskaupan pitäjä vetosi siihen, että ostaminen edellytti tilin luomista, mitä lapset eivät voineet tehdä. Laitteessa oli toiminto, joka mahdollisti lapsen pelaamisen, mutta sovellusten ostamisen vain aikuisen erikseen antamalla suojakoodilla.

Lautakunta piti selvitettynä, että äiti oli antanut lastensa käyttää liittymäänsä eikä ollut rajoittanut sitä. Hän ei kuitenkaan ollut antanut suostumustaan kyseisiin ostoksiin eikä hyväksynyt niitä jälkikäteen. Koska alaikäisillä ei ollut oikeutta tehdä peliostoja itsenäisesti eikä huoltajan suostumusta tai edes hiljaista hyväksyntää ollut, ostokset eivät olleet sitovia. Tämän vuoksi sovellusten myyjä ei voinut veloittaa ostoista eikä niitä näin ollen voinut puhelinlaskullakaan laskuttaa. 

Tapauksessa punnittiin siten vanhemman velvollisuutta valvoa lapsensa käyttäytymistä ja rajoittaa sitä esimerkiksi mobiililaitteen asetuksia säätämällä eli vanhemman huolellisuusvelvollisuuden laajuutta. Merkitystä annettiin sille, että tapauksessa pidettiin selvitettynä sitä, ettei äiti ollut tietoinen ostoista, eikä etenkään hyväksynyt niitä. Lapsen tekemistä sopimuksista ei siten tullut sitovia vain sen vuoksi, että vanhempi oli jättänyt huolehtimatta rajoituksista ja asetuksista ostojen suhteen.

Kuitenkaan koko laskun summaa ei laitettu palveluntarjoajan piikkiin, vaan vain alle 4/5 laskusta. Taakan jako viittaa siihen, että vanhemmatkaan eivät voi jättää vaihdetta täysin vapaalle lastensa suhteen. Vastuun jako on tietysti myös tapauskohtaista ja vanhemman valvontavastuu voi tilanteesta riippuen muodostua raskaammaksikin. Arviointiin vaikuttavat ostotapahtuman kaikki olosuhteet ja niiden muodostama kokonaisuus eli esimerkiksi lapsen ikä, vanhemman mahdollisuus rajoittaa ostoja, ostojen suorittamisen helppous sekä ostojen tarjoaminen pelin yhteydessä ja tarjonnan laatu

Kuluttaja- ja kilpailuvirastokin (KKV) muistuttaa verkkosivuillaan, että vanhemman on parasta varautua siihen, ettei saa täyttä hyvitystä lapsensa tekemästä laskusta erityisesti, jos tilanne olisi voitu estää vanhemman huolellisella toiminnalla.

Ei-toivottujen ostojen tapahtuessa KKV suosittaa selvittämään ensin laskujen perusteella, mikä yritys on tehnyt veloituksen ja ottamaan suoraan yhteyttä tähän yritykseen sekä kertomaan, että lapsi on tehnyt ostoja, joita huoltaja ei ole valtuuttanut tai joista huoltaja ei ole ollut tietoinen. KKV suosittaa neuvottelemaan yrityksen kanssa sovinnollista ratkaisua – kaiketi 4/5 malli voisi olla lähtökohta tai ainakin vanhemman tavoite.

Mikäli yritykseen suoraan tehty yhteydenotto ei tuota tulosta, suosittaa KKV ottamaan yhteyttä luottokorttiyhtiöön tai operaattoriin, joilla on palveluntarjoajan (yrityksen) kanssa yhteisvastuu ongelmatilanteiden selvittämisessä.

 

Testamentin hyväksymisen oikeusvaikutuksista KKO 2016:68 valossa

Tällä kertaa on luvassa oikein poikkeuksellisen kuivakkaa ja tylsää asiaa testamentin hyväksymisen oikeusvaikutuksista tuoreahkon korkeimman oikeuden ratkaisun valossa. Mikäli et ole syystä taikka toisesta erityisen kiinnostunut perintöoikeudesta taikka muutoin häiriintynyt, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän ja lähtemään vaikkapa Turkuun katsomaan isoja laivoja.

Testamenttihan tulee antaa sen saajien toimesta tiedoksi vainajan lakimääräisille perillisille, jotta se tulee voimaan. Tiedoksianto tulee tehdä todisteellisesti jne, mutta ei mennä tässä vaiheessa sen tarkemmin yksityiskohtiin. Joka tapauksessa perillisen on kuuden kuukauden kuluessa tiedoksisaannista moitittava testamenttia, muuten se tulee lainvoimaiseksi. Testamentin voi hyväksyä myös samantien, jolloin menettää oikeutensa moittia testamenttia ja se tulee lainvoimaiseksi hyväksyneeseen osakkaaseen nähden välittömin vaikutuksin.

Yllä sanotussa peruskuviossa ei sinänsä ole mitään uutta tai erikoista. Asioita mutkistaa (tai selventää, katsantokannasta riippuen) korkeimman oikeuden viime vuonna antama ratkaisu KKO 2016:68, jossa oli otsikkonsa perusteella kyse siitä, että

C oli määrännyt testamentissaan, että hänen omistamansa X Oy:n osakkeet oli jaettava hänen lapsilleen, mm. A:lle ja B:lle. C:n kuoltua osakkeet oli luovutettu lapsille. B oli sittemmin testamentissaan määrännyt säätiö G:lle Y Oyj:n osakkeet, jotka A:n mukaan olivat tulleet X Oy:n osakkeiden sijaan. B:n kuoltua hänen testamenttinsa oli annettu tiedoksi A:lle, joka oli hyväksynyt testamentin ja sitoutunut olemaan moittimatta sitä.

A oli G:tä vastaan nostamassaan kanteessa vaatinut vahvistettavaksi, ettei B ollut voinut testamentillaan määrätä Y Oyj:n osakkeista, koska niitä koski C:n testamentissa ollut toissijaismääräys. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A oli hyväksyttyään B:n testamentin menettänyt oikeutensa vedota esittämäänsä testamentin tehottomuusperusteeseen.

Väännetään hieman rautalankaa. Ratkaisussa oli siis kyse siitä, oliko A hyväksymällä B:n tekemän testamentin hyväksynyt testamentin myös siltä osin, kuin testamentti oli loukannut C:n tekemän testamentin toissijaismääräystä.

Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluiden kohdan 28 mukaisesti ” A:n antama hyväksymistahdonilmaisu on ollut testamenttiin ennalta kirjoitettu vakiomuotoinen hyväksymislausuma. Siinä ei ole yksilöity, mitä hyväksyminen pitää sisällään tai missä asemassa se on annettu. Asiassa ei ole väitettykään, että hyväksymislausuman sisällöstä tai tarkoituksesta olisi ennen tahdonilmaisun antamista erikseen keskusteltu. Tulkinnan lähtökohtana on tällöin tahdonilmaisun sanamuoto, joka on sisällöltään yksiselitteinen. Se ei myöskään sisällä mitään rajauksia tai varaumia. Sanamuoto puoltaa siten hyväksymisen tulkitsemista laajasti.”.

Yllä sanottu tarkoittanee siis, että hyväksyminen on tehty luultavasti yhdellä lauseella perusmuotoisesti ”hyväksyn tämän testamentin ja sitoudun olemaan sitä millään perusteella moittimatta” tai jotakin vastaavaa. Asiassa ei edellä sanotulla tavalla ole edes väitetty, että hyväksymistahdonilmaisun sisällöstä tai ulottumisesta koskemaan myös aiemman testamentin toissijaismääräystä olisi erikseen keskusteltu. Uskon vaivatta, ettei A ollut ajatellut hyväksyvänsä testamenttia siltä osin, kuin se loukkaa aiemman testamentin toissijaismääräystä. Korkeimman oikeuden näkökulmasta tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä, vaan hyväksymistä on tulkittava sanamuotonsa mukaisesti.

Edelleen ratkaisun perusteluiden kohdan 29 mukaisesti A on hyväksynyt veljensä testamentin siinä yhteydessä, kun se on annettu hänelle tiedoksi. Testamentti on annettu hänelle tiedoksi sen vuoksi, että hän oli tiedoksiantohetkellä veljensä lähin toissijainen perillinen perintökaaren 14 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Asiassa ei ole väitettykään, että hyväksymistä annettaessa ja vastaanotettaessa olisi ollut millään tavalla esillä A:n mahdollinen asema isänsä testamentissa määrättynä toissijaisena testamentin saajana. Nämä olosuhteet puhuvat sen puolesta, että A:n katsottaisiin hyväksyneen testamentin vain veljensä toissijaisena perillisenä. Jos hyväksymistä tulkittaisiin näin, hän voisi hyväksymisestä huolimatta vedota niihin kanteensa perusteena esittämiinsä seikkoihin, jotka liittyvät hänen väitettyyn asemaansa isänsä testamentissa määrättynä toissijaisena testamentin saajana.

Korkein oikeus on todennut, että edellä sanottu tulkintatapa olisi kuitenkin keinotekoinen. Tällaisella tulkinnalla testamentin hyväksymiselle annettaisiin sellainen sisältö, jonka ei voida otaksua olleen sen enempää testamentin hyväksyneen A:n kuin hyväksymistiedoksiannon vastaanottaneen B:n tarkoitus.

Asian ennakkopäätösluontoisuutta vähentää hieman se, että osapuolten ei ollut katsottu ilmeisesti mieltäneen alkuperäisessä C:n testamentissa olleen sellaista toissijaismääräystä, jonka A myöhemmin väitti siinä olevan. Joka tapauksessa korkeimman oikeuden mukaan hyväksymistahdonilmaisun tulkinnassa on perusteltua ottaa huomioon se, että A:lla on ollut velvollisuus selvittää asemansa yhtäältä C:n testamentin saajana ja toisaalta B:n toissijaisena perillisenä. A:n olisi tullut joka tapauksessa tulla tietoiseksi väittämästään C:n testamentin toissijaismääräyksestä silloin, kun hän on saanut siitä tiedon. Näin ollen A:lla olisi ollut velvollisuus selvittää testamenttimääräyksiin perustuva oikeusasemansa ja hyväksymistahdonilmaisun oikeusvaikutukset.

Näistä syistä korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluiden kohdan 33 mukaisesti ” A:n tiedossa ovat siten jo pitkään ennen testamentin hyväksymistä olleet kaikki hänen oikeusasemansa arvioinnin kannalta merkitykselliset seikat. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa testamentin hyväksymistahdonilmaisun tulkinnassa on perusteltua lähteä siitä, että A ei voi enää B:n testamentin rajoituksetta ja varauksitta hyväksyttyään vaatia testamentin tehottomaksi julistamista sellaisilla perusteilla, joista hän on ollut tai joista hänen olisi pitänyt olla tietoinen. Sen vuoksi A ei voi vaatia B:n testamentin julistamista tehottomaksi sillä perusteella, että tämä oli testamentissaan määrännyt myös siitä isältään perintönä saadusta omaisuudesta, jota koski C:n testamentin väitetty toissijaismääräys A:n hyväksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisu on A:n kannalta kohtuullisen ankara, mutta silti hyvin perusteltu ja allekirjoittaneenkin mielestä oikea. Voidaanko tästä sitten vetää johtopäätös, että mikäli esimerkiksi vainaja X:n toissijaiset perilliset hyväksyvät tämän lesken Y testamentin, jossa leski määrää kaikesta omaisuudesta, tarkoittaa toissijaisten perillisten hyväksyvän testamentin myös siltä osin kuin se loukkaa heidän PK 3:1 mukaista oikeutta periä sukulaisensa? Jätän vastauksen lukijan harkittavaksi ja korostan, että se on tietysti jokaisessa kuolinpesässä ja sen olosuhteissa tapauskohtaista.

Miten lottovoitto jaetaan useammalle ilman veroseuraamuksia?

Verottajan tuoreessa kannanotossa käsitellään sinänsä mielenkiintoista aihetta lottovoiton jakamisesta useammalle henkilölle verovapaana arpajaisvoittona.

Tuloverolain mukaan Suomesta ja ETA-alueelta saadut arpajaisvoitot ovat verovapaata tuloa. Toisaalta perintö- ja lahjaverolain mukaan lahjaveroa on suoritettava, kun omaisuutta annetaan lahjaksi toiselle.

Arpajaisiin on luonnollisesti mahdollista osallistua siten, että useampi henkilö jakaa arpajaisvoiton keskenään esimerkiksi kunkin henkilön rahapanoksen mukaisessa suhteessa. Jos tällainen ns. porukkasopimus on tehty ennen varsinaista arvontaa, pidetään arpajaisvoittoa kaikkien sopimusosapuolten osalta verovapaana arpajaisvoittona eikä kellekään aiheudu lahjaveroseuraamuksia.

Sopimus yhdessä pelaamisesta voi perustua kirjalliseen tai suulliseen sopimukseen. Sopimuksen osapuolten on kuitenkin kyettävä jollain tavalla näyttämään, että sopimus on tehty ennen arvontaa. Nimenomaan tästä syystä sopimukset ylipäätään kannattaa tehdä kirjallisesti. Suullisen sopimuksen osalta hankalampi homma onkin arvioida, että kuinka korkealle verottaja asettaa näyttökynnyksen ja mitä näyttöä verottaja edellyttää.

Tässä vaiheessa välkyimmät varmaankin hoksaavat, että jos porukkasopimus tehdään vasta arvonnan jälkeen, kyseessä ei verottajan näkemyksen mukaan ole yhdessä pelaaminen - ei vaikka arvonnan jälkeen tehty porukkasopimus päivättäisiin tehdyksi ennen arvontaa. Lisäksi ongelmia saattaa syntyä tässä tilanteessa siitä, että verottaja varmaankin mielellään arvioi tällaisen menettelyn veropetokseksi. Toisaalta verottajakin törmää tässä tilanteessa edellä mainittuun näyttöongelmaan. Verottajan on vähintäänkin hankalaa näyttää, että asiakirjan päiväys ei pidä paikkaansa.

Jos lottokavereihin on vaikea luottaa, eikä kirjallista porukkasopimusta ole tehty, kannattaa pyrkiä siihen, että juuri sinulla on arpalipuke hallussa. Tämä johtuu siitä, että jos porukkasopimusta ei ole tehty ennen arvontaa, arpajaisvoiton saajana pidetään arpalipukkeen arvontahetkellä omistanutta henkilöä. Mikäli omistusoikeutta ei muutoin pystytä osoittamaan, niin lipukkeen hallinta on tietty vahva osoitus omistusoikeudesta.

Jos arpalipukkeen omistaja lahjoittaa arpalipukkeen ennen arvontaa, lahjan arvona pidetään arpalipukkeen mukaisen pelipanoksen määrää. Jos siis uskot arpaonneesi, niin hyvin käyttäytyville muksuille ja muksujenmuksuille kannattaa lahjoittaa korkeintaan 4.999 euron arvosta vielä arpomattomia arpalipukkeita (lakisyistä mainitsen vielä, että en suosittele tätä).

Ero ja lapsen etu - uusi käyttökelpoinen työkalu vanhemmille

Lakimiehen näkökulmasta huoltajuuskiistat ovat yleisiä. Näin asia ei todellisuudessa ole, sillä huoltajuutta koskevista kysymyksistä päästään useimmiten sovinnolliseen ratkaisuun oikeussalin ulkopuolella. Siitä huolimatta, että huoltajuuskiistat ovat osa työnkuvaamme, voinen markkinoida sovintoa.

Sosiaali- ja terveysministeriö on julkaissut vanhemmuussuunnitelman ja ohjeita sen laatimiselle erotilanteita ja lasten huollon järjestämistä helpottamista varten. Esikuvaa on haettu maailmalta Australiasta ja Englannista, joissa parenting plan on ollut aiemmin käytössä.

Suunnitelmapohjan ja ohjeistuksen löydät täältä:  http://stm.fi/vanhemmuussuunnitelma

Vanhemmuussuunnitelma ei ole juridinen asiakirja, joka toimitetaan viranomaisille tai jonka toteutumista viranomaiset kykenisivät valvomaan. Vanhemmuussuunnitelma on vanhempien yhteinen työväline. Sen avulla he voivat helpottaa keskinäisiä neuvottelujaan ja laatia suunnitelman, jonka toteuttamiseen ovat molemmat sitoutuneita ja joka auttaa pitämään lapsen tarpeet ja tulevan hyvinvoinnin käytännön järjestelyjen keskiössä. Suunnitelmasta voi olla hyötyä myös, kun vanhemmat menevät tekemään lasta koskevia sopimuksia lastenvalvojan luokse tai perheasioiden sovitteluun.

Suunnitelma on tarkoitettu laadittavaksi heti eron tai muutoksen kohdatessa perhettä. Yhtenä ajatuksena sen laatimisessa on ollut asettaa lapsi heti huomion keskipisteeksi ja saada aikuiset pohtimaan sellaisia lapsen arjen järjestämiseen ja tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä, joita tulehtuneessa tilanteessa ei ehkä muutoin tulisi pohdittua.

Kuvitelkaa, että keskustelette viiden vuoden kuluttua lapsen kanssa erosta – mitä myönteisiä asioita hän kertoo? Kuinka toimitte vanhempina, jotta hänelle jää nämä hyvät muistot?

Suunnitelmapohja sisältää käytännön kannalta tärkeitä seikkoja. Tällaisia ovat muun muassa yhteydenpitosuunnitelma tilanteessa, jossa lapsi on toisen vanhemman luona, kustannusten jakoa koskevia kysymyksiä, yhteydenpitoa kouluun koskevia kysymyksiä sekä terveydenhuollon järjestämiseen liittyviä kysymyksiä.

Vaikka suunnitelmassa päästäisiin vain osittaiseen yhteisymmärrykseen, voidaan sen laatimisessa nähdä useita etuja ja vain vähän menetettävää, jos vähääkään. Kirjallisiksi puetut tavoitteet ja suunnitelmat toteutuvat usein paremmin, kuin ei-kirjalliset tavoitteet. Lapsen edun tarkastelu kynän ja paperin kanssa parhaassa tapauksessa konkretisoi asian sellaiseksi, mikä syrjäyttää ehkä päällimmäisenä olevia eron tai muutoksen kielteisiä tunteita erikseen käsiteltäviksi asioiksi.

Suunnitelma pysyy vain suunnitelmana, eikä ole sopimus lapsen huoltoa- ja tapaamisoikeutta koskevissa asioissa. Suunnitelma voi kuitenkin toimia suunnannäyttäjänä mentäessä keskustelemaan lastenvalvojan kanssa, joka voi vahvistaa täytäntöönpanokelpoisen sopimuksen lapsen huoltoa, asumista, tapaamista ja elatusta koskien.

 

Törkeästä huolimattomuudesta

Törkeä huolimattomuus on käsitteenä perusmuotoisen huolimattomuuden ja tahallisuuden välimaastoon sijoittuva tuottamuksen muoto, jota on sinänsä mahdotonta määritellä sanatarkasti. Itse olen aikanani käsitellyt törkeää huolimattomuutta käsitteenä lähes puolen sivun verran (Hokkanen 2013), mutta tuolloinen käsittely liittyi enemmän myyjän törkeään huolimattomuuteen asuntokaupassa ostajan reklamaatio-oikeuden menettämisen poistavana tekijänä, eikä silloin sanottu mitenkään sovellu nyt käsiteltävään artikkeliin.

Nyt käsiteltäväksi tulee Turun hovioikeuden 19.6.2017 antama ratkaisu 16/141315, Asianro R 16/2180, jossa oli lyhykäisyydessään kysymys yleisvaaran aiheuttamisesta ja hovioikeusvaiheessa vahingonkorvausvelvollisuudesta suhteessa vakuutusyhtiöön. Asiassa on lyhyesti ollut kyse siitä, että nuori naishenkilö on sytyttänyt kynttilän sekä jättänyt sen palamaan television päälle ilman valvontaa lähtiessään asunnosta. Kynttilää ei siis alun perin ollut jätetty palamaan ilman valvontaa, vaan aluksi huoneessa oli ollut henkilöitä kynttilää vahtimassa. Henkilöiden poistuttua kynttilä oli kuitenkin unohtunut huoneistoon ja sittemmin aiheuttanut tulipalon. Hovioikeus on nimenomaisesti todennut, että pelkästään sitä, että vastaaja oli unohtanut sammuttaa kynttilän lähtiessään asunnosta, ei voida pitää törkeänä huolimattomuutena.

Sen sijaan hovioikeuden mukaan vastaajan olisi tullut ymmärtää, että sytyttäessään kynttilän, jossa oli ollut kiinni palavaa pahvia tai paperia ja kun kynttilä oli asetettu palamaan television päälle ilman palamatonta alustaa, on aiheutunut ilmeinen vaara tulipalon syttymisestä. Ja nimenomaan unohtaessaan kynttilän palamaan tämän kohonneen vaaran huomioiden, oli vastaaja menetellyt tilanteessa törkeän huolimattomasti.

Ratkaisussa on siis ollut kyse vakuutussopimuslain 75 § 1. mom. mukaisesta törkeästä huolimattomuudesta ja sitä kautta siitä, onko vastaajalla velvollisuus korvata vakuutusyhtiölle tämän maksettavaksi tulleet kustannukset. Vakuutussopimuslain esitöidenkin mukaan törkeä huolimattomuus on lähellä tahallisuutta. Huolimattomuutta voitaisiin pitää törkeänä esimerkiksi silloin, kun henkilö tietoisesti laiminlyömällä normaalit varotoimet (tässä paloturvallinen alusta ja papereiden poistaminen kynttilästä) saa aikaan tilanteen, jossa vahingonvaara on suuri.

Väännetään vielä ylläsanottu selkokieleksi: jos vastaaja olisi jättänyt kynttilän palamaan paloturvalliselle alustalle, hovioikeus ei luultavasti olisi katsonut vastaajan huolimattomuuden olleen törkeätä, vaikka menettely olisi sitten aiheuttanut tulipalon. Tässä juuri tavallisten varotoimien laiminlyönti yhdistettynä unohdukseen muodosti törkeän huolimattomuuden.

Allekirjoittaneella ei ole hovioikeuden ratkaisusta hirveästi valittamista, vaikka kyseessä eittämättä on ollut rajatapaus. Kuten todettua, törkeän huolimattomuuden raja on korkealla, ja tämän ratkaisun myötä sitä tuotiin ehkä hieman alemmaksi. Kyseisellä ratkaisulla (jäädessään lainvoimaiseksi) saattaa olla jonkinlaista ennakkopäätösarvoa törkeän huolimattomuuden rajaa arvioitaessa.

Vastaaja siis velvoitettiin korvaamaan vakuutusyhtiölle (ilmeisesti taloyhtiön vakuutusyhtiö) tämän suorittamat korvaukset vakuutussopimuslain mukaisesti. Hovioikeus kuitenkin katsoi kohtuulliseksi sovitella korvausvelvollisuutta yhteen kolmasosaan vakuutuskorvauksen määrästä, erityisesti huomioiden vastaajan varattomuus. Törkeän tuottamuksen lievähkön asteen merkitystä kohtuullistamisessa hovioikeus ei tietenkään perusteluissaan maininnut, kun se ei sovittelulle sinänsä lain mainitsema peruste ole, mutta henkilökohtaisesti uskon silläkin olleen oma painoarvonsa korvattavan määrän merkittävässä sovittelussa.

Vesivahingon korvausvelvollisuus - Suihkuun nukahtaminen vs. huonosti vetävä viemäri

Vastakkainasetteleva otsikko herättää varmasti mielenkiintoa nyt, kun hallituskriisikin on kuulemma ratkennut. Pyydän rauhoittumaan, koska artikkeli alkaa pykälillä.

Lähtökohta on, että osakkeenomistajan on korvattava vahinko, jonka hän on myötävaikuttamalla asunto-osakeyhtiölain tai yhtiöjärjestyksen rikkomiseen tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttanut taloyhtiölle, toiselle osakkeenomistajalle taikka muulle henkilölle. Menettely on huolimatonta, jos se on aiheutettu rikkomalla esimerkiksi osakkeenomistajan kunnossapitovastuuta koskevia asunto-osakeyhtiölain säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä eikä osakkeenomistaja osoita menetelleensä huolellisesti. Tämä ns. käännetty todistustaakka perustuu siihen, että osakkeenomistajalla on osakehuoneiston haltijana yleensä paremmat mahdollisuudet esittää näyttöä kuin taloyhtiöllä (vrt. tässä blogissa aiemmin käytyyn kiistaan Rantanen v. Hokkanen). Vahingonkärsijän on kuitenkin yleensä osoitettava asunto-osakeyhtiölain säännöksen tai yhtiöjärjestyksen määräyksen rikkominen, vahinko ja sen määrä sekä syy-yhteys. 

Osakkeenomistajan on seurattava vuokralle antamansa huoneiston kuntoa. Osakkeenomistaja voi yleensä luottaa siihen, että vuokralainen ilmoittaa vuokranantajalle huoneistossa ilmenneistä vahingoista ja puutteista. Jos osakkeenomistajalla on kuitenkin vuokralaisen käyttäytymisen tai yhteydenottojen perusteella taikka muusta syystä aihetta olettaa, että vuokralainen ei huolehdi vuokrasuhteeseen perustuvasta huolenpitovelvollisuudestaan, on osakkeenomistajan huolehdittava siitä, että huoneiston kunto tarkistetaan. Osakkeenomistaja ei voi olla vastuussa sellaisesta vuokralaisen aiheuttamasta vahingosta, josta osakkeenomistaja ei ole tiennyt eikä olisi voinut tietää tai jota osakkeenomistaja ei ole tavanomaisella huolellisella toiminnalla voinut estää.

Siirrytään nyt Vaasan hovioikeuden 5.6.2017 antamaan ratkaisuun, jossa hovioikeus katsoi näytetyksi, että asunnossa aiheutunut vesivahinko oli johtunut ensisijaisesti siitä, että vesihana oli jäänyt pitkäksi aikaa auki vuokralaisen nukahdettua suihkuun. Kylpyhuoneeseen oli tästä johtuen valunut niin paljon vettä, että huonosti vetänyt viemäri ei ollut kyennyt vetämään kaikkea vettä ja vesi oli tulvinut kylpyhuoneesta muualle asuntoon ja myös kahteen alempana olleeseen asuntoon. Hovioikeuden mukaan vahingon syntymiseen oli näin ollen myötävaikuttanut myös se, että viemäri oli vetänyt huonosti.

Hovioikeus katsoi esitetyn todistelun perusteella, ettei vuokranantaja ollut tietoinen viemärin huonosta kunnosta tai siitä, että viemäri vetäisi huonosti. Vuokranantajalla ei myöskään vuokralaisen käytöksen tai kenenkään yhteydenottojen perusteella syytä olettaa, että vuokralainen ei ollut huolehtinut kunnossapito- tai ilmoitusvelvollisuudestaan. Hovioikeus päätyi näillä perusteilla siihen ratkaisuun, että vuokranantaja ei ollut vastuussa asunto-osakeyhtiölle aiheutuneesta vahingosta myöskään siltä osin kuin viemärin tukkeutuminen on myötävaikuttanut vahinkoon.

PS. Selvää lienee, että taloyhtiö on vaatinut korvauksia osakkeenomistajalta vain siitä syystä, että vuokralaisella ei ole ollut varoja korvausten suorittamiseen, eikä vuokralaisella ollut kotivakuutusta. Vuokranantajan kannattaa siis tavalla tai toisella pyrkiä varmistamaan, että vuokralaisella tosiasiassa on asianmukainen kotivakuutus (hyvän vuokralaisen lisäksi). Tämä siis siitä huolimatta, että hovioikeuden mukaan osakkeenomistajalla ei ole velvollisuutta asunto-osakeyhtiöön nähden edellyttää vuokralaiseltaan kotivakuutusta.

Meteliä naapurista - missä menee raja ja riittääkö yhden naapurin kokema haitta?

Asunto-osakeyhtiölain 8 luvun 2 §:n perusteella yhtiökokous voi päättää, että osakkeenomistajan hallinnassa oleva osakehuoneisto on enintään kolmen vuoden ajaksi otettava yhtiön hallintaan, muun muassa jos osakehuoneistossa vietetään häiritsevää elämää.

Asunto-osakeyhtiölain 8 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan osakehuoneistoa ei saa ottaa yhtiön hallintaan, jos rikkomuksella on vain vähäinen merkitys. Asunto-osakeyhtiöllä on näyttötaakka siitä, että asukas on aiheuttanut häiriötä, jolla on vähäistä suurempi merkitys.

Turun hovioikeus käsitteli ratkaisussaan 1.6.2017 (Nro 495 Dnro 16/1539) häiritsevän elämän laatua suhteessa siihen kysymykseen, milloin häiriöllä on vähäistä suurempi merkitys.

Hovioikeuden ratkaisua edeltäneen Varsinais-Suomen käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa on todettu seuraavaa:

A:n kertomuksen perusteella ei käräjäoikeuden arvion mukaan voida sulkea pois, että hänen asunnostaan kuuluu ääntä kello 22 jälkeen. Hän on kertonut ryhtyvänsä ruuanlaittoon töistä tultuaan, ja kellon olevan tuolloin lähes 21 jos hänen työvuoronsa on loppunut kello 20. Hän on myöntänyt kissanpennun juosseen öisin asunnossa ja hän on kertonut imuroineensa kissanhiekkaa hiekkalaatikon ympäriltä laatikkoa siivotessaan. Edelleen hän on kertonut hänen ystävänsä ja aikuisten lastensa yöpyvän toisinaan hänen luonaan. Toisaalta A:n kertomuksesta ei ole pääteltävissä, että kolina jatkuisi pitkälle yöhön tai että se voimakkuudeltaan ylittäisi vähäistä merkityksellisempää ääntä. Niinä kertoina, kun poliisit on soitettu paikalle asunnosta kuuluneen juhlinnan vuoksi, asunnossa on A:n myöntämisenkin mukaan ollut juhlat vielä kello 22 jälkeen. Näitä kertoja on kuitenkin ollut vain kaksi ja kahden vuoden välein, eikä juhlinnan ole osoitettu jatkuneen A:n kertoman kello 22.30 jälkeen. Tämän kaltaisia ääniä ei voida pitää sellaisina, että perustetta asunnon hallintaan ottamiselle olisi olemassa.

Naapurin häiriöpäiväkirjan mukaan A: asunnosta on kuulunut muun muassa huonekalujen siirtelyä, siivousta, tavaroiden tiputtelua ja keskustelua vielä klo 01:30 jälkeen ja vielä A:lle annetun varoituksenkin jälkeen puolen yön jälkeen tapahtuvaa kolistelua ja keittiössä paukuttelua sekä kovaäänistä kokkausta toisena päivänä kl 22:30. Tämän lisäksi asunnosta on kuulunut puolen yön jälkeen kovaäänistä tiskaamista ja imurointia, mikä on tapahtunut yöaikaan sekä yhtenä yönä laulua ja huutoa kello 04:00.

Käräjäoikeus on ratkaisussaan päätynyt siihen, ettei tämän kaltaisia ääniä voida pitää enää sellaisina normaaleina elämisen ääninä, joita kerrostalossa asuvien tarvitsee naapuriltaan sietää.

 

Hovioikeus on päätynyt ratkaisussaan toiseen lopputulokseen häiritsevän elämän merkityksen suhteen.

Arvioitaessa yleisesti häiritsevää elämää sitä pitää tarkastella sen pohjalta, mitä objektiivisesti arvioiden pidetään häiritsevänä eikä siten, mitä esimerkiksi tietty naapuri pitää häiritsevänä (Sillanpää, Vahtera: Asunto-osakeyhtiölaki käytännössä, 2011 s. 243).

Ilta- tai yöaikaan tapahtuvat häiriöt muodostavat yleensä hallintaanoton perusteen vähäisempinäkin kuin päiväsaikaan tapahtuva häiritsevä elämä. Jonkin verran äänihaittaoja asumisesta kuitenkin aina aiheutuu ja niitä tulee sietää. Liikkuminen asunnossa ei voi olla yölläkään täysin kiellettyä.

Hovioikeus on perusteluissaan todennut, että A:n naapurissa asuvat henkilöt ovat todennäköisesti kuulleet ääntä A:n asunnosta ja kokeneet äänet häiritseviksi. Hovioikeus on kuitenkin katsonut häiriintymisen varsin subjektiiviseksi kokemukseksi.

Tapauksessa A:n muut naapurit eivät olleet vastaavasti häiriintyneet A:n kissanpennun yöllisistä liikkeistä, ruuanlaitosta yöaikaan, asunnossa käydyistä keskusteluista, eikä yksittäisistä ilmeisimmin jatkojuhlistakaan. Hovioikeus toteaakin, että mitä useammille asukkaille häiriötä aiheutuu, sitä vaikeampi on katsoa, että häiriöllä olisi vain vähäinen merkitys, vaikkakaan tämä ei tarkoita, että huoneiston hallintaanotto voitaisiin sulkea pois yksin sen perusteella, että häiriötä on aiheutunut ainoastaan yhden asunnon asukkaille.

Hovioikeus antoi painoa-arvoa ratkaisussaan todistajana kuullun V:n kertomukselle, joka oli kiinnittänyt huomiota ääniin vasta paljon häiriöstä valittanutta naapuria myöhemmin ja todennut ääniä kuullun vain harvakseltaan, noin kerran kahdessa-kolmessa viikossa. Äänet eivät olleet estäneet nukkumista tai herättäneet todistajaa. Lisäksi seinänaapuri L kertoi, ettei A:n asunnosta ole kuulunut minkäänlaista häiriötä.

Hovioikeus piti mahdollisena, että A:n alapuolella asuvan naapurin asuntoon äänet kantautuvat parhaiten. Objektiivisuusarviossa hovioikeus kuitenkin totesi, että myös muiden naapurien olisi tullut kokea A:n asunnosta kuuluvat äänet tietyssä määrin häiritseviksi, jotta vähäistä suuremman merkityksen sisältö olisi täyttynyt.

Hovioikeus totesi perusteluissaan lisäksi, että mikäli häiriöt ovat seurausta taloyhtiön vastuulle kuuluvasta puutteellisesta äänieristyksestä, perustetta hallintaanottamiselle ei ole.

A voitti oikeudenkäyntinsä hovioikeuden katsoessa jääneen näyttämättä, että A:n asunnossa olisi vietetty häiritsevää elämää, jolla olisi ollut objektiivisesti katsottuna vähäistä suurempi merkitys. Asunnon hallintaanotolle ei ollut perusteita.

Mitä asiasta voidaan oikeudellisesti tai vähemmän oikeudellisesti päätellä?

Hovioikeus vetää nähdäkseni oikeanlaista rajaa sille, milloin meluhaittojen suhteen ollaan liian herkkänahkaisia ja milloin on asiassa aihetta valittaa.

Yöllä on voitava liikkua asunnossa, niin kissan kuin ihmisenkin. Yöllä on voitava saada myös ruokailla ja ehkä jopa varovasti tiskata astiatkin. Vähintään kerran vuodessa saa yöllä myös keskustella. Hyvä niin.

Toisaalta hovioikeus on perustelussaan myös maininnut taloyhtiön vastuulla olevan sellaisen riittävän äänieristyksen, mikä ei ole puutteellinen. Puutteellisen äänieristyksen määritelmä muodostuukin aivan uudeksi kysymykseksi ja hankalaksi sellaiseksi, sillä talo on voitu rakentaa rakennusajankohdan mukaisten määräysten mukaan oikein ja olla silti erittäin huonosti äänieristetty. Puhutaan esimerkiksi niin sanotuista kananpaskaseinistä, jotka eivät juuri eristä ääntä.

Ensimmäiset suomalaiset suositukset kerrostalohuoneistojen väliselle äänieristävyydelle julkaistiin vuonna 1955. Ne määrittelivät ilmaäänieristävyyden asuinhuoneistojen välillä 4 dB ja askeläänieristävyyden 9 dB alhaisemmiksi kuin vuonna 2000 voimaan astuneet määräykset. Seuraavalla vuosikymmenellä raja-arvot saavutettiin vain 50-60 prosentissa rakennetuista asuinkerrostaloista. Myöhempinä vuosikymmeninä Suomen rakentamismääräyskokelman julkaisun myötä tavoite saavutettiin 93-100 prosenttisesti. 50 vuodessa on siten tapahtunut paljon: vaatimukset äänieristämisen suhteen ovat tiukentuneet ja vaatimuksiin on vastattu valvonnan vuoksi entistä paremmin. Äänieristykseen tyytymättömien asukkaiden määrä onkin laskenut vuoden 1965 40 prosentista vuoden 2005 7 prosenttiin haastattelututkimusten perusteella.

Ongelma koskettanee siten lähimmin heitä, jotka asuvat vanhemmissa taloyhtiöissä eli 1950 - 1990 -luvuilla rakennetuissa. Sotien jälkeen säästettiin kustannuksissa ja myös rakennusaineissa eniten. Ennen sotia rakennettujen talojen äänieristys vaihtelee erittäin hyvästä huonoon tai erittäin huonoon. Esiin nouseekin kysymys, milloin taloyhtiön vastuulla on korjata vanhempien talojen rakenteita siten, että ne äänieristyksen heikkous ei olisi rakenteellinen puute? Intressipunninnassa vaakakupeissa ovat taloyhtiölle lähes kohtuuttomaksi nousevat kustannukset sekä asukkaalle terveydellisin syin perusteltava oikeus asumiseen ilman meluhaittaa. Asia ei ratkea tässä artikkelissa.

 

 

Asianajajakunnan arvon laskemisesta ynnä muusta

Moni varmasti luki viime viikolla iltapäivälehdistä tapauksesta, jossa suhteellisen tunnettu helsinkiläinen asianajaja sai hiljattain varoituksen juotuaan olutta (!) toimiessaan avustajana kuulustelussa. Tämän artikkelin varsinainen tarkoitus ei ole kauhistella kyseistä käsittämätöntä toimintaa sinänsä, mutta tehdään niin kuitenkin alkulämmittelyksi.

Allekirjoittaneen on ensinnäkin hyvin vaikea ymmärtää, miten tilanne on käytännössä edennyt. Onko kyseinen asianajaja raahannut salkussaan olutpullon poliisilaitokselle ja kesken kuulustelun, janon ehkä yllätettyä, päättänyt korkata sen ja ottaa huikan? Jos tapahtumasarja on edennyt edes suunnilleen näin, enkä oikein keksi miten muutoinkaan se olisi voinut edetä, ei allekirjoittanut voi kuin ilmaista syvää ihmetystään kyseisen asianajajan arvostelukyvyn puutteesta. On ihan käsittämätöntä, että asianajajalle voi tulla kuvatun kaltainen toiminta kyseisessä tilanteessa edes mieleen. Iltalehden uutisen mukaan kyseinen asianajaja oli myös kärynnyt kannabiksen käytöstä vapaa-ajallaan ja lähettänyt päämiehelleen intiimin kuvaviestin, kertomansa mukaan vahingossa. Todettakoon että kannabiksesta käryämistä allekirjoittanut liberaalina veikkosena pitää näistä tässä kontekstissa sinänsä lievimpänä rikkomuksena, koska se on ilmeisesti tapahtunut vapaa-ajalla ja ilmeisesti vailla mitään kontaktia asianajotyöhön.

No, se siitä ihmettelystä. Iltalehden uutisesta selvisi myös, että kyseinen asianajaja on toiminut hieman vastaavalla tavalla aikaisemminkin ja saanut ”muutama vuosi” sitten Asianajajaliiton yhteydessä toimivalta riippumattomalta valvontalautakunnalta niin ikään varoituksen soiteltuaan oikeustalolle humalassa pyrkien keskeyttämään siellä käynnissä olleen istunnon sekä menneen myöhemmin paikan päälle voimakkaasti päihtyneenä. Kyseessä ei siis nyt ollut ensimmäinen kerta tai ainutkertainen erehdys, ja molemmilla kerroilla alkoholin kanssa on läträtty nimenomaan asianajotyötä hoitaessa ja asianajajan ominaisuudessa, mikä tekee sanotusta toiminnasta erityisen paheksuttavaa.

Asianajajaliiton yhteydessä toimiva valvontalautakunta voi rangaista asianajajia esimerkiksi huolimattomasta, epäasiallisesta tai vilpillisestä menettelystä käyttämällä neliportaista asteikkoa. Seuraamuksena voidaan langettaa huomautus, varoitus, seuraamusmaksu tai erottaa asianajaja asianajajaliitosta. Tässä tapauksessa siis molemmilla kerroilla asianajajalle on lätkäisty ainoastaan toiseksi lievin seuraamus. 

Kyseinen asianajaja on molemmissa tapauksissa saanut varoituksen toimittuaan hyvän asianajajatavan 3.5 kohdan vastaisesti, tarkemmin siis toimimalla tavalla, joka on ollut omiaan alentamaan asianajajakunnan arvoa tai vähentänyt luottamusta asianajajakuntaan.

Allekirjoittanut on tässä tapauksessa kuitenkin sitä mieltä, että langettaessaan toistuvasti noin lievän seuraamuksen sanotun kaltaisesta hyvin paheksuttavasta ja erittäin huonoa arvostelukykyä osoittamasta suoraan asianajotyöhön liittyvästä toiminnasta, asianajajaliitto on itse alentanut asianajajakunnan arvoa ja siihen kohdistuvaa luottamusta huomattavasti enemmän kuin kyseinen asianajaja. Lehtien kommenttipalstat täyttyivät tämän tuoreimman uutisen jälkeen ihmettelystä ja asianajajaliiton nimittelystä rosvokerhoksi tai hyväveli-verkostoksi, eikä näitä lausuntoja nyt sanotun valossa voi erityisesti tuomita.

Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi 20.10.2015 annetussa ratkaisussa valvontalautakunta oli langettanut hovioikeuden pääkäsittelyssä päihtyneenä esiintyneelle asianajajalle seuraamusmaksun, eikä kyseisestä ratkaisusta ilmene, että toiminta olisi ollut toistuvaa tai asianajaja olisi aiemmin toiminut vastaavalla tavalla. Nyt oli rikkeen toistuvuudesta huolimatta päädytty jostakin syystä huomattavasti lievempään seuraamukseen. Todettakoon vielä loppuun, että ainakin Asianajajaliiton puheenjohtajan tulkinnan mukaan ne bis in idem -kielto (suomennetaan tällä kertaa vaikka kaksoisrangaistavuuden kielloksi) esti seuraamusmaksun määräämisen tällä kertaa, koska kyseinen asianajaja oli saanut kannabis-tempustaan sakkorangaistuksen, mitä tulkintaa allekirjoittanut ei pidä ollenkaan itsestään selvänä. Selvää on joka tapauksessa, ettei kyseinen kielto olisi estänyt asianajajaliitosta erottamista (tästä esim Helsingin hovioikeus 2014:10, diaari H 13/2855), joka olisi tässä tapauksessa ollut ainoa hyväksyttävissä oleva seuraamus.