Vielä kerran yksityisistä parkkisakoista ja todistustaakasta

Yhtiömme velvoiteoikeusekspertti, Tapio Hokkanen, kirjoitti 8.12.2015 artikkelin todistustaakasta koskien yksityistä parkkivalvontaa. Samoin kuin Juha Karhu on kritisoinut korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2010:23 sillä perusteella, että korkein oikeus tulkitsi asiaa ainoastaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sivuuttaen julkisoikeudelliset kysymykset, voidaan Hokkasen tulkintaa kritisoida sillä perusteella, että siinä sopimusoikeus jyrää prosessioikeudellisen näkökulman. Mainitut näkökulmat eivät kuitenkaan mielestäni ole ristiriidassa.

Oikeudenkäymiskaaren todistustaakkaa koskeva yleissäännös kuuluu seuraavasti: 

Riita-asiassa kantajan tulee näyttää toteen ne seikat, jotka tukevat kannetta. Jos vastaaja edukseen tuo esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava se todisteilla.

Apokalyptinen esimerkki tuloksensa maksimoimiseen pyrkivän parkkifirman jokaiselle turkulaiselle lähettämästä valvontamaksusta on arvatenkin kärjistetty, mutta myös hieman harhaanjohtava. Ensinnäkään Jyrki Virolainen ei puhu siitä, että vastaaja kiistää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, vaan siitä, että vastaaja myöntää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, muttei halua ilmaista, kuka ajoneuvoa ajoi. Jos vastaaja kiistää ajoneuvon paikallaolon, asia voidaan ratkaista siten, että kantaja olisi velvollinen esittämään riittävän näytön siitä, että ajoneuvo on ollut parkkialueella. Tämä onnistuisi esimerkiksi siten, että parkkiyhtiö esittää kirjallisena todisteena valokuvan ajoneuvon rekisterikilvestä, tai jollain muulla tavalla, jonka tuomioistuin harkitsee riittäväksi näytöksi.

Jos taas vastaaja, joka on myös ajoneuvon rekisteriotteeseen merkitty ajoneuvon omistaja/haltija, kiistää pysäköineensä ajoneuvon parkkialueelle, voidaan vastaajalle asetettaa tietynasteinen näyttövelvollisuus siitä, ettei hän ajanut ajoneuvoa. Tässä vaiheessa päästäänkin Virolaisen perusteluun siitä, että jos vastaaja tuo edukseen esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava väitteensä todisteilla. Kursivoitu fraasi löytyy myös edellä siteeratusta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momentista. Kyseessä ei siis ole lakiin perustumaton kuluttajalle asetettu käänteinen todistustaakka siitä, ettei kuluttaja ole sitoutunut sopimukseen.

Kyse ei ole siitä, että ajoneuvon omistajuutta/haltijuutta pidettäisiin osoituksena siitä, että ajoneuvon omistaja/haltija olisi automaattisesti ajoneuvon kuljettaja, jolloin todistustaakka ajoneuvon kuljettajasta siirtyisi kokonaisuudessaan vastaajalle. Jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa, eikä esitä minkäänlaista perustetta väitteelleen, omistajuutta/haltijuutta voidaan kuitenkin pitää riittävänä näyttönä. Tilanne on eri, jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa ja esittää väitteelleen jonkinlaisen uskottavan perusteen. Tapauksen KKO 2010:23 taustalla olevassa käräjäoikeuden ratkaisussa ei pidetty uskottavana, että vastaaja ei miltään osin muistanut, kuka hänen hallinnassaan olevaa autoa olisi ajanut. Käräjäoikeus totesikin, että ajoneuvon omistaja/haltija yleensä kuljettaa autoaan itse tai ainakin tietää, kenen käytössä se on. Tällä perusteella käräjäoikeus katsoi kantajan näyttäneen toteen, että vastaaja oli ollut ajoneuvon kuljettajana.

Kuten edellä olevasta käräjäoikeuden ratkaisusta huomataan, vastaajan tuomitsemiseen ei edellytetä täyttä näyttöä, vaan riittävä näyttö. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Virolainenkin myöntää tämän. Tästä ei kuitenkaan Virolaisen mukaan seuraa se, että parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka sopimussuhteen kaikista seikoista (fakta), etenkään sellaisista seikoista, joita yhtiön ei ole mahdollista näyttää toteen, mutta jotka auton omistajan/haltijan on helppo näyttää toteen. Vastaaja voi esimerkiksi osoittaa henkilön, joka ajoneuvon tosiasiassa on pysäköinyt, tai esittää rikosilmoituksen siitä, että ajoneuvo on otettu haltuun luvattomasti tai varastettu. Samalla tavalla menetellään esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa joku on ottanut pikalainoja käyttämällä muun henkilön verkkopankkitunnuksia. Normaalisti asia selviää esittämällä rikosilmoitus asiasta.

Oman lisänsä asiaan tuo asianosaisen totuusvelvollisuus. Oikeuskirjallisuudessa riita-asian asianosaiselle on yleensä asetettu positiivinen totuusvelvollisuus. Jos tämä hyväksytään lähtökohdaksi, on oikeudenkäynnissä niin kantajalla kuin vastaajallakin velvollisuus kertoa totuudenmukaisesti, mitä hän asiasta tietää, ja vastattava esitettyihin kysymyksiin totuudenmukaisesti. Väärän tiedon antaminen tai tiedon salaaminen on rangaistavissa perättömänä lausumana. Tästä näkökulmasta vastaaja ei voi olla kertomatta, kuka ajoneuvoa on ajanut, jos hän tämän seikan tietää.

Kaiken lainsäädännön (laajasti ymmärrettynä) taustalla on tarkoitus ajaa jonkinlaista yhteiskunnallista tavoitetta. Jos tavoitteena on, että elinkeinovapauden puitteissa sallittu ja laillinen toiminta mahdollistetaan tarpeellisin esimerkiksi kuluttajaa suojaavin rajoituksin, todistustaakkaa ei voida asettaa siten, että se käytännössä estää elinkeinonharjoittajan toiminnan. Todistustaakka on sen sijaan asetettava siten, että se toteuttaa sekä lainsäädännössä asetettuja tavoitteita että aineellista oikeutta (esim. sopimusoikeutta), mutta myös suojaa asianosaisten asemaa oikeudenkäynnissä. Edellä mainitut esimerkit todistustaakan jaosta eivät loukkaa vastaajan prosessuaalisia oikeuksia.

Hillittömän joukkokanteen pelossa en halua ottaa kantaa siihen, voidaanko yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta välttyä vetoamalla siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa. Seuraa mielenkiintoinen tietoisku oikeusfilosofian maailmasta: Oikeustieteessä on sekä olemisen että pitämisen maailma. Siitä, miten jonkin oikeudellisen asiantilan pitäisi olla, ei voida tehdä päätelmää siitä, miten asia todellisuudessa on. Ja toisinpäin. Mielestäni oikeudellisen asiantilan pitäisi olla sellainen, että yksityiseltä pysäköintimaksulta ei voida välttyä vetoamalla pelkästään siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa esittämättä mitään perusteita väitteelleen. Asia ei välttämättä todellisuudessa ole näin. Varsinkin, kun otetaan huomioon kuluttajansuojalaista tehdyt tulkinnat. Ehkä asiaan joskus saadaan arvovaltainen vahvistus korkeimmalta oikeudelta. Niin kauan kuin vahvistusta ei ole saatu, kyse on lähinnä mielipiteistä.

Tarvitseeko se parkkisakko nyt maksaa vai ei?

Pysäköinninvalvonta, erityisesti yksityinen pysäköinninvalvonta, on viime vuosina herättänyt runsaasti keskustelua. Tämän artikkelin tarkoitus on paloitella asia ja toivottavasti vastata joihinkin parkkisakkoja koskeviin kysymyksiin. Varoituksen sanana todettakoon, että seuraavassa kuultavat ovat pitkälti allekirjoittaneen omia näkemyksiä enkä vastaa niiden käytännön testaamisesta aiheutuneista seurauksista edes moraalisella tasolla. Se, miten asiat suomalaisessa oikeuskäytännössä ovat, muuttuu taas näppärästi yhdellä korkeimman oikeuden ratkaisulla.

Aloitetaan käsitteillä, jotta ei tulisi mitään hämminkiä. Pysäköintivirhemaksulla tarkoitetaan yleisesti viranomaisen, siis parkkipirkon, antamaa julkisoikeudellista maksua. Siihen pätevät aivan eri lainalaisuudet kuin yksityiseen valvontamaksuun, joka taas korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella on autoilijan ja pysäköinninvalvontafirman välille syntyvä sopimus. Näistä ensimmäistä tunnettu pysäköintijuristi Jonne Rantanen käsitteli oivassa artikkelissaan pari viikkoa sitten, nyt keskitytään jälkimmäiseen.

Ehkä tunnetuin yksityistä pysäköinninvalvontaa käsittelevä ratkaisu on KKO 2010:23. Sen otsikon mukaan yksityiselle alueelle oli asetettu opastetauluja, joiden mukaan pysäköinti oli sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille. Tauluissa oli lisäksi ilmoitettu, että ”Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 euroa” ja että ”Pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Ratkaisussa oli kysymys siitä, oliko auton pysäköimisellä alueelle syntynyt pysäköinnin valvontaa alueella harjoittaneen yhtiön ja alueelle pysäköineen auton kuljettajan välille opastetaulun ehtojen mukainen pysäköimistä koskeva sopimus, joka on siten sisältänyt velvoitteen suorittaa valvontamaksu siinä tapauksessa, että pysäköinti oli tapahtunut ehtojen vastaisesti.

Ratkaisussa oli siis kyse siitä, olivatko konkreettinen auton pysäköinti ja ratkaisun otsikossa siteeratut klausuulit riittäviä synnyttämään sopimuksen yhtiön ja auton kuljettajan välille. Olivathan ne. Toisin kuin nettikeskusteluja selailemalla ehkä luulisi, tästä ei ole mitään epäselvyyttä eikä kiistaa, vaan korkeimman oikeuden ratkaisu on tältä osin mielestäni yksiselitteinen. Sopimus on pätevä ja valvontamaksu tulee maksaa. 

Mutta onko asia tällä selvä? Ei välttämättä. Korkeimman oikeuden ratkaisu ei vastannut siihen kysymykseen, miten menetellään jos auton omistaja kiistää itse pysäköineensä sakotetun auton. Korkein oikeus katsoi tässä tapauksessa suoraan tulleen alemmissa oikeusasteissa selvitetyksi, että kyseisessä tapauksessa auton kuljettajana toimi sen omistaja.

Kysymys siitä, kenelle kuuluu todistustaakka auton kuljettajan selvittämisestä, on herättänyt paljon keskustelua. Esimerkiksi emeritusprofessori Jyrki Virolainen on suorastaan kiivaasti sitä mieltä, että todistustaakka tulee ratkaista prosessuaalisten todistustaakkasääntöjen perusteella siten, että ”kokemusperäisen todennäköisyyden mukaan todistustaakka tietystä seikasta on sillä osapuolella, jonka esittämä väite merkitsee poikkeamista elämän säännönmukaisuuksista eli siitä, miten asiat yleensä ovat. Näyttömahdollisuus todistustaakan jakokriteerinä puolestaan merkitsee näyttövelvollisuuden asettamista sille riitapuolelle, jolle on katsottava olevan helpompaa esittää selvitystä edukseen verrattuna hänen vastapuolensa mahdollisuuksiin näytön esittämiseen omaksi edukseen.”.

Itse olen jyrkästi eri mieltä. Kun korkein oikeus kerran on nimenomaisesti todennut, että kyse on yhtiön ja kuljettajan välisestä sopimuksesta, tulee asiassa menetellä sopimusoikeudellisten sääntöjen mukaan. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Jotta voi näyttää sopimuksen olevan olemassa, tulee näyttää sopimuksen synty. Jotta voitaisiin näyttää sopimuksen syntyminen, tulee tietysti voida näyttää sopimuksen osapuolet. Olisin tietysti voinut ilmaista asian myös siten, että sopimukseen vetoavan täytyy näyttää sopimuksen sisältö (johon tietysti kuuluu sopimuksen osapuolet), mutta edellä lausuttu kuulosti jotenkin siistimmältä.

Lähestyn asiaa fiktiivisen esimerkin avulla. Kuvitellaan, että yksityinen pysäköinninvalvoja läväyttää turkulaisella parkkipaikalla valvontamaksun sinänsä väärin pysäköidylle autolle, jonka rekisterinumero on AAA-113. Pysäköinninvalvoja kuitenkin tekee pienen huolimattomuusvirheen, jonka seurauksena järjestelmään kirjautuukin valvontamaksu rekisterinumerolle AAA-118. Alkuperäisen, väärin pysäköidyn auton omistaja huomaa virheen rekisterinumerossa, repii lapun ja ajelee matkoihinsa. Pysäköintifirma rupeaa perimään sakkoa auton AAA-118 omistajalta, joka on ymmärrettävästi ns. huuli pyöreänä. Pitäisikö vastakkaista kantaa kannattavien mielestä auton AAA-118 omistajan/haltijan siis näyttää, ettei hän ole ollut pysäköimässä kyseistä ajoneuvoa kyseisellä parkkipaikalla, jotta hän välttyisi seuraamukselta? Jos näin on, mikä estäisi kuvitteellista, tuloksensa maksimoimiseen pyrkivää parkkifirmaa lähettämästä valvontamaksua vaikkapa jokaisella turkulaiselle autonomistajalle kuvitellusta pysäköintirikkeestä? Helpointahan se autoilijoille olisi näyttää, etteivät he ole ajaneet autoaan mainitulla parkkialueella.

Kuten edellisestä esimerkistäkin havaitaan, ei se voi ihan noin mennä, erityisesti kun kyse on kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisestä sopimuksesta. Luomalla kuluttajalle käänteinen todistustaakka siitä, että tämä ei ole sitoutunut sopimukseen, poiketaan vallitsevasta pääsäännöstä kuluttajan vahingoksi ilman mitään (ainakaan lakiin perustuvaa) perustetta. Sellainen tulkinta ei mielestäni voi olla kestävällä pohjalla.

Mielestäni siis yhä edelleen vetoamalla uskottavasti siihen, että ei ole itse pysäköinyt kyseistä ajoneuvoa, on mahdollista välttyä yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta. Kanssani tuntuvat olevan samaa mieltä ainakin professori Matti Tolvanen ja kuluttajariitalautakunta. Eri mieltä ovat edellä siteeratulla tavalla Jyrki Virolainen sekä käymieni keskustelujen perusteella kollegani Jonne Rantanen. Juridiikka on tunnetusti mielipidelaji ja lopullista tuomiota tietysti odotetaan taas korkeimmalta oikeudelta, kunhan joku jaksaa riidellä asiasta sinne asti. 

Selvennyksenä loppuun todettakoon vielä, että julkisten pysäköintivirhemaksujen osalta todistustaakka siitä, ettei auton haltija pysäköinyt autoa, on haltijalla. Se perustuu suoraan lakiin.

Työnantaja Joulupukin apurina

Tehdystä työstä maksetaan palkkaa korvauksena menetetystä vapaa-ajasta ja annetusta työpanoksesta. Palkasta on maksettava veroa – sitä enemmän, mitä enemmän tienaa. Sekös harmittaa. Tietysti, etenkin veroprosentin nousun myötä. Ei siksi, etteikö veroja olisi tarpeellista maksaa, mutta kun se osuu omalle kohdalle. Veroa maksetaan myös palkkaa muistuttavista rahanarvoisista etuuksista, kuten autoedusta. Harmittaa taas.

 

Verovapaana työnantaja voi kuitenkin antaa työntekijälle pieniä lahjoja tämän vuosipäivinä tai pitkän uran päätteeksi. Lahja voi merkkipäivänä olla arvoltaan noin 1-2 viikon bruttopalkkaa vastaava. 4000 € kuussa tienaavalle se tarkoittaisi siis maksimissaan 2000 € lahjaa verovapaana. Lahja ei saa olla kuitenkaan rahaksi muutettavissa. Usein tällaisena lahjana voi olla 10, 20 tai 30 vuoden palveluksen jälkeen tai työntekijän eläkkeelle siirtyessä työnantajan kustantama ulkomaan matka. On huomattava, ettei työntekijä voi kuitenkaan itse valita matkaansa tai sen kohdetta. Lahjakorttia matkatoimistoon ei siis voida antaa.

 

Työnantaja voi muistaa työntekijöitään myös pienellä verottomalla joululahjalla. Tällainen voi olla herkkukori, esine tai esimerkiksi joulukinkku. Lahjan tulee olla arvoltaan vähäinen, alle 100 €. Raha, tai lahjakortti tai osakkeet katsotaan palkaksi aina, vaikka se oli arvoltaan pienempikin. Näin on ollut vuodesta 2012 alkaen, jolloin verohallinto antoi asiassa linjauksen. Lahja on niin kutsuttu huomionosoitus työntekijää kohtaan. Kinkuista on hyviä kokemuksia ja sadalla eurolla saa jo kotimaistakin, jollei jopa luomua.

 

Työntekijällä ei saa olla valintaoikeutta lahjan suhteen. Valintaoikeus toteutuu jo tapauksessa, jossa työnantaja tarjoaa työntekijälle rajatun listan, josta tämä valitsee lahjan (KHO 1982 II 572). Lahjan pitää siis tulla työnantajalta sellaisenaan työnantajan omasta aloitteesta.

 

Kun lahjan kohteeseen ei saa omalla valinnalla vaikuttaa, herää kysymys, mistä työnantaja saisi tiedon työntekijöidensä mieltymyksistä. Juristina suosittelisin tässä Joulupukille kirjoittamista, siten, ettei lahjanantajaa täsmällisesti yksilöidä. Joulupukki kun tuntee kaikki, voisi sitten vihjata työnantajalle, että onko toivottu kinkkua vai herkkukoria.  

Vinkkejä korkeimmalta hallinto-oikeudelta: Miten välttyä kunnalliselta parkkisakolta?

Pysäköintivirheitä ovat virheellisen pysäköinnin tai pysäyttämisen lisäksi muun muassa pysäköintikiekon virheellinen käyttö sekä pelastustielle pysäköinti. Samaan kategoriaan kuuluu myös tarpeeton joutokäynti. Olipa käsityksesi yksityisautoilusta mikä tahansa, varmaa on, että niin sanotusti pysäköintilotossa voittaminen tuntuu eriskummallisen epämukavalta.

Jos pysäköintivirhe on vähäinen, siitä voidaan antaa suullinen tai kirjallinen huomautus. Jos taas virhe on ilmeisesti johtunut anteeksi annettavasta huomaamattomuudesta tai ajattelemattomuudesta taikka jos seuraamuksen määrääminen muusta syystä olisi ilmeisen kohtuutonta, seuraamus saadaan jättää määräämättä. Jos et välttynyt pysäköintivirhemaksulta vetoamalla näihin perusteisiin, voit kokeilla onneasi seuraavilla korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöstä kaivetuilla vinkeillä.

Korkeimman hallinto-oikeuden vinkit

Moottoripyöräilijä oli kertomansa mukaan kiinnittänyt pysäköintiautomaatista saamansa pysäköintilipukkeen pyörän tuulilasin sisäpuolelle. Lipuke oli kadonnut tuntemattomaksi jääneestä syystä. Henkilön maksettavaksi ei voitu määrätä maksua, koska hän oli selvityksensä perusteella maksanut pysäköintimaksun eikä ollut menetellyt pysäköintilipukkeen kiinnittämisen koskevien säännösten tai pysäkintiautomaatissa olleen ohjeen vastaisesti.

Auton omistajalle annettiin pysäköintivirhemaksu auton oltua pysäköitynä ilman lupaa pysäköintipaikalla, jolle sai pysäköidä vain luvan perusteella. Auton omistajan mukaan autoa käytti myös kolmen hengen lähipiiri, eikä hän tiennyt, kenen käytössä auto oli ollut kyseisenä aikana. Omistajan oleminen toisella paikkakunnalla virheen tullessa todetuksi ei osoittanut, ettei omistaja ollut tehnyt pysäköintivirhettä. Pelkällä viittauksella lähipiiriin omistaja ei ollut myöskään saattanut todennäköiseksi, ettei hän ollut pysäköintivirheen tekijä. Omistajan on siis osoitettava, että auto on ollut muun henkilön käytössä pysäköintivirheen sattuessa.

Pysäköintikiekko on sijoitettava näkyvälle paikalle tuulilasin sisäpuolelle niin, että se on ulkoapäin luettavissa. Auton kuljettaja oli selvityksensä mukaan sijoittanut pysäköintikiekon autossaan tuulilasin yläreunaan. Pysäköinnintarkastaja oli tarkastaessaan autoa, jonka tuulilasi oli lumen peitossa, pyyhkinyt lumen vain tuulilasin alaosasta eikä ollut siten havainnut pysäköintikiekkoa. Asiassa jäi näyttämättä, että auto oli ollut pysäköitynä pysäköintikiekon käyttöä koskevien määräysten vastaisesti.

Piha-alueella olevalla pysäköintialueella olleen pysäköintikieltomerkin lisäkilven mukaan pysäköintikielto ei koskenut luvan saaneita. Lisäkilvellä oli ilmaistu selvästi havaittavalla tavalla, että kysymyksessä oli yksityisalue, jolle pysäköinti ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa oli kielletty. Asiassa ei ollut merkitystä sillä, että pysäköidyssä ajoneuvossa oli ollut vaikeasti vammaiselle myönnetty pysäköintilupa.

Tontilla olevan rakennuksen ja rakennuksen edustalla olevan jalkakäytävän välissä oli jalkakäytävän tavoin pinnoitettu alue, joka kuuluu kyseiseen tonttiin ja tontin omistajan omistukseen. Alue ei kuitenkaan ollut katualueeseen kuuluvaa jalkakäytävää. Kun tontin omistaja ei ollut pyytänyt tai valtuuttanut kunnallista pysäköinninvalvontaa valvomaan pysäköintiä tontilla, kunnallinen pysäköinninvalvoja ei ollut voinut määrätä pysäköintivirhemaksua kyseiselle alueelle pysäköimisestä.

Yksityisomistuksessa olevalla pysäköintialueella yleiseen liikenteeseen käytetyllä pysäköintialueella olleen ajoneuvon, joka oli poistettu liikennekäytöstä ja jonka määräaikaiskatsastus oli toimittamatta, katsottiin olleen tieksi katsottavalla alueella säilytetty tai varastoitu ajoneuvo, jota ei tosiasiallisesti käytetty liikenteessä. Pysäköintivirhemaksu voitiin määrätä.

 

KKO 2015:58 – kiinteistön ostajan oikeus purkaa kauppa silloin, kun korjauskustannukset eivät ole tarkkaan tiedossa

Korkein oikeus antoi syyskuussa ratkaisun 2015:58, jossa käsiteltiin jälleen kerran virheen olennaisuusvaatimusta kiinteistön kaupan purkamisen edellytyksenä. Tapauksessa ostaja oli vuonna 2011 ostanut kiinteistön, jolla sijaitsi vuonna 1955 valmistunut asuinrakennus. Kauppahinta oli 68.000 euroa. Rakennuksen alapohjassa ja pesutiloissa oli havaittu kaupan jälkeen kosteudesta aiheutuneita vaurioita, jotka oli korjattava ilman aiheetonta viivytystä.

Maakaaren 2 luvun 17 §:ssä säädetään kiinteistön laatuvirheestä. Saman pykälän mukaan ostajalla on oikeus purkaa kauppa, jos virhe on olennainen. Ratkaisussa KKO 2015:58 oli kyse ennen kaikkea tästä virheen olennaisuusvaatimuksesta. Hovioikeus katsoi tapauksessa, että käräjäoikeuden toteamin tavoin kiinteistön kaupan kohteessa voitiin katsoa olevan olennainen virhe, kun virheen korjauskustannukset olivat vähintään 40 prosenttia kauppahinnasta. Hovioikeuden tarpeellisiksi katsomat korjauskustannukset olivat tapauksessa noin 29 prosenttia kauppahinnasta. Virheet olivat siten korjattavissa kohtuullisin kustannuksin ja myös kohtuullisessa ajassa. Hovioikeus totesi nämä seikat huomioon ottaen sekä asiaa kokonaisuutena arvioiden, että kaupan kohteen virhe ei ollut maakaaren 2 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla olennainen. Kaupan purkamiselle ei siten hovioikeuden mielestä ollut edellytyksiä.

Korkein oikeus kuitenkin arvioi asiaa toisin. Korkein oikeus katsoi, että mainitun kaltaisen laatuvirheen kohdalla kaupan purkamisen edellytyksen täyttymistä ei voida arvioida yksinomaan tarkastelemalla korjauskustannusten suhdetta kiinteistön kauppahintaan. Mikäli edellytyksenä olisi se, että korjauskustannusten tulisi nousta johonkin prosenttimäärään, kuten vähintään 40 prosenttiin kauppahinnasta, voisi se tapauksesta riippuen johtaa joko myyjän tai ostajan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen.

Korkein oikeus katsoi, että alapohjan ja pesutilojen kosteusvauriot ovat laadultaan sellaisia, että kiinteistön käyttö asumistarkoitukseen ja rakennuksen vaurioitumisen jatkumisen estäminen edellyttävät virheiden korjaamista ilman aiheetonta viivytystä. Virheiden korjauskustannukset olivat suuruusluokaltaan merkittävät ja olennaisesti suuremmat verrattuna siihen, mitä ostaja on voinut kauppaa tehtäessä otaksua joutuvansa rakennuksen kohtuullisina korjauskuluina maksamaan.

Alapohjan vaurioiden osalta korjauskustannusten määrästä vallitsi osin epävarmuus, mikä ei kuitenkaan korjausten välttämättömyys ja kustannusten vaikea arvioitavuus huomioon ottaen voinut rajoittaa ostajan oikeutta kaupan purkamiseen. Hovioikeuden arvioimaa määrää oli korkeimman oikeuden mukaan pidettävä suurena myös suhteessa kiinteistön kauppahintaan. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon myös näihin suuriin korjauskustannuksiin liittyvät epävarmuustekijät korkein oikeus katsoi, että kaupan kohteen virhettä on pidettävä maakaaren 2 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla olennaisena. Sen vuoksi asiassa on edellytykset kiinteistön kaupan purkamiselle ostajan vaatimuksesta.

Suhteellisen nimekkäätkin lakimiehet ovat tuoreeltaan arvioineet tapausta mm. sellaisin sanankääntein, että tapauksesta olisi tulkittavissa korkeimman oikeuden linjanneen olennaisuusvaatimuksen olevan tulevaisuudessa jotenkin kategorisesti alempi kuin maakaaren esitöiden mainitsema 40% kauppahinnasta. En ymmärrä tällaista tulkintaa ensinkään. Tokihan KKO lausui, että purkamisedellytyksen täyttymistä ei voida arvioida yksinomaan prosenttiosuuksia tutkimalla, mutta mielestäni tässä ratkaisussa paljon oleellisempaa on epävarmoiksi jääneiden tulevien kustannusten osuus. Korkein oikeus näet päätyi ratkaisuunsa osittain juuri suuriin korjauskustannuksiin liittyviin epävarmuustekijöihin nojautuen. Jos ratkaisusta on otettavissa jokin tuleviin prosesseihin vaikuttava ennakkopäätösaspekti, se kuuluu siten, että perusteltu epävarmuus välttämättömien korjauskustannusten suuruudesta ei voi rajoittaa ostajan oikeutta kaupan purkamiseen. Ostajalla voi siis olla oikeus purkaa kauppa, vaikka kokonaiskorjauskustannukset eivät olisi selvillä.

Ratkaisussa otettiin kantaa myös siihen juridisesti suhteellisen itsestään selvään seikkaan, että ostaja ei voi vaatia hinnanalennusta enää ylemmissä oikeusasteissa, ellei ole siihen vedonnut käräjäoikeudessa. Ostaja ei myöskään voi vedota korkeimmassa oikeudessa sellaiseen seikkaan (tässä myyjän tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti), johon ei ole vedonnut aiemmin. Nostan nämä seikat esille korostaakseni tälläkin esimerkillä, että kiinteistön ja asuinhuoneiston kauppaan liittyvissä riidoissa kannattaa aina olla yhteydessä lakimieheen heti ongelmien ilmaantuessa. Tässä tapauksessa kävi ostajan kannalta onnellisesti kun korkein oikeus purki kaupan hänen vaatimuksiensa mukaisesti, mutta mikäli KKO olisi päätynyt toiseen ratkaisuun, prosessi olisi tullut ostajalle erittäin kalliiksi, vaikka oikeus hinnanalennukseen tapauksen tosiseikkojen valossa olisi varmasti ollut alun perin olemassa. 

Liukastuminen ja vahingonkorvausvastuu

Talven tulo on antanut odottaa itseänsä tänä vuonna, mutta aamuisin pihamailla on jo saanut varoa askelta. Liukastumisvahingoista aiheutuu Suomessa vuosittain noin 50 000 hoitokontaktia ja noin 5500 joutuu erikoissairaanhoidon hoidettavaksi. Liukastumisten seurausten arvioidaan sosiaali-  ja terveysministeriön selvitysten mukaan aiheuttavan noin 200 miljoonan euron kulut vuosittain, minkä on arvioitu tulevan 5 kertaa kalliimmaksi katujen kunnossapidon kustannuksiin verrattuna.

Vahingon sattuessa herää usein kysymys sen seurauksista aiheutuvista kuluista ja vastuista. Hoito- ja muihin kuluihin voi saada helpotusta omasta vakuutusyhtiöstä, mutta toisinaan myös taholta, joka on laiminlyönyt hoitaa vastuunsa alaisuudessa olevan alueen kunnossapidon. Korvausvastuun syntyminen edellyttää siis tuottamusta eli huolellisen toiminnan vastaista käyttäytymistä vastuussa olevalta taholta. Huolellisuusvelvoite on kunnossapitovelvollisen kohdalla ankarampi kuin normaalissa yksityishenkilöiden välisessä tuottamusvastuussa.

Katujen ja jalkakäytävien kunnossapidosta on säädetty oma lakinsa. Laissa kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta eli katulaissa säädetään muun muassa siitä, kenen vastuulla mikäkin alue on ja mikä on tämän vastuun laatu. Korvauksen saamisen mahdollisuuksiin vaikuttaa esimerkiksi se, missä on kaatunut, milloin on kaatunut sekä kaatumisen hetkellä ja ennen sitä vallinneet sääolosuhteet. Lähtökohta on, että kadulla liikkujan on voitava luottaa siihen, että liikkuminen voi tapahtua turvallisesti iästä tai toimintarajoitteista huolimatta.

Huolellisuusvelvollisuus on kunnan (kadut) ja kiinteistönomistajan (jalkakäytävät ja piha-alueet) taholta sitä korostuneempi, mitä vilkkaammin liikennöity alue on. Mikäli tietyn alueen tiedetään olevan jalankulkijoiden vilkkaasti liikennöimä jo varhain aamulla, ei sellaisen alueen huolellista huoltoa voida aloittaa varhaista myöhempänä ajankohtana aamuisin. Aamulla klo 7:00 aloitetun kunnossapidon on KKO 1995:69 ratkaisussa katsottu olevan liian myöhään aloitettu toimenpide, kun alueella tiedettiin olevan jalankulkuliikennettä jo tätä varhaisemmin. Kaupunki oli korvausvelvollinen klo 6:45 aiheutuneen liukastumisen johdosta. Mikäli tapahtumapaikka olisi ollut muu vähemmän liikennöity alue, ei korvausvelvollisuutta todennäköisesti olisi aiheutunut.

Korvausvelvollisuudelta kunnossapitovastuussa oleva voi välttyä ainoastaan jos tämä näyttää huolehtineensa liukkaudentorjunnasta tai jos olosuhteet ovat olleet niin poikkeukselliset, että liukkaudentorjunta olisi ollut ylivoimaisen vaikeaa tai hyödytöntä. Todistustaakka on siis käänteinen. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta on tapaus, jossa jatkuvan lumisateen alle oli jäänyt jäinen kerros tiivistä lunta. Tilanteessa, jossa lumisade on jatkuvaa, ei hiekkoittamisesta ole hyötyä sen hautautuessa jatkuvasti uuden lumen alle. Hiekoittaminen tulee ajoittaa välittömästi lumen satamisen loppumisen jälkeisen aurauksen yhteyteen. 

Auraaminen ja hiekoittaminen muodostuvat näin ollen taiteenlajiksi, jolla on suuri merkitys. Onnekkaita ovat taloyhtiöt, joilla on tunnollinen talonmies tai hyvä vakuutus.

Mikäli kaadut liukkailla vahingoittuen, on tilanteessa järkevä toteuttaa muutama toimenpide, mikäli ne kivuilta tuolloin muistaa:

-       ota liukastumispaikasta kuvia puhelimeesi

-       kirjaa tarkka paikka ja ajankohta ylös

-       tee muistiinpanot sääolosuhteista

-       lääkärillä käydessä, kuvaa liukastuminen mahdollisimman tarkkaan ja varmistu lääkärin kirjaamisen oikeellisuudesta

-       säästä kuitit

Vahingonkorvausta tuottamusvastuussa olevalta taholta, joka on usein taloyhtiö tai kunta, voidaan vaatia hoitokulujen lisäksi korvausta muun muassa kivusta, särystä ja tilapäisestä haitasta sekä pysyvästä haitasta. Usein korvaus jää vaatimatta ja kaatunut henkilö maksaa itse hoitokulujensa omavastuuosuudet, lääkekulunsa ja jää vaille oikeutettua korvausta. Korvaukset eivät Suomessa ole koskaan rikastuttavia, mutta helpottavat hieman sitä kärsimystä, mikä vahingosta aiheutuu. Lakimiehet auttavat mielellään vaatimuksen laatimisessa tarvittaessa asian käsittelyssä tuomioistuimessa.

Liukastumisvahingoista on laadittu kattava opas, joka on löydettävissä osoitteessa https://www.fine.fi/media/julkaisut-2012-2009/opas-liukastumisvahinkojen-korvaamisesta-2011.pdf. Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy on käytettävissänne lisäkysymyksiin liittyen. 

Muistilista auton huollattamiseen ja korjauttamiseen

Auton käyttäminen korjaamolla on välttämätön ja toistuva paha. Sopivasti liioitellen voidaan sanoa, että onnekkaita ovat ne henkilöt, jotka ovat löytäneet luotettavan autokorjaamon, jonka kanssa asiointi sujuu mutkattomasti ja avoimesti. Toisinaan auton korjaamisesta koituvan laskun suuruus voi yllättää, toisinaan työn laatu ei ole tyydyttävää. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeistuksen mukaisesti auton korjauksessa ja huollossa kannattaa huomioida ainakin seuraavat asiat:

1. Työtilauksen sitovuus: Työtilaus on molempia osapuolia sitova sopimus. Sillä ei ole merkitystä, onko tilaus tehty suullisesti vai kirjallisesti.

2. Sovittavat asiat: Työtilauksessa kannattaa sopia ainakin tehtävästä työstä, vaihdettavista varaosista, korjauksen hinnasta, menettelystä mahdollisen lisätyön tarpeen syntyessä, maksuehdoista, valmistumisajankohdasta sekä siitä, käytetäänkö huollossa käytettyjä vai uusia varaosia.

3. Näyttötaakka: Mikäli lopullisesta hinnoittelusta tulee erimielisyyksiä, korjaamon tehtävänä on näyttää, minkälaisesta hinnasta kuluttajan kanssa on sovittu.

4. Hinnasta ei sovittu: Jos korjauksen tai huollon hinnasta ei ole sovittu, kuluttajan on maksettava korjaamon pyytämä kohtuullinen hinta.

5. Hinta-arvio: Jos kuluttajalle on annettu hinta-arvio, korjaamo ei saa ylittää antamaansa hinta-arviota enempää kuin 15%, ellei muusta ole sovittu.

6. Kiinteä hinta: Jos on sovittu työn tekemisestä kiinteällä hinnalla, hinnan on pysyttävä samana, vaikka työhön käytetty aika tai kustannukset muuttuisivat. Toisaalta korjaamolla ei ole velvollisuutta alentaa hintaa, vaikka kustannukset olisivat odotettua pienemmät.

7. Suuntaa-antava hintatieto: Jos on annettu suuntaa-antava hintatieto, joka ylittyy merkittävästi, korjaamon tulee ilmoittaa asiasta kuluttajalle ja tarvittaessa keskeyttää työ.

8. Enimmäishinta: Jos on sovittu enimmäishinnasta, korjaamo ei saa laskuttaa enimmäishintaa enempää, vaikka työstä aiheutuisi korjaamolle odotettua suuremmat kustannukset. Toisaalta hinta voi alentua, jos kustannukset korjaamolle ovatkin pienemmät.

9. Lisätöiden tekeminen: Korjaamolla on velvollisuus pyytää asiakkaalta lupa lisätöiden tekemiseen. Korjaamo saa kuitenkin tehdä vähäisiä ja tarkoituksenmukaisia tilaukseen kuulumattomia lisätöitä, jos korjaamo ei saa asiakkaaseen yhteyttä kohtuullisessa ajassa.

10. Korjauksen viivästyminen: Korjaamon tulee ilmoittaa korjauksen viivästymisestä. Asiakkaalla on oikeus olla maksamatta palvelun hintaa tai osaa siitä kunnes työ on tehty. Kuluttajalla on oikeus vaatia korvausta vahingoista, joita viivästys on aiheuttanut. Kustannuksista tulee kuitenkin olla luotettava selvitys.

11. Sopimuksen purkaminen: Kuluttajalla on oikeus purkaa sopimus, jos korjaamo ei suorita työtä kuluttajan antaman lisäajankaan puitteissa. Jos asiakas ei ole antanut lisäaikaa ja hän on yhä vaatinut sovitun korjauksen toteuttamista, asiakas saa purkaa kaupan, mikäli työtä ei ole tehty kohtuullisessa ajassa vaatimuksen esittämisestä. Purkuoikeus koskee kuitenkin vain sitä osaa työstä, joka on vielä tekemättä.

12. Virhe korjaustyössä: Jos korjaus tai huolto on tehty virheellisesti tai puutteellisesti, kuluttajalla on oikeus vaatia virheen oikaisua. Korjaamolla puolestaan on oikeus korjata virhe kohtuullisessa ajassa ilman lisäveloitusta. Jos uusintakorjausta ei pystytä tekemään kohtuullisessa ajassa kuluttajan ilmoituksesta, voidaan uusintakorjauksen sijasta sopia hinnanalennuksesta. Kuluttaja voi teettää uusintakorjauksen toisessa korjaamossa alkuperäisen korjaamon kustannuksella vain perustellusta syystä. Kuluttaja voi pidättäytyä maksamasta alkuperäistä laskua virhettä vastaavalta osalta kunnes virheen oikaisu on tehty. Kuluttajalla on myös oikeus vaatia korvausta vahingoista, joita virhe on aiheuttanut. Kustannuksista tulee jälleen esittää luotettava selvitys.

13. Tilauksen peruuttaminen: Jos kuluttaja peruuttaa työtilauksen ennen työn aloittamista tai valmistumista, korjaamo voi laskuttaa kuluttajaa ennen peruutusta tekemästään työstä, käyttämistään tai hankkimistaan varaosista ja tarvikkeista sekä muista välttämättömistä kustannuksista.

14. Määräaikaishuolto: Määräaikaishuoltopaikan voi valita itse, mutta huollot on tehtävä valmistajan Suomessa voimassaolevan huolto-ohjelman mukaisesti. Jos määräaikaishuollossa on tehty virhe tai huollon laiminlyönti on aiheuttanut autoon vian, niin myyjä, valmistaja tai maahantuoja voi kieltäytyä vastaamasta vian korjaamisesta tai muusta hyvityksestä, jotka niille takuun tai virhevastuun perusteella muuten kuuluisivat.

Miten pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen? KKO 2015:69

Monille on vaikkapa ulkomaisista rikoselokuvista tuttu asetelma, jossa rikoksensa itsenäisesti ilmiantanut ja mahdollisesti rikoskumppaninsa narauttanut välttyy kokonaan syytteeltä ja tuomiolta. Aivan tällainen menettely ei Suomessa ole mahdollista, mutta tuoreessa korkeimman oikeuden ratkaisussa syytetyn myötävaikutus rikoksen selvittämiseen otettiin kuitenkin merkittävissä määrin huomioon rangaistusta mitattaessa. Ratkaisun KKO 2015:69 otsikko kuuluu seuraavasti:

A oli laittomasti hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut edelleen vähintään 15,8 kilogrammaa ja käyttänyt itse noin 400 grammaa. A oli kuitenkin oma-aloitteisesti ilmiantanut rikoksensa poliisille ja lisäksi osoittanut noin 11,2 kilogrammaa marihuanaa sisältäneen huumausainekätkön sijainnin, minkä vuoksi tuo osa huumausaineesta oli saatu viranomaisten haltuun. Kysymys on siitä, miten A:n pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä ja poistaa sen vaikutuksia vaikutti A:lle tuomittavaan rangaistukseen.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tapauksessa kyse oli rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisesti tekijän pyrkimyksestä estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia ja hänen pyrkimyksestään edistää rikoksensa selvittämistä. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Tapauksessa A:n katsottiin syyllistyneen erilliseen, ”tavalliseen huumaisainerikokseen” sekä nyt kuvattuun törkeään huumausainerikokseen. A on kuitenkin pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Törkeän huumaisainerikoksen osalta hän oli ilmiantanut itsensä ja tunnustanut rikoksensa oma-aloitteisesti ennen kuin häntä oli niistä edes epäilty.

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan mitattaessa yhteistä rangaistusta lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Jos jokin 6 luvussa tarkoitettu rangaistuksen koventamis- tai lieventämisperuste taikka luvussa mainittu muu seikka koskee vain jotakin tai joitakin samalla kertaa tuomittavista rikoksista, se on kohtuullisessa määrin otettava huomioon yhteistä rangaistusta mitattaessa.

Rikoslaista ei ilmene, kuinka paljon lain 6 luvun 6 §:n lieventämisperusteiden soveltaminen vaikuttaa tuomittavan rangaistuksen määrään, eikä kysymystä ole käsitelty lain esitöissäkään.

Törkeän huumausainerikoksen osalta asiassa oli selvitetty, että A oli hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut lukuisille henkilöille vähintään 15,8 kilogrammaa. Huumausaineiden myynti on tuottanut A:lle huomattavan rikoshyödyn. A:n syyksi on lisäksi aiemmin kerrotulla tavalla luettu myös pienempää hasismäärää koskeva huumausainerikos. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen ja vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on ilman lieventämisperusteiden soveltamista neljä vuotta vankeutta.

Arvioidessaan A:n huumausainerikostensa selvittämiseen ja törkeän huumausainerikoksen vaikutusten poistamiseen tähdännyttä oma-aloitteista menettelyä kokonaisuudessaan korkein oikeus katsoi, että teoista vakiintunein perustein tuomittavaa neljän vuoden yhteistä vankeusrangaistusta on rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla perusteltua lieventää yhdellä vuodella kuudella kuukaudella. Rangaistus alennettiin siis 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

Tapauksessa A:n rangaistus siis aleni omaehtoisen ilmiannon vuoksi neljästä vuodesta kahteen vuoteen ja kuuteen kuukauteen. Vähennys on absoluuttisesti merkittävä, lähes 40% tuomion pituudesta, mutta toisaalta voidaan kysyä onko se silti riittävä tilanteessa, jossa huomattavasti vakavamman rikoksen ratkaiseminen ja sen vaikutusten ehkäisy on ilmeisesti ollut kokonaan ja yksinomaisesti riippuvainen A:n menettelystä. Yhteenvedonomaisesti voidaan todeta, että rikos ei kannata, mutta jää jokaisen harkittavaksi, kannattaako rikoksen tunnustaminenkaan.

Tv-sarjojen jakaminen vertaisverkossa ja hyvitysvaatimukset

Tv-sarjojen lataaminen ja katsominen verkossa ei ole nykypäivänä harvinaista. Kiinnostavat sarjat voi katsoa joko ”stream”-palveluista tai ladata omalle kiintolevylle verrattain helposti. Omalle koneelle tiedostoja ladattaessa käytetty ohjelma usein jakaa oletusarvoisesti muillekin tätä ladattavaa tiedostoa. Jos kukaan ei jakaisi, ei kukaan voisi ladata. Tv-ohjelmien jakaminen verkossa usein kuitenkin loukkaa tekijänoikeuksia. Tekijällä kun olisi mahdollisuus saada tuloja, mikäli sarjat katsottaisiin esimerkiksi maksullista verkkopalvelua, kuten Netflix -palvelua käyttäen. Kuluttajan kannalta taas on helppoa ajatella, että kun sarja on kerran julkaistu televisiossa, tulisi se voida katsoa myös internetin välityksellä jälkeen päin. Esimerkiksi MTV3 ja YLE antavat katsoa useimmat sarjat maksutta sen jälkeen kun sarja on esitetty televisiossa.

Asianajotoimistot vaatimusten esittäjinä

Viime vuosina tilanteen oikeudellinen tulkinta on etsinyt enenevissä määrin suuntaansa. Helsinkiläinen asianajotoimisto on lähestynyt elokuvateosten jakajia kirjeillä, joissa vaaditaan tuotantoyhtiön nimissä hyvitystä sarjojen jakamisesta. Elokuvateosten jakajat jäljitetään IP-osoitteen avulla, jonka vaatimuksen esittäjä saa haltuunsa teleoperaattorilta. Markkinaoikeus on hyväksynyt oikeuden saada yhteystietoja laittoman jakamisen epäilyn yhteydessä.

Vaatimuksien summat ovat olleet melko korkeita. Muutaman tv-sarjan jakson jakamisesta on vaadittu yli tuhatta euroa ja vihjattu oikeudellisilla toimenpiteillä, mikäli tätä summaa ei maksa. Tämä herättää varmasti närää. Korkeahkot summat ovat kuitenkin siinä mielessä joskus perusteltuja, että jakamisen yhteydessähän jakaminen on saattanut tapahtua vaikkapa sadalle tai tuhannelle käyttäjälle samanaikaisesti, jotka ovat näin saaneet elokuvateoksen laittomasti haltuunsa. Näin ollen jos esimerkiksi tuhat käyttäjää olisi kukin maksaneet elokuvateoksen katsomisesta 0,5 euroa, olisi tästä kertynyt 500 € yhtä teosta kohti menetettyjä tuloja. 

Hinnoissa on ilmeisesti kuitenkin neuvotteluvaraa. Tämän on haistanut lakiasiaintoimisto, joka tarjoaa verkossa hyvitys- ja korvauskirjeen vastaanottaneille neuvottelupalveluitaan. Korvaus tästä palvelusta suoritetaan lakipalvelun siitä osuudesta, jonka lakiasiaintoimisto asiakkaalleen neuvotteluin säästää. Tilanne saattaa tässä vaiheessa alkaa vaikuttaa sellaiselta, jossa vain juristit voivat voittaa.

Kirjeissä, joilla tiedostoja levittänyttä lähestytään, todetaan, että tekijänoikeuden loukkaus voidaan todeta rikokseksi rikoslain 49 luvun 1 §:n ja että poliisi voi tarvittaessa käyttää asian selvittämiseksi pakkokeinoja. Lisäksi kirjeissä mainitaan tekijänoikeuslain 57 §:n mukainen velvollisuus suorittaa hyvitys ja korvaus tekijänoikeuden haltijalle kaikesta haitasta, mikä levittämisestä on aiheutunut. Kirjeissä tarjotaan oikeudenomistajien puolesta mahdollisuutta sovintoon – maksamalla kirjeessä vaadittu summa.

Tällaisten kirjeiden lähettäminen on epäilemättä kannattavaa liiketaloudellisesti niin kauan kuin kirjeiden saajat pelästyvät riittävästi mahdollista poliisitutkintaa ja asiassa käytettyjä rikosnimikkeitä sekä mahdollista oikeudenkäyntiä. Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. Saman kotitalouden verkossa voi olla useita käyttäjiä, useita koneita ja joissain tapauksissa myös naapuri voi käyttää verkkoa. Lisäksi yhdellä tietokoneella, jolla rikos voidaan tehdä, voi olla useampi käyttäjä.

Kotietsintä

Poliisi voi suorittaa asiassa kotietsinnän ja hankkia asiassa tarvittavan näytön, vai voiko? Aiheesta kirjoitettaessa on käytetty esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisua KKO:2014:58 sellaisen väitteen tukena, ettei tietokonetta voitaisi pakkokeinolain nojalla tulla kotiin tarkastelemaan/takavarikoimaan rikosintressin pienuuden ja suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Korkein oikeus lausui perusteluissaan ” kysymys on ollut rikoksestajosta käytännössä lähes poikkeuksetta määrätään rangaistukseksi lievä sakkorangaistus. Suhteellisuusperiaatteen merkitystä arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että kotietsintä rikkoo kotirauhaa...” Tapauksessa oli kyse huumausaineen käyttörikoksen jälkeen suoritetusta kotietsinnästä. Korkein oikeus huomautti suhteellisuusperiaatteen noudattamisesta ”pienehköissä” rikoksissa, mutta huumausainerikoksen jälkeisestä kotietsinnästä on silti merkittäviä eroja tekijänoikeusrikokseen ja sen jälkeiseen mahdolliseen kotietsintään. Kyse on siitä, missä laajuudessa ja tarkoituksessa jakaminen on tapahtunut ja miten määritetään siitä aiheutuvan haitan arvo. Oikeuskäytännön tehtäväksi jää lopulta täsmentää se, mihin rima asettuu kotietsintää harkittaessa suhteessa tekijänoikeusloukkauksen laatuun. Tekijänoikeuslaissa tekijänoikeusrikkomuksesta on säädetty sakkorangaistus, rikoslaissa tekijänoikeusrikoksesta sakkoa tai maksimissaan 2 vuotta vankeutta. Epäilyn kohdentaminen teoksen jakajaan rikoslain nojalla voi siis oikeuttaa kotietsinnän, mutta tämän edellytysten täyttymisen kynnys on varsin korkea. On luonnollisesti kannattavampaa pelotella vaatimusten kohteena olevaa rikoslain säännöksillä kuin tekijänoikeuslain rikkomuspykälällä. Kirjeissä usein jätetäänkin tämä rikkomuksen mahdollisuus mainitsematta. Muutaman elokuvatuotoksen jakamisen johdosta rikoslailla ja kotietsinnällä uhkaaminen on mielestäni uskaliasta nimenomaisesti tekijänoikeuslain rikkomuspykälän vuoksi, mikä siis useissa tapauksissa todennäköisemmin tulisi sovellettavaksi. Mainittakoon, että myös rikkomuksen johdosta on tekijänoikeuden haltijalle suoritettava hyvitys ja korvaus vahingosta riippuen teon vakavuudesta ja tahallisuuden asteesta. 

Syyllisen määrittäminen

Oman vaikeutensa rikoksen selvittämisessä aiheuttaa se, että yhdellä tietokoneella voi olla useita käyttäjiä. ”Joku täällä asuvista sen on varmasti tehnyt” ei ole oikeudellisesti vahva väite, vaan tekijä on voitava yksilöidä. Pysäköintivalvonta on osittain saanut tahollaan läpi sellaisen olettaman, että ajoneuvon haltija on sen oletettu käyttäjä, jollei muuta näytetä tämän taholta (KHO 2014:164). Tämä johtunee siitä, että 2006 vuonna väite ”en ajanut/pysäköinyt” levisi yleisesti käytetyksi väitteeksi, jolla perusteltiin syy välttyä maksuvelvollisuudelta. Todistustaakka langetetaan siis ajoneuvon haltijalle ainakin osittain - vahvemmin julkisessa pysäköinninvalvonnassa, mutta myös yksityisessä pysäköinninvalvonnassa, kun heiltä kysytään. Tästäkään en vetäisi johtopäätöstä, että tietokoneen omistaja olisi aina oletettu käyttäjä. Tietokoneita ei samalla tavalla rekisteröidä kuin ajoneuvoja ja niillä voi tosiasiallisesti olla monia käyttäjiä. Tietokoneen käyttöä ei niinikään ole mahdollista valvoa yhtä tarkasti kuin ajoneuvon. Toisaalta, oikeuskäytännössä löydettäneen keino kiristää todistustaakkaa tässäkin, mikäli väärinkäytösten yhteiskunnallinen haitta nousee riittävän korkeaksi.

Vaatimusten kohdentamisesta

Harmillista on mielestäni tekijänoikeusloukkauksien ”rankaisemisen” kohdistuminen siihen kohderyhmään, joka ei ole varsinaisesti loukkauksia mahdollistanut taho. Tekijänloukkauksethan mahdollistavat sellaiset tahot, jotka eivät näistä useimmiten jää kiinni. Nämä tahot osaavat salausjärjestelmien käytön ja näin pystyvät liikkumaan verkossa varsin anonyymisti. Vaille hyvitys- ja korvausvaatimuksia jäävät myös tällä hetkellä he, jotka ”vain” lataavat sarjoja, mutta eivät jaa niitä. Kyse on yhden asetuksen muuttamisesta peer-to-peer -ohjelmassa. Hyvitysvaatimukset kohdistuvat siis etupäässä tietotekniikasta, tiedostojen jakamisesta ja sen lainvastaisuudesta vähän tietäviin henkilöihin. Tämä ei sinänsä ole yksiselitteisesti väärin, mutta tuntuu samalla tavalla oikeudentajun vastaiselta kuin se, että suonensisäisesti käytettäviä huumeita maahantuovan rikollisjärjestön sijaan poliisin voimavarat keskitettäisiin pieniä määriä kannabiskasveja kasvattaviin henkilöihin – toisin sanoen kyse on resurssiallokaation virheellisyydeltä. Tässä asiassa tosin kyse ei ole julkisen vallan vaan yksityisten toimijoiden valinnoista.

Väkivalta, kunnianloukkaus ja uhkaus urheilussa

Urheiluoikeus on oikeudenalana nuori eikä vielä kovinkaan selkeärajainen. Useimmiten urheilun ja oikeuden välistä suhdetta arvioidaankin perinteisten oikeudenalojen, kuten sopimusoikeuden tai rikosoikeuden välityksellä. Tässä artikkelissa urheilua tarkastellaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tarkemmin artikkelissa keskitytään lyhyesti siihen, millä tavalla oikeusjärjestelmä suhtautuu urheilussa tapahtuvaan väkivaltaan, kunnianloukkauksiin ja uhkauksiin.

Laiton uhkaus ja urheilu

23.9.2015 Turussa pelatussa nelosdivarin ottelussa erotuomaria uhattiin fyysisellä väkivallalla. Muutama päivä ennen Turun tapahtumia Porissa erotuomariin kohdistettiin tappouhkaus. Googlettamalla selviää, että vastaavanlaiset tapaukset ovat kaikkea muuta kuin harvinaisia. Näissä tilanteissa reagointi jää kuitenkin useimmiten urheilun sisäisen kurinpitojärjestelmän ratkaistavaksi.

Tähän liittyen korkein oikeus on tapauksessa KKO 2005:137 todennut, että rikoksesta urheilun sisäisessä kurinpitojärjestelmässä määrätty kilpailukielto voidaan ottaa huomioon tuomioistuimen seuraamusharkinnassa. Urheilun sisäiset kurinpitojärjestelmät ovat kuitenkin sopimuspohjaisia ja koskevat vain niihin sitoutuneita urheilijoita. Kurinpitosäännöt ovat lisäksi erityissääntöjä, joilla pyritään esimerkiksi urheilun eettisten tavoitteiden ylläpitämiseen. Rikoslaki sen sijaan koskee kaikkia ja sitä on myös sovellettava yhdenvertaisesti. Tästä syystä esimerkiksi ruumiillisen koskemattomuuden ja kunnian suojelemisella ei ole urheilun kurinpidossa samaa merkitystä kuin rikoslain säännöksiä sovellettaessa. Urheilun sisäiset kurinpitoseuraamukset eivät voi syrjäyttää rikoslain mukaan määrättäviä seuraamuksia. Siten urheilussa tehdyt teot, jotka täyttävät jonkin rikoksen tunnusmerkistön, tulee korkeimman oikeuden mukaan arvioida ensisijaisesti rikosoikeudellisin perustein.

Vaikka korkein oikeus ei todennut, että urheilussa tehdyt rikokset tulisi aina saattaa oikeusjärjestelmän ratkaistavaksi, kannanotossa on kuitenkin nähtävissä urheilun oikeudellistumisen piirteitä. Merkittävimmät ratkaisut urheilun oikeudellistumisen suhteen, erityisesti, kun kyse on rikosoikeudesta ja urheilusta, tehdään kuitenkin käytännön tasolla urheiluorganisaatioiden sisällä.

Kunnianloukkaus ja urheilu - KKO 2005:137

Myöskään kunnianloukkaukset urheilussa eivät ole harvinaisia. Tapauksessa KKO 2005:137 oli kysymys siitä, että ravikilpailuihin osallistunut miesohjastaja oli kilpailutilanteessa nimitellyt naisohjastajaa halventavalla ilmaisulla "saatanan huora". Nimittely oli tapahtunut ravikilpailussa heti sen jälkeen, kun ohjastajat olivat lähdössä tapahtuneen kolaroinnin jälkeen ohjastaneet hevosensa radan ulkoreunaa kohti. Tapahtumat olivat alkaneet siitä, kun naisohjastajan hevonen oli laukannut. Kolaroinnin vuoksi myös miesohjastajan hevonen oli ajautunut laukalle. Nimittelyn olivat kuulleet naisohjastajan lisäksi ainakin ratavalvoja sekä hänen vierellään seissyt henkilö. Kilpailun jälkeen naisohjastajaa oli rangaistu hänen ajovirheestään ravikilpailuissa noudatettavien sääntöjen mukaisesti. Miesohjastaja puolestaan sai kilpailusääntöjen mukaisen rangaistuksen sopimattomasta kielenkäytöstä.

Miesohjastaja kertoi, että hänen tarkoituksensa oli ollut arvostella naisohjastajaa tämän ajosuorituksensa vuoksi. Miesohjastaja totesi lisäksi, että ravikilpailuissa on yleistä, että naisohjastajia nimitellään. Korkeimman oikeuden mukaan urheilukilpailuihin saattaa liittyä normaalia karkeampaa kielenkäyttöä muiden kilpailijoiden tai yleisön taholta. Urheilukilpailuihin osallistujat ovat tästä myös yleensä tietoisia ja osaavat siihen jossain määrin varautua. Ravikilpailuihin osallistuvia naisohjastajia on lisäksi nimenomaisesti varoitettu tästä. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että ilmaisu "saatanan huora" halvensi naisohjastajaa henkilönä ja naisena eikä ilmaisulla ollut ollut yhteyttä ajosuoritukseen. Tästä syystä myöskään raviohjastajien välinen tavanomaisesti karkea kielenkäyttö ei tehnyt hyväksyttäväksi ilmaisua, joka sisältönsä puolesta täyttää kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön.

Väkivalta ja urheilu - KKO 1997:129

Tapauksessa oli kysymys siitä, että pelaaja oli jääkiekkopelissä lyönyt toista pelaajaa poikittaisella mailalla niskaan niin, että tämä oli saanut aivotärähdyksen ja muita vammoja. Korkein oikeus totesi, että teko ylitti pelitilanteessa tavanomaisen rajuuden ja voimankäytön rajat, mistä syystä pelaaja tuomittiin pahoinpitelystä. Alemmassa oikeusasteessa hovioikeus lausui lisäksi, että jääkiekon luonteeseen kuuluu sääntöjen asettamissa rajoissa tapahtuva pelaajien puolin ja toisin hyväksymä voimakeinojen käyttö. Toisaalta pelaajat eivät kuitenkaan peliin osallistumalla anna suostumustaan sääntöjen vastaisten voimakeinojen käytölle. Kanssapelaajan tahallinen vahingoittaminen jää siis sekä pelin sääntöjen että pelaajan suostumuksen ulkopuolelle.

Tarkkasilmäinen lukija saattaa jälleen havaita, ettei väkivaltaa jääkiekossa tosiasiassa arvioida edellä mainittujen periaatteiden mukaisesti. Käytännön tasolla kyse onkin siitä, että urheilun sisäiselle kurinpitomenettelylle on annettu ensisijainen asema konfliktien ratkaisemisessa, vaikka kyse olisikin rikoslain perusteella rangaistavasta väkivallasta.

Ositus avoerossa

Avioliiton päättyminen on Suomessa säädelty kattavasti muun muassa perintökaaressa ja avioliittolaissa. Jos avioliitto päättyy, laista löytyy kyllä perusteet omaisuuden jaolle riippumatta siitä, pääsevätkö osapuolet sovintoon vai eivät.

Nykyään on kuitenkin perin tavallista elää pitkiäkin aikoja yhdessä solmimatta avioliittoa. Yhdessä asumista ilman papin aamenta nimitetäänkin yleisesti avoliitoksi. Pitkän avoliiton yhteydessä ei ole ollenkaan poikkeuksellista, että parille kertyy yhteistä omaisuutta, aivan kuten avioliitossakin. Toisaalta voi olla myös epäselvää, mikä omaisuus on miehen, mikä naisen ja mikä on yhteistä. Kysymys kuuluukin, että miten omaisuus jaetaan avoeron sattuessa?

Vuonna 2011 voimaan tulleen avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain nojalla on mahdollista saada tuomioistuimen määräämä pesänjakaja toimittamaan omaisuuden erottelu. Kuten muissakin lain avopuolisoita koskevissa säännöksissä, edellytyksenä on niin sanottu tuloverolain mukainen avoliittosuhde: puolisoiden tulee olla asunut yhdessä vähintään viisi vuotta tai heillä tulee olla yhteinen lapsi.

Jos avopuolisot omistavat omaisuuden yhdessä, on lisäksi mahdollista hakea käräjäoikeudelta uskotun miehen määräämistä omaisuuden myymiseksi yhteisomistuslain mukaisessa järjestyksessä. Tällä tavoin on mahdollista estää toisen puolison kiusanteko, jolla hän pyrkii vaikkapa vaikeuttamaan yhteisen omaisuuden realisointia riitaisassa erotilanteessa.

Avoliiton yhteydessä on kuitenkin tärkeää muistaa, että avoliitto ei, toisin kuin avioliitto, synnytä puolisolle avio-oikeutta toisen omaisuuteen. Käräjäoikeuden määräämän pesänjakajan on kuitenkin mahdollista omaisuuden erottelun lisäksi päättää erityisen hyvityksen määräämisestä. Hyvitys voi tulla kyseeseen vaikkapa silloin, jos toinen puoliso on esimerkiksi palkatta työskennellyt kokonaan toisen omistamassa yrityksessä tai jos toinen puoliso on varoillaan remontoinut toisen kokonaan omistamaa asuntoa. Hyvityksellä on siis mahdollista ehkäistä kohtuuttomia tilanteita, kun avio-oikeuden tarjoamaa suojaa ei ole tarjolla.

Loppuun on vielä syytä korostaa, että edellä selvitettyjen vaihtoehtojen käyttäminen tulee aina kalliimmaksi kuin sovinto. Jos osapuolten välit sen vain sallivat, sopiminen on aina tuomioistuinaloitteisia prosesseja suositeltavampi vaihtoehto. Sopiminen avoerosta ja joko yksin omistetun tai yhteisen omaisuuden erottelusta ja mahdollisesta hyvityksestä on aina syytä tehdä kirjallisesti ja asiantuntijan avustuksella. Sopiminen on mahdollista myös ennen eron sattumista, eräänlaisella "avoehdolla". Tällöin kyse on siis puolisoiden etukäteisestä yksityisoikeudellisesta sopimuksesta koskien sitä, miten heidän omaisuutensa tullaan jakamaan mahdollisen eron sattuessa.

Toimistomme lakimiehet laativat sopimuksia omaisuuden erottelusta (sekä etu- että jälkikäteisiä) ja toimivat tarvittaessa käräjäoikeuden määräämänä pesänjakajana.

Alkoholin tarjoaminen ja ostaminen alaikäiselle

Alkoholin tarjoaminen alaikäiselle

Alkoholilain mukaan alkoholirikkomukseen syyllistyy henkilö, joka tarjoaa alle 18-vuotiaalle alkoholijuomaa siten, että alaikäinen juopuu. Tarjoamista on kuitenkin pidettävä myös kokonaisuudessaan moitittavana ottaen huomioon alaikäisen ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet. Alaikäisen ikä ja kypsyysaste ovatkin arvioinnissa olennaisia: alkoholijuoman tarjoaminen 16-17 -vuotiaalle ei ole yhtä moitittavaa kuin alkoholijuoman tarjoaminen esimerkiksi 10-12 -vuotiaalle. Kuitenkaan esimerkiksi vähäisen alkoholimäärän tarjoaminen nuorelle perhepiirissä aterian yhteydessä ei ole rangaistavaa.

Mitä sitten tarkoitetaan tarjoamisella? Termillä tarkoitetaan sekä alkoholijuoman tarjoamista toiselle esimerkiksi tarjoajan hallussa olevasta pullosta että alkoholiannoksen ostamista toiselle alkoholijuoman anniskelupaikassa kuten pubissa tai baarissa.

Muut olosuhteet voivat liittyä esimerkiksi tarjoajan asemaan tai ikään. Moitittavuutta lisää varsinkin se, että alkoholijuomaa tarjoava on alaikäiseen nähden erityisessä vastuuasemassa. Kotitilaisuuksissa tarjoaminen saattaa sen sijaan olla vähemmän moitittavampaa kuin esimerkiksi alkoholin tarjoaminen puistossa talvisaikaan. Muiden olosuhteiden arviointiin vaikuttaa myös tarjotun juoman laatu, jolloin moitittavampaa on tietty tarjota väkiviinaa kuin esimerkiksi siideriä tai olutta. Toisaalta rangaistavasta alkoholijuoman tarjoamisesta ei ole kyse silloin, kun esimerkiksi 15-17 -vuotiaat alaikäiset tarjoavat toisilleen alkoholia. Tällön alkoholia toiselle tarjoava nuori tosin syyllistyy alkoholirikkomukseen jo sillä perusteella, että alle 18-vuotias ei saa pitää hallussaan alkoholijuomaa

Alkoholin ostaminen alaikäiselle

Alkoholijuoman ostaminen alkoholin myyntipisteestä ja sen luovuttaminen alaikäiselle on sen sijaan rangaistavaa alkoholirikoksena. Tällainen alkoholijuoman välittäminen tai luovuttaminen ilman palkkiotakin on rangaistavaa siitä huolimatta, juopuuko nuori vai ei. Alkoholin ostaminen ja luovuttaminen alaikäiselle on lisäksi rangaistavaa, vaikka alaikäinen itse pyytäisi alkoholia. Alaikäisen suostumus tai pyyntö voidaan kuitenkin ottaa huomioon, kun arvioidaan teon moitittavuutta.

Alkoholilain mukaan vähittäismyyjä ei saa myydä alle 18-vuotiaalle alkoholijuomaa eikä alle 20-vuotiaalle väkevää alkoholijuomaa. Alkoholia ei myöskään saa myydä selvästi päihtyneelle, häiritsevästi käyttäytyvälle taikka kenellekään, jos on aihetta olettaa, että henkilö välittää alkoholia alkoholilain vastaisesti esimerkiksi alaikäiselle. Mainittujen vähittäismyyntikieltojen valvomisesta vastaa myyntitilanteessa kukin myyjä itsenäisesti, mistä syystä yksittäinen myyjäkin voi syyllistyä alkoholilain vastaiseen myyntiin.

Mainittakoon vielä, että alkoholilaissa kielletään alkoholijuoman välittäminen palkkiota vastaan täysi-ikäisellekin henkilölle. Olennaista on siis, että välittämisestä maksetaan kulujen lisäksi myös varsinainen palkkio. Palkkio maksetaan yleensä rahana, mutta myös esineen antaminen, palvelus tai mikä tahansa muu suoritus voidaan katsoa palkkioksi. Palkkiolla ei välttämättä tarvitse olla taloudellista arvoa. Toiselle henkilölle tämän pyynnöstä laillista alkoholijuomaa tuovan ei katsota ottavan välittämisestä palkkiota, jos hänen saamansa vastike on täysin samansuuruinen kuin hänen itse suorittamansa vastike kaupassa. Selvää on, että vähittäismyyjän on vaikeampi valvoa tällaista menettelyä.

Kauppiaan vastuu ja oikeus valita asiakkaansa

Valvira (sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto) valvoo alkoholilain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten noudattamista. Valviran ohjeistuksen mukaan vastuu alkoholijuomien myynnin valvonnasta on vähittäismyyjällä, jolloin myyjän on huolehdittava siitä, että myyntihenkilökunta tuntee alkoholijuomien myyntiä koskevat säädökset ja myös nuodattaa niitä. Valviran suosittelemassa omavalvontasuunnitelmassa vähittäismyyjän onkin huomioitava muun muassa se, miten estetään alkoholin myynti alaikäiselle, selvästi päihtyneelle tai alkoholin välittäjälle.

Vastuu on siis vähittäismyyjällä, mutta samalla keinot ovat pitkälti myyjän määriteltävissä. Joka tapauksessa asiakkaan ikä on aina tarkistettava ennen myyntiä, jos myyjä on epävarma ikärajan täyttymisestä. Lisäksi myynti on kielletty, mikäli on aihetta olettaa luvatonta luovuttamista tai välittämistä. Yleisesti ottaen luvatonta välittämistä on aihetta olettaa ainakin, jos myyjä esimerkiksi näkee myymälän edessä nuorten tai selvästi päihtyneiden antavan rahaa alkoholijuoman ostajalle. Ääriesimerkkejä lukuun ottamatta aihetta olettaa -käsitettä on hankala määritellä. Tästä syystä onkin ymmärrettävää, että vähittäismyyjä sekä myyntityöntekijät ottavat ajoittain tiukan kannan säännösten noudattamisessa. Ylilyöntejä tullaan näkemään myös tulevaisuudessa. Kuten mainittua, pahimmassa tapauksessa yksittäinen myyjäkin saattaa syyllistyä alkoholilainsäädännön rikkomiseen.

Oman erityispiirteensä aiheeseen antaa kauppiaan oikeus valita asiakkaansa. Perustuslakivaliokunta on linjannut, tosin majoitus- ja ravitsemisliikkeitä koskevan lakiehdotuksen yhteydessä, että asiakasvalintaoikeudella tarkoitetaan liikkeenharjoittajan oikeutta valita asiakkaansa, kunhan kyse ei ole kielletystä syrjinnästä. Liikkeenharjoittajan oikeus valita asiakkaansa onkin perustuslaissa turvatun elinkeinonvapauden ja omaisuudensuojan näkökulmasta perusteltua. Kielletystä syrjinnästä ei kuitenkaan voine olla kyse, mikäli myyjä arvioi alkoholilainsäädännössä määriteltyjä tilanteita virheellisesti.

Hoitovirhe, vahinko ja korvaus osa 1

Jokaisessa ammatissa työntekijälle sattuu toisinaan lapsuksia. Virheet, virhearvioinnit ja lievä huolimattomuus kuuluvat elämään osana ihmisyyttä, mutta tietyissä ammateissa yhdenkin virheen seuraukset voivat olla korostuneen vakavia. Kun virheen seurauksena on henkilön terveydentilan mahdollinen pysyvä heikkeneminen tai pysyvä vamma, nousee virheen arvo mittaamattoman suureksi ainakin vahingosta kärsivälle osapuolelle.

Henkilövahingon kokenut potilas voi vaatia kärsimänsä vahingon perusteella korvausta esimerkiksi kivusta, särystä, tilapäisestä ja pysyvästä haitasta sekä vahingosta aiheutuneista hoitokuluista. Kyse on vakuutuskorvauksesta, jota myönnetään vahingonkorvausoikeudellisin perustein. Korvaus perustuu siihen, että kaikkien terveydenhuoltoa harjoittavien tahojen on vuonna 1986 annetun ja tällä hetkellä uudistustyön alla olevan potilasvahinkolain mukaan oltava vakuutettuja potilasvahinkojen varalta. Potilasvahinkoja korvataan vuosittain hieman vajaa 2400 noin 8000 hakemuksen perusteella. Potilasvahinkoasioita käsittelee oma niihin erikoistunut toimielin – potilasvahinkokeskus. Potilasvahinkokeskuksen verkkosivulta osoitteessa www.pvk.fi löytyy kaavake, jonka voi täyttää itse hoitovirheen tapahduttua. Potilasvahinkokeskuksen päätökseen tyytymätön voi saattaa asiansa potilasvahinkolautakuntaan, joka itsenäisenä ja riippumattomana lautakuntana antaa asiassa ratkaisusuosituksen tai lausunnon. Nämä suositukset ja lausunnot eivät ole sitovia, mutta usein ohjaavat potilasvahinkokeskuksen päätöksentekoa.

Potilasvahinkokeskus ei kuitenkaan ole ainoa reitti, sillä vahingonkorvausta voi vaatia myös suoraan vahingonkorvauslain nojalla käräjäoikeudessa, joka niinikään voi pyytää potilasvahinkolautakunnalta lausuntoa. Järkevin vaihtoehto useimmassa tapauksessa on kuitenkin ensin mainittu eli potilasvahinkokeskuksen ja potilasvahinkolautakunnan kanssa asiointi. Kielteinen korvauspäätös ja ratkaisukehotus/lausunto ei nimittäin merkitse asian olevan loppuun käsitelty, sillä näiden jälkeen voidaan vielä aloittaa tuomioistuinprosessi toimivaltaisessa tuomioistuimessa ja edetä aina korkeimpaan oikeuteen saakka. Toki mainittakoon, että useimmiten asiassa saadaan oikeudenmukainen ratkaisu jo mainituissa instansseissa, erityisesti asianmukaisella menettelyllä eli asian huolellisella valmistelulla ja perustelulla.

Korvattava vahinko vai ei?

Onko kysymyksessä potilasvahinkolain tarkoittama korvattava vahinko eli tutkimuksesta, hoidosta tai muusta vastaavasta käsittelystä taikka sen laiminlyönnistä todennäköisesti aiheutunut henkilövahinko? Kysymykseen haetaan vastausta arvioimalla aiheutuneen vahingon ja sen aiheuttajan välistä syy-yhteyttä, jonka on lähtökohtaisesti oltava yli 50 prosenttisesti todennäköinen. Vahingon tulee olla siis suora seuraus siitä, mitä hoidossa on tehty virheellisesti tai jätetty tekemättä oikein. Seurauksen ei tarvitse olla välittömästi ilmenevä. Määräaika korvauksen hakemiselle on 3 vuotta ja erityisestä syystä 10 vuotta. Vahingon syy-yhteyden laajuudesta mainittakoon hieman karkea esimerkki, jossa liikuntavammana aiheutuneen jänteen repeämisen hoidon yhteydessä tehdyn virheen katsottiin olevan syy-yhteydessä myöhemmin puhjenneeseen masennukseen (PVLtk Dnro 1150/2007). Lisäksi pohdinnassa arvioidaan niin sanottua lisävahinkoedellytystä suhteessa hoidettavaan sairauteen. Tällä tarkoitetaan sitä, miten esimerkiksi diagnoosin viivästymisen aiheuttama lisävahinko vaikutti juuri kyseiseen sairauteen ja sen tyypilliseen kulkuun. Olisiko sairauden kulku ollut vastaava myös ilman hoitovirhettä?

Korvattavaa vahinkoa ei synny mikäli vallitsevasta hoitotavasta ja ammatillisesta taitotasosta ei ole poikettu. Ratkaisevana pidetään sitä, voidaanko olettaa, että kuka tahansa oman erikoisalansa kokenut asiantuntija olisi vastaavassa tilanteessa toiminut toisella tavalla eli tavalla, jolla vahinko olisi vältetty. Vertauskohtaa haettaessa huomioidaan myös resurssit ja olosuhteet tapahtumahetkellä. Jälkiviisautta, eli tapahtumahetken jälkeen saatua tietoa ei ratkaisussa oteta huomioon. Vain ne seikat, jotka hoitavalla taholla oli tosiasiassa mahdollisuus tietää perustavat ne resurssit, joilla terveydenhuollon asiantuntija voi toimia.  Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että terveyskeskuksessa työskentelevältä aloittelevalta lääkäriltä ei voida odottaa samanlaista ammattiosaamista päiväntasaajan seudulta potilaan sisäelimiin koteloituneen loisen aiheuttamien oireiden diagnosoinnissa ja hoidossa, kuin asiaan erikoistuneelta lääkäriltä Auroran sairaalan trooppisten tautien hoidosta vastaavalla infektio-osastolla. Terveyskeskuksessa työskentelevältä lääkäriltä voidaan odottaa kuitenkin huolellista tutkimusta ja sitä, että hän tarvittaessa ohjaa potilaan eteenpäin erityisosaamista tarjoavalle taholle. Huolellisuusvelvollisuuden laiminlyönti voi tapahtua juuri siinä vaiheessa, kun osaamisen puute korvataan ”tuskin tässä mitään on” -asenteella. Tällöin on poikettu siitä huolellisuudesta, mitä jokaiselta lääkäriltä voidaan odottaa.

Milloin avustajaa tarvitaan?

Oikeudellista apua ei usein tarvita asioitaessa potilasvahinkokeskuksen kanssa. Keskuksen verkkosivut ovat selkeät ja informoivat, eikä vahinkoilmoituksen täyttäminen ole vaikeaa. Siinä vaiheessa, kun potilasvahinkokeskuksen päätös on kielteinen ja oma mielipide päinvastainen, on järkevää tukeutua ammattilaisen apuun. Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy tarjoaa ammattiapua sekä juridiikan ja terveydenhuollon rajapinnassa luotettavasti ja ammattitaidolla. 

Saako myyjän irtisanoa huonon työtuloksen perusteella?

Vaikeina taloudellisina aikoina myyntityö ei ole helppoa. Ihmisten taloudellisesta tilanteesta huolimatta myyntityöntekijälle asetetaan monenlaisia odotuksia, esimerkiksi tulostavoitteiden muodossa. Myyjän näkökulmasta voidaan kysyä, ovatko työnantajan tavoitteet realistisella tasolla. Työnantajan näkökulmasta katsottuna kysymys on siitä, että työskenteleekö myyjä tarpeeksi tehokkaasti tulostavoitteiden saavuttamiseksi. Tässä artikkelissa myyntityöntekijän ja myynnin esimiehen irtisanomissuojaa tarkastellaan oikeuskäytännön näkökulmasta.

Työsopimuslain säännökset

Työsopimuslain mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Työntekijästä johtuvana asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää muun muassa työsopimuksesta johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään.

Työsopimuksesta johtuvien velvoitteiden vakava laiminlyönti tai rikkominen voi ilmetä joko yleisenä velvoitteiden vastaisena menettelynä tai työsopimuksessa sovitun erityisvelvoitteen laiminlyöntinä tai rikkomisena. Kummassakin tapauksessa kuitenkin edellytetään, että sopimuksen vastainen toiminta vaikuttaa niin vakavalla tavalla sopijapuolten keskinäiseen asemaan sopimussuhteessa, että sopimussuhteen jatkamiselle ei ole edellytyksiä. Esimerkkeinä voidaan mainita työvelvoitteen laiminlyönti, työtehtävien puutteellinen hoito, luvattomat poissaolot taikka jatkuva tai toistuva myöhästely. Irtisanomisperusteena voi olla myös ilmeinen huolimattomuus työssä, työnantajan työnjohtooikeuden rajoissa antamien määräysten noudattamatta jättäminen ja epäasianmukainen käyttäytyminen. Joka tapauksessa menettelyn on kohdistuttava työsuhteen kannalta olennaisena pidettäviin velvollisuuksiin.

Työsopimuslain mukaan työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, jotka työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Työnantaja voi siten antaa määräyksiä siitä, miten työtä on tehtävä ja mihin työtehtäviin työntekijän on erityisesti keskityttävä. Työnantaja voi myös asettaa työntekijälle työn tuloksellisuutta koskevia tavoitteita ja mitata työntekijän suoriutumista työssään erilaisilla määrällisillä tai taloudellista tulosta kuvaavilla mittareilla. Työnantajan työnjohto-oikeudesta ei kuitenkaan seuraa sitä, että työnantaja voisi liittää asettamiinsa tulostavoitteisiin tai valitsemiinsa mittareihin uhkaa työsuhteen irtisanomisesta, sillä työnantaja ei voi määräyksillään ja tavoitteillaan laskea työsopimuslain mukaista irtisanomiskynnystä. Toisaalta niissä tapauksissa, joissa vaillinainen työsuoritus ei perustu työntekijän tahalliseen tai ilmeisen huolimattomaan menettelyyn, työvelvoitteen rikkomisen tai laiminlyömisen tulee muutoin olla erityisen vakava, jotta työsuhteen jatkamiselle ei ole enää edellytyksiä.

Työntekijän myyntikatetavoitteen saavuttamatta jääminen

Korkeimman oikeuden tapauksessa KKO 2014:98 oli kyse siitä, että Gigantti-myymälä irtisanoi kahden varoituksen jälkeen kodinkoneliikkeen myyjän työsopimuksen hänen myyntityöstään lasketun kateprosentin alhaisuuden vuoksi. Myymälä oli irtisanonut kodinkoneiden osa-aikaisena myyjänä työskennelleen työntekijän työsopimuksen sillä perusteella, että työntekijän myyntikateprosentti oli kahden varoituksen jälkeenkin ollut huomattavasti alhaisempi kuin yhtiö oli edellyttänyt myyjiltään. Yhtiö oli asettanut tavoitteeksi, että kukin myyjä saavuttaa keskimäärin vähintään 80 prosenttia siitä myyntikateprosentista, jonka paras samalla osastolla työskentelevä myyjä saavuttaa. Korkein oikeus katsoi, että työnantajalla ei ollut asiallista ja painavaa perustetta irtisanomiselle, sillä kateprosentin alhaisuus ei yksinään osoittanut myyjän työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä.

Tapauksessa työnantaja vetosi myyntikatteen ja kateprosentin suureen merkitykseen yhtiölle ja siihen, että kateprosentin jatkuva heikko taso oli yksinään niin painava peruste työsuhteen päättämiselle, että työntekijän muut hyvät ominaisuudet työntekijänä eivät voineet muuttaa tilannetta. Yhtiön käsityksen mukaan yhtiöllä oli ollut oikeus vapaasti määritellä se suoriutumistaso, jota se edellytti työntekijöiltään. Yhtiön mukaan myyntikateprosentti kertoi siitä, miten hyvin myyjä oli onnistunut myymään asiakkaille parempikatteisia tuotteita, lisätakuita, vakuutuksia, rahoituspalveluja sekä oheistuotteita. Yhtiö oli kertomansa mukaan kuitenkin aina korostanut työntekijöilleen, että myyjä ei saa tyrkyttää näitä tuotteita ja palveluja asiakkaille.

Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että vaaditun työtuloksen saavuttamatta jättäminen voi olla irtisanomisperuste vain, jos se on johtunut työntekijän viaksi katsottavasta syystä. Tulostavoitteen tulee lisäksi olla kohtuullinen suhteutettuna kyseisen työntekijän asemaan ja hänen mahdollisuuksiinsa vaikuttaa tulokseen. Mikäli työntekijä ei saavuta asetettuja tavoitteita tai suoriutuu työstään tulosmittareiden valossa muita heikommin, työnantajan tulee edelleen selvittää, mistä alisuoriutuminen johtuu, ja antaa selvät ohjeet siitä, miten työntekijä voi käytännössä saavuttaa tulostavoitteet. Korkeimman oikeuden mukaan työnjohdon ja henkilöstöhallinnon tarpeita varten suunnitellut taloudelliset ja laskennalliset mittarit eivät riitä osoittamaan, onko työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä tapahtunut. Yksi laskennallinen mittari ei tässä suhteessa anna riittävän kattavaa käsitystä työntekijän suorituksesta kokonaisuudessaan.

Tapauksessa Gigantti Oy oli irtisanomisperusteena vedonnut ainoastaan työntekijän riittämättömään myyntikateprosenttiin. Työntekijä oli siis saavuttanut euromääräiset myyntitavoitteensa sekä suoriutunut asiakaspalvelutyöstä hyvin. Varoitukset saatuaan myyjä oli parantanut myös myyntikateprosenttiaan, vaikka hänen tuloksensa oli edelleen jäänyt useita prosenttiyksikköjä heikommaksi kuin muilla myyjillä, jotka niin ikään olivat nostaneet omaa kateprosenttiaan. Myyjän velvollisuutena oli työnantajan ohjeidenkin mukaan ollut myydä asiakkaille myös niitä tuotteita, joiden kate oli ollut alhainen tai jopa negatiivinen, eikä hänellä ollut mahdollisuutta vaikuttaa myytävien tuotteiden katteisiin.

Työntekijän tehottomuus, kyvyttömyys tai passiivisuus

Vanhemmassa oikeuskäytännössä on hyväksytty työsuhteen päättämisen perusteeksi se, että työsuoritus jää puutteelliseksi työntekijän tehottomuuden, kyvyttömyyden tai passiivisuuden johdosta. Tapauksessa KKO 1993:99 oli kyse työsopimuksen irtisanomisesta, kun työntekijä ei ollut saavuttanut hänelle asetettua tulostavoitetta. Työntekijä oli ollut yksi yhtiön kolmesta vakuutuskonsultista. Yhtiön saamat tuotot olivat olleet asiakkailta erilaisista toimeksiannoista tulevia palkkioita. Työntekijän tulos työsuhteen koko kestoajalta oli ollut huono. Yhtiön kirjanpidon mukaan työntekijän tulos olikin jäänyt huomattavasti muiden vakuutuskonsulttien alapuolelle. Tulos ei myöskään parantunut työsuhteen kestäessä suoritetusta seurannasta ja työntekijän kanssa käydyistä useista keskusteluista huolimatta. Korkeimman oikeuden mukaan yhtiöllä oli ollut työntekijästä riippuvista syistä erityisen painava syy irtisanoa työntekijän työsopimus.

Esimiehen asema tulostavoitteiden saavuttamisessa

Esimiehen asema aiheeseen liittyen poikkeaa jossain määrin työntekijän asemasta. Helsingin hovioikeuden mukaan kuitenkaan pelkästään se seikka, että yhtiö ei saavuta talousarvion mukaisia tavoitteitaan, ei varsinaisesti kerro mitään johtajan työnteosta. Tämä soveltuu erityisesti, mikäli kilpailu yhtiön toimialalla on kovaa ja kilpailulla on vaikutuksensa yhtiön tulokseen. Helsingin hovioikeus on linjannut lisäksi, että laskelmat budjetista jäämisestä eivät itsessään osoita, että esimiehen irtisanomiseen olisi painavat ja asialliset perusteet.

Eräässä työtuomioistuimen tapauksessa työnantaja oli irtisanonut myymälänhoitajana työskennelleen työntekijän myymälän huonon tuloksen vuoksi. Kun myymälänhoitajan mahdollisuudet vaikuttaa myymälän tuloskehitykseen olivat ulkopuolisten tekijöiden rajoittamat ja kun myymälän tulos oli myymälänhoitajan työsuhteen viimeisten kuukausien aikana kehittynyt myönteiseen suuntaan, työnantajan katsottiin irtisanoneen myymälänhoitajan ilman erityisen painavaa syytä. Työtuomioistuin katsoi lisäksi, että yhtiön johdon olisi huonon tuloskehityksen havaittuaan itse tullut ryhtyä vallassaan oleviin tervehdyttämistoimenpiteisiin, muun muassa suorittamalla taloudellisten syiden edellyttämä henkilökunnan supistaminen, johon myymälänhoitajalla ei ollut yksinään valtuuksia.

Toisessa työtuomioistuimen tapauksessa katsottiin kuin myös, että kaupan osastonhoitajan irtisanominen oli laiton. Osastonhoitaja olisi voinut vaikuttaa edistävästi osastonsa tulokseen lähinnä myyntiylijäämää lisäämällä sekä henkilöstö- ja markkinointikustannuksia supistamalla. Myyntiylijäämä oli ollut vähäinen, mikä oli johtunut ostoista annetuista liian suurista alennuksista. Selvityksen mukaan kauppa ei ollut antanut nimenomaisia ohjeita myyntihintojen määräämisestä. Osastonhoitajalla ei siten ollut mahdollisuuksia päättää osastonsa henkilöstön määrästä muutoin kuin tekemällä asiasta ehdotuksia esimiehelleen.

Henkivakuutuskorvaus perintöverosuunnittelun apuvälineenä

Edellisessä artikkelissa sivusin hieman kysymystä, millä keinoilla perintösuunnittelua on mahdollista tehdä. Tämänviikkoisessa kirjoituksessa keskitytään perintösuunnittelun erääseen, ehkäpä keskeisimpään välineeseen, eli henkivakuutusten käyttöön perintöverosuunnittelussa. Artikkelin pääpaino kohdistuu niihin henkivakuutuskorvauksiin, jotka verotetaan perintöverotuksessa.

Säästöhenkivakuutus on verotuksellisesti edullinen ensinnäkin sen sisältämän vapaaosan vuoksi. Perintö- ja lahjaverolain mukaan näet henkivakuutuskorvauksia koskee saajakohtainen vapaaosa: vakuutuskorvaus tai sellaiseen verrattava taloudellinen tuki on perintöverosta vapaa siltä osin kuin kunkin edunsaajan tai perillisen saama samasta kuolemantapauksesta johtuva vakuutuskorvaus ja taloudellinen tuki on enintään 35 000 euroa. Jos edunsaajana on leski, verosta vapaaksi osaksi katsotaan puolet tai kuitenkin vähintään 35 000 euroa lesken edunsaajamääräyksen nojalla saamien vakuutuskorvausten ja taloudellisen tuen yhteismäärästä.

Vapaaosa on saajakohtainen, eli jokainen perillinen voi saada oman vapaaosuuden. Vapaaosa on toisaalta myös kuolemantapauskohtainen, eli jokainen saaja voi saada vapaaosan vain kertaalleen yhtä kuolintapausta kohden, vaikka vainajalla olisi ollut useitakin henkivakuutuksia. Vapaaosaa ei pidä sekoittaa perintö- ja lahjaverotuksessa eri veroluokkien verollisuuden vähimmäismääriin tai vaikkapa puolisovähennykseen, vaikka kyse onkin tietyllä tavalla samanlaisesta ilmiöistä.

Yllä sanottu vapaaosa koskee vain niitä henkivakuutuksia, jotka verotetaan perintöverotuksessa. Verotuskäsittely menee toisella tavalla, jos henkivakuutusta tai sen tuottoa verotetaan tuloverolain mukaisesti. Tuloverolaissa on tyhjentävä luettelo henkilöistä, joiden saama (vakuutetun kuoleman johdosta maksettava) vakuutuskorvaus on tuloverosta vapaa suoritus (siis perintöverotuksen alaista). Luettelossa mainitaan puoliso, suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa oleva perillinen, ottolapsi, kasvattilapsi, puolison lapsi sekä kuolinpesä. Jos henkivakuutuskorvaus maksetaan kuolinpesälle, verotus tapahtuu perintö- ja lahjaverolain mukaan. Näin silloinkin, kun perintö- ja testamenttisaanto tulisi muulle kuin tuloverosta edellä mainitussa luettelossa vapautetulle henkilölle.

Vakuutuksenottajan tulee kiinnittää huolellisesti huomiota siihen, kenelle henkivakuutuskorvauksen edunsaajamääräys kannattaa kussakin tilanteessa tehdä. Edunsaajaksi voi edellisessä artikkelissani esitetyin rajoituksin kirjoittaa luonnollisesti kenet tahansa luonnollisen henkilön. Vapaaosa on kuitenkin edellä selvitetyllä tavalla vain tietyille saajille. Vakuutussopimuslaissa on annettu osviittaa vakuutukseen sisältyvien edunsaajamääräyksien tulkintaan silloin, kun edunsaajaa ei ole nimeltä mainittu. Ne menevät seuraavasti:

Jos edunsaajaksi on määrätty puoliso, määräys on voimassa sen hyväksi, joka vakuutetun kuollessa oli tämän kanssa naimisissa (eikä avioeroasiaa ollut vireillä). Jos edunsaajaksi on määrätty lapset, määräys on voimassa perintökaaren mukaisten rintaperillisten hyväksi ja korvaus jaetaan rintaperillisten kesken siten kuin perintökaaressa säädetään heidän oikeudestaan saada perintö.

Jos edunsaajaksi on merkitty puoliso ja lapset, puoliso saa puolet korvauksesta ja rintaperilliset toisen puolen. Leski saa puolet vakuutuskorvauksesta riippumatta siitä, oliko puolisoilla avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Jos puolisoa ei ole, saavat rintaperilliset koko vakuutuskorvauksen. Jos puolestaan lapsia ei ole, saa puoliso koko korvaussumman.

Mikäli edunsaajaksi on määrätty omaiset, määräys on voimassa edellä selitetyn aviopuolison ja perintökaaren mukaisten rintaperillisten hyväksi. Jos rintaperillisiä ei ole, puoliso saa kuitenkin yksin koko vakuutuskorvauksen. Perillisille tuleva vakuutuskorvaus jaetaan siten kuin perintökaaressa säädetään heidän oikeudestaan saada perintö.

Edunsaajamääräystä perillisten hyväksi voidaan tulkita siten, että se on voimassa kuolinhetken perimyssääntöjen (käytännössä perintökaari) mukaan määräytyvien henkilöiden hyväksi ottaen huomioon mahdollisen testamentin.

Eläkepäivät ulkomailla? testamenttisäännöksiin muutoksia

Elokuun 17. päivä 2015 tulee voimaan uusi EU:n perintöasetus, joka vaikuttaa merkittävästi sellaisiin Suomalaisiin, jotka asuvat toisessa EU-maassa tai joilla on omaisuutta toisessa EU-maassa.

Tähän saakka testamentissa on voitu määrätä nykyisen ja entisen asuinpaikan perusteella sen, minkä maan lakia testamentin tulkinnassa noudatetaan ja mikäli tällaista määräystä ei ole tehty, on testamenttia tulkittu kuolinhetken asuinpaikan mukaan. Asuinpaikan on katsottu vaihtuneen sen jälkeen, kun uudessa valtiossa on asuttu 5 vuotta.

Tilanne muuttuu siinä määrin, että jatkossa EU-kansalainen voi testamentissaan päättää, että hänen perintöönsä sovelletaan hänen kansalaisuusvaltionsa lakia. Tämä tarkoittaa sitä, että Espanjaan eläkepäiviä viettämään lähtevä voi valita Suomen lakia noudatettavan perintöönsä liittyvissä oikeudellisissa kysymyksissä. Mikäli tällaista määräystä ei anneta, sovelletaan jatkossa  asuinpaikan lakia. Asetuksen myötä asuinpaikan lain soveltaminen astuu voimaan heti, ei 5 vuoden päästä, kuten aiemmin.  Mikäli testamentissa ei määrätä Suomen lain soveltamisesta, saattavat perinnönjakoon liittyvät seuraamukset olla yllättäviä vieraan valtion lain soveltamisesta johtuen ja koitua perinnönsaajille suureksi harmiksi, sillä tällöin kuolinpesä selvitetään ja jaetaan kyseisessä valtiossa sen lakien mukaan.  

Toisen haasteen luo se, miten asuinpaikka määritetään. Viranomaiset ratkaisevat vainajan viimeisen asuinpaikan kohtalon punnitsemalla sitä, missä vainajan elämän keskipiste oli. Toisin sanoen, pelkästään se, että kuolinhetkellä asuu tietyssä valtiossa, ei ratkaise asuinpaikkaa. EU-perintöasetus ei koske henkilöitä, jotka käyvät vain lomamatkoillaan ulkomailla ja joilla ei ole omaisuutta toisessa EU-maassa. Ongelman syntyminen on todennäköisintä tilanteissa, joissa puolet vuodesta vietetään esimerkiksi Ranskan Nizzassa ja puolet Suomessa. Tällöin ei välttämättä ole helppoa määrittää, kumpaan paikkaan henkilöllä on läheisin yhteys. Tämän asian voi niin ikään ratkaista laatimalla testamentin, jossa määrätään perintöön liittyviin oikeudellisiin kysymyksiin sovellettavan Suomen lakia. 

Kunnianloukkaus, väärä ilmianto ja yksityiselämää loukkaava tieto - Osa 3

Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä tuomitaan henkilö, joka oikeudettomasti joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen rikoksena kytkeytyy suoraan perus- ja ihmisoikeuksiin. Perustuslaki turvaakin jokaiselle oikeuden turvattuun yksityiselämään. Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen kriminalisointi rajoittaa kuitenkin sananvapautta, joka myöskin on perusoikeutena turvattu. Näiden oikeuksien ristiriita ratkaistaan niiden painoarvoa punnitsemalla yksittäistapauksittain. Rikoslain säännöstä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä ei kuitenkaan voida soveltaa siten, että sananvapauden ydinalue menettää merkityksensä. Tuomioistuimen on siis tulkittava ristiriitaa siten, että myös sananvapaus otetaan riittävissä määrin huomioon.

Oma merkityksensä on myös Julkisen sanan neuvostolla (JSN), jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa. Vaikkei rikoslain soveltaminen ole suoraan riippuvainen journalistien ohjeiden sisällöstä tai JSN:n tulkinnoista, rikoslaki ja journalistien ohjeet ovat kuitenkin yhteydessä keskenään. Jos uutisoinnissa ei ole rikottu hyvää journalistista tapaa, voidaan vain harvoin sanoa, että uutisointi olisi rikkonut rikoslakia. Tämä johtuu siitä, että lehdistön omat säännöt ovat rikoslakia tiukempia.

Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen rikoslaissa

Rikoslain mukaan se, joka oikeudettomasti joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei kuitenkaan pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi. Kysymykseen tulevat lähinnä alat, joilla esiintyy päätöksentekoa tai joissa olosuhteet todellisesti voivat vaikuttaa useiden henkilöiden jokapäiväiseen elämään tai joilla on periaatteellista merkitystä. Mainitun lainkohdan kannalta olennaista on näin ollen se, onko olemassa yhteiskunnallisesti merkittävä tarve käsitellä kysymyksessä olevan henkilön menettelyä tietyssä toiminnassa julkistamalla siitä seikkoja, jotka muuten luetaan yksityiselämän suojan piiriin.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei myöskään pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Jos yksityiselämää loukkaavassa tiedon levittämisessä aiheutetaan suurta kärsimystä tai erityisen suurta vahinkoa ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Korkeimman oikeuden käytäntö

Tapauksessa KKO 1997:80 oli kyse siitä, että Iltalehdessä oli julkaistu tuhopolttoja koskeva kirjoitus, jossa oli kerrottu, että syylliseksi epäilty oli paikkakunnan palopäällikön vaimo. Kun palopäälliköllä itsellään ei edes väitetty olleen osuutta tapahtumiin, hänen ja syylliseksi epäillyn aviosuhteen julkistamiselle ei ollut hyväksyttävää perustetta. Lehden kustantaja, päätoimittaja ja jutun kirjoittaja velvoitettiin suorittamaan vahingonkorvausta yksityiselämän loukkaamisesta aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä. Korkein oikeus totesi, että varsinkin kirjoituksen otsikoinnissa ja lehden markkinoinnissa on korostetusti vain yleisen uteliaisuuden herättämiseksi annettu palopäällikön yksityiselämästä sellainen tieto ja vihjaus, joka on ollut omiaan aiheuttamaan hänelle vahinkoa ja kärsimystä.

Tapauksessa KKO 2000:83 oli kyse siitä, että MTV 3 oli Kymmenen uutisissaan julkistanut viranomaistietoja Suomessa todettujen sukupuolitautien määristä ja tartuntalähteistä. Toimittajan mainittua, että tauteja tuodaan lähinnä itärajan takaa ja että tauteja levittävät lähinnä prostituoidut, kuvaruudussa näytettiin stripteasetanssijana esiintyneen henkilön mainosvalokuva. Mainoskuvassa näkyivät tanssijan kasvot sekä ylävartalo, joka oli alaston pieniä rintojen päälle sijoitettuja tekstilappuja lukuunottamatta. Kuva ei varsinaisesti liittynyt henkilön yksityiselämään, vaan se oli alun perin kaupallisessa tarkoituksessa julkistettu. Kuvan esittämiseen ei kuitenkaan korkeimman oikeuden mukaan ole oikeutta, jos sen esittäminen oli tapahtunut sellaisessa yhteydessä, joka oli ollut omiaan aiheuttamaan tanssijalle vahinkoa tai kärsimystä. Kysymys oli siten siitä, onko uutislähetyksestä voinut saada sen käsityksen, että lähetyksessä vihjailtaisiin stripteasetanssijan olevan prostituoitu. Korkein oikeus päätyi siihen ratkaisuun, ettei uutisoinnissa ole rikottu hyvää journalistista tapaa ja ettei tanssijan kuvan esittäminen uutisen yhteydessä sisältänyt hänen yksityiselämästään sellaista vihjausta, joka olisi ollut omiaan aiheuttamaan hänelle vahinkoa tai kärsimystä.

Tapauksessa KKO 2001:96 oli kyse siitä, että Alibi-lehdessä olleessa artikkelissa kerrottiin käräjäoikeudessa vireillä olevasta rikosasiasta, jossa henkilöä syytettiin muun muassa törkeistä petoksista. Kirjoituksen kuvituksena oli käytetty ilman mainitun henkilön lupaa Se-lehdessä aikaisemmin julkaistua muuta asiaa koskevaa kirjoitusta, josta ilmeni henkilön nimi ja kuva. Korkein oikeus totesi, ettei rikosjutussa ollut kysymys asiasta, joka olisi ollut sillä tavoin yhteiskunnallisesti merkittävä, että sitä koskevan artikkelin yhteydessä olisi ollut perusteita luvatta julkaista kuvituksena kyseessä olevan henkilön asemassa olevan henkilön nimi ja kuva. Kirjoitus on otsikoitu "Näytti lailliselta, mutta ... yrittäjärouva huijasi yli 2 miljoonan eläkerahat?". Lehden sisällysluettelossa artikkeli on yksilöity tekstillä "Veera huijasi 2 miljoonan eläkkeen". Henkilön sukunimeä ei ollut mainittu sen enempää artikkelissa tai sen otsikossa kuin lehden sisällysluettelossakaan. Henkilö oli kuitenkin ollut tunnistettavissa kuvasta, ja hänen nimensä oli näkynyt kuvituksena käytetyn artikkelin tekstistä. Näin ollen lukija oli voinut saada selville, että "Yrittäjärouvalla" ja "Veeralla" tarkoitetaan asianomistajaa. Korkein oikeus katsoi kirjoituksen loukkaavan yksityiselämän suojaa.

Tapauksessa KKO 2005:82 oli kyse siitä, että Ilta-Sanomien lehtiartikkelissa oli kerrottu presidentinvaaliehdokkaan keskeisenä kampanja-avustajana toimineen henkilön avioliiton ulkopuolisesta suhteesta erään TV-toimittajan entiseen puolisoon. Korkeimman oikeuden ratkaisussa artikkelin katsottiin loukanneen kampanja-avustajan yksityiselämää.

Tapauksessa KKO 2006:20 kysymys oli johtavan kihlakunnansyyttäjän yksityiselämän suojasta hänen puolisoonsa kohdistuneen rikosepäilyn uutisoinnissa. Syytteen mukaan toimittaja oli kirjoittamassaan Helsingin Sanomien artikkelissa ilman laillista oikeutta julkisesti levittänyt syyttäjän yksityiselämästä tiedon, jonka julkistaminen oli ollut omiaan aiheuttamaan kihlakunnansyyttäjälle kärsimystä ja vahinkoa. Kirjoitus oli otsikoitu "Johtavan syyttäjän vaimoa epäillään valmisteveropetoksesta". Kirjoituksessa ei ollut mainittu syyttäjän nimeä, mutta hän oli ollut tunnistettavissa, koska kirjoituksessa oli mainittu syyttäjän virkanimike, asuinkunta, toimipaikka ja toimiminen syyttäjänä talousrikosasioissa. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, ettei kirjoitus ollut rikkonut syyttäjän yksityiselämän suojaa, sillä rikosepäilyn herättämät syyttäjän viranhoidon kannalta merkitykselliset kysymykset oikeuttivat mainitsemaan kirjoituksessa sellaisiakin tietoja, jotka ovat mahdollistaneet joillekin lukijoille syyttäjän tunnistamisen.

Huomattavaa julkisuutta saaneessa tapauksessa KKO 2010:39 oli kyse ex-pääministeri Matti Vanhasen entisen seurustelukumppanin Susan Ruususen ja Päämisterin morsian -nimisen kirjan julkaisseen kustannusyhtiön edustajan syyllistymisestä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämiseen sillä perusteella, että seurustelusuhdetta käsittelevässä kirjassa oli esitetty pääministerin yksityiselämää koskevia tietoja ja vihjauksia. Korkein oikeus katsoi, että Ruusunen ja kustannusyhtiön edustaja olivat syyllistyneet yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämiseen. Korkein oikeus otti erityisesti kantaa sananvapauden ja yksityiselämän suojan väliseen punnintaan, kun kyseessä oli yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa ollut asianomistaja. Vanhasen asemaa kuvattiin kirjassaa muun muassa seuraavin sanankääntein: "Keskiluokkaisen oloisessa Suomessa hyvinvoipa puoluejohtaja ja pääministeri elää aivan eri maailmassa kuin jokapäiväisten ruokamenojensa kanssa sinnittelevä yksinhuoltaja".

Tapauksessa KKO 2011:72 syyttäjä vaati toimittajille rangaistusta yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä 7 päivää -lehdessä julkaistujen artikkelien perusteella. Julkisuudessa esiintyneestä henkilöstä oli kyseisessä aikakauslehdessä julkaistu kaksi artikkelia, joissa oli käsitelty tämän aiemmin päättynyttä seurustelusuhdetta sekä suhteeseen sisältynyttä seksielämää. Korkein oikeus otti asiassa huomioon muun muassa sen, että julkisuuden henkilö oli ollut julkisuudessa pitkäaikaisesti, laajasti ja jatkuvasti. Toisaalta korkein oikeus katsoi, ettei henkilö ollut antanut suostumustaan sellaisten yksityisasioidensa julkistamista, joita hän ei ole itse tuonut julkisuuteen. Korkein oikeus kuitenkin päätyi siihen ratkaisuun, etteivät toimittajat olleet syyllistyneet yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämiseen.

Tapauksessa KKO 2013:69 oli kyse sekä kunnianloukkauksesta että yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. 7 päivää -lehdessä julkaistussa kirjoituksessa oli mainittu erään henkilön pettävän silloista seurustelukumppaniaan erään toisen naisen kanssa, jonka nimeä kirjoituksessa ei ollut mainittu. Kirjoituksessa oli kuitenkin kuvailtu naishenkilön ihonväriä ja ilmoitettu hänen asuinkuntansa. Kirjoituksessa oli lisäksi mainittu henkilöiden väliseen kanssakäymiseen liittyviä yksityiskohtia. Kirjoituksessa olleet lausumat olivat osittain liioittelevia ja vihjailevia. Korkein ei kuitenkaan pitänyt lausumia valheellisina tai halventavina siten kuin kunnianloukkausta koskevassa rikoslain pykälässä säädetään. Rangaistukseen tuomitseminen yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä edellyttää, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle. Koska asianomistaja oli vain kaksi päivää 7 päivää -lehdessä julkaistun kirjoituksen jälkeen käsitellyt toisessa laajalevikisessä julkaisussa suhdettaan naishenkilöön oma-aloitteisesti osoittivat, etteivät 7 päivää -lehdessä julkaistut tiedot ole olleet omiaan aiheuttamaan henkilölle vahinkoa tai kärsimystä.

Lopuksi

"Miehen on vastattava kunniansa loukkauksiin miekka kädessä."

Yllä mainittu muinainen sanonta ei ole merkityksetön nykyäänkään. Suomalaisessa rangaistusjärjestelmässä kunnianloukkaus, väärä ilmianto ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen ovat rikoksina ovat normaalisti lievimmästä päästä, yleisimmin päiväsakoilla sovitettavissa olevia rikoksia. Tästä huolimatta ihmiset ovat erityisen alttiita tekemään rikosilmoituksen poliisille, kun kyse on mainituista rikoksista. Lähivuosina oikeusoppineet ovatkin esittäneet, että etenkään tavallisia kunnianloukkauksia ei tulisi ylipäätään käsitellä tuomioistuimissa. Kysymys on yhtäältä siitä, että sananvapauden merkitys on korostunut erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaisesti. Toisaalta kyse on myös siitä käsityksestä, että kansalaisten tulisi sietää enemmän itseensä kohdistuvaa arvostelua, vaikka kyse olisikin esimerkiksi aiheettomasta tai valheellisesta arvostelusta. Epäilemättä taustalla on myös se tosiasia, että hankalassa taloudellisessa tilanteessa yhteiskunnan on säästettävä myös oikeuslaitoksen resursseista. Jäänee nähtäväksi, arvostavatko päättäjät enemmän edellä mainittuja seikkoja vai ihmisten oikeusturvan toteuttamista tuomioistuimissa myös vähäisempien rikosten osalta.

Perinnöttömäksi tekeminen ja lakiosa

Kuten tunnettua, Suomessa ei lähtökohtaisesti ole mahdollista tehdä rintaperillistään, eli omaa lastaan taikka tämän jälkeläistä, kokonaan perinnöttömäksi. Rintaperillisen oikeutta perintöön suojaa lakiosa. Lakiosa on suuruudeltaan puolet tälle lakimääräisen perimysjärjestyksen mukaan tulevasta perintöosuudesta. Jos perinnönjättäjällä on yksi lapsi, lakiosa on siis puolet omaisuudesta, jos kaksi lasta, lakiosa on kummankin osalta 1/4 ja niin edelleen.

Yllämainittu on siis perintökaaren asettama pääsääntö. Sen estämättä, mitä perillisen oikeudesta lakiosaan on säädetty, perittävä voi kuitenkin tehdä perillisen perinnöttömäksi, jos tämä on tahallisella rikoksella syvästi loukannut perittävää, hänen perimispolvessa olevaa sukulaistaan, ottolastaan tai tämän jälkeläistä. Sama on laki, jos perillinen jatkuvasti viettää kunniatonta tai epäsiveellistä elämää.

Perinnöttömäksi tekemisestä on määrättävä testamentissa ja samalla mainittava määräyksen peruste. Peruste on sen toteennäytettävä, joka vetoaa tähän määräykseen. Lisäksi se, joka aiheuttaa perittävän kuoleman tahallisella rikoksella, menettää automaattisesti oikeutensa perintöön. Tuomioistuin voi myös julistaa henkilön menettämään oikeutensa perintöön tai testamenttiin, jos hän on tahallaan hävittänyt tai salannut perittävän tekemän testamentin.

Todellisuus ei kuitenkaan ole aivan näin ankara. Lakiosaa on mahdollista tietyin edellytyksin yrittää kiertää erilaisin järjestelyin. Esittelen tässä niistä muutamia.

Vaikka joku olisi testamentissa jätetty perinnöttä ilman edellä selvitettyjä perusteita, lakiosa ei ole mikään automaattinen tai itsestään tuleva oikeus siihen oikeutetulle. Lakiosaan oikeutetun perillisen on vedottava testamentin tehottomuuteen ilmoittamalla lakiosaa koskeva vaatimuksensa testamentin saajalle haastemiehen välityksellä tai muutoin todistettavasti kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun testamentti on annettu hänelle tiedoksi. Perillinen ei voi myöskään vedota testamentin tehottomuuteen, jos hän on perittävän kuoltua luopunut lakiosastaan. Nimenomainen perinnöstä luopuminen perittävän eläessä on myös lähtökohtaisesti pätevä. Perillisellä on kuitenkin silloin oikeus lakiosaansa, jollei hän ole saanut siitä kohtuullista vastiketta taikka jollei hänen puolisolleen testamentin taikka jälkeläisilleen lain tai testamentin nojalla tule lakiosaa vastaavaa omaisuutta. Tällöinkin lakiosa edellyttää nimenomaista vaatimista. Lakiosan kiertäminen on siis mahdollista yksinkertaisesti kirjoittamalla testamentissa omaisuuden menevän haluamilleen perillisille, mikäli syrjäytetty lakiosaperillinen ei älyä tai halua lakiosaansa vaatia.

Yksi lakiosaa loukkaava tilanne on se, että perittävä on jo eläessään lahjoittanut omaisuuttaan siten, ettei lakiosaa enää tämän kuoltua ole jäljellä. Tavallisin tilanne lienee omaisuuden lahjoittaminen esimerkiksi suosien yhtä perillistä muiden ohi. Tällöin on kyse ns. suosiolahjasta. Sivuutetut rintaperilliset voivat vaatia lakiosansa täydennystä kanteella, joka on nostettava viimeistään vuoden kuluessa siitä, kun perillinen on saanut tiedon perittävän kuolemasta ja siitä perittävän tekemään lahjoitukseen tai muuhun oikeustoimeen sisältyvästä määräyksestä, joka loukkaa hänen oikeuttaan lakiosaan, kuitenkin viimeistään kymmenen vuoden kuluessa perittävän kuolemasta.

Toinen tavallinen vaihtoehto on se, että perittävä laittaa eläessään kaiken omaisuutensa säästöhenkivakuutukseen, jonka edunsaajaksi on määrätty vain yksi perillinen. Tällöin on perittävän suorittamat vakuutusmaksut, jos ne eivät ole olleet kohtuullisessa suhteessa hänen oloihinsa ja varoihinsa, perintöosaa määrättäessä luettava pesän varojen lisäykseksi, kuitenkin enintään vakuutusmäärään saakka. Sivuutetut rintaperilliset voivat näissäkin tapauksissa käyttää suojanaan edellä selitettyä lakiosan täydennyskannetta.

Suosiolahjan tai henkivakuutuskorvauksen saaja on kuitenkin velvollinen täydentämään rintaperillisen lakiosaa enintään sillä määrällä, mikä perintöosaa määrättäessä on luettava pesän varojen lisäykseksi. Näin ollen varsinkin säästöhenkivakuutuksella on tosiasiallisesti usein mahdollista määrätä perinnöstään vapaammin kuin vaikkapa pelkkää testamenttia tai lahjoituksia käyttämällä.

Seuraavassa artikkelissa käsittelen tarkemmin henkivakuutuskorvauksia perintösuunnittelussa.

Hoitotahto - tarvitsenko enää juristia?

Aiemmassa artikkelissa mainitsin Kanta-arkistosta ja sen mukanaan tuomista mahdollisuuksista tulevaisuudessa. Kanta-arkisto on siis kansallinen tietokanta, jossa jokainen voi tarkastella verkon välityksellä omia terveydentilaa koskevia tietoja, reseptejä ja terveydenhuollon kirjauksia. Kanta-arkistosta puhuttaessa on annettu julkisuuteen lausumia siitä, että Kanta-arkistoon voisi tallentaa oman hoitotahtonsa. Tämä on tullut mahdolliseksi kesäkuussa 2015. Hoitotahto tarvitaan edelleen kirjallisena, sillä Kanta-arkiston Omakantaan tallennettua hoitotahtoa ei vielä voida hyödyntää terveydenhuollossa. 

Kanta-arkiston etuna on kuitenkin se, että tulevaisuudessa, kun hoitotahtoa kyetään hyödyntämään arkistosta terveydenhuollossa, riittää sen tallentaminen yhteen paikkaan Kanta-arkiston verkkosivulla. Nykyisinhän tilanne on se, että hoitotahto tulee toimittaa jokaiseen hoitavaan yksikköön erikseen, mikäli halutaan varmistaa kaikkien hoitavien tahojen olevan tahdosta tietoisia. Tämä johtuu siitä, että eri hoitavissa yksiköissä on erilaiset tietokannat, jotka eivät kommunikoi keskenään. Kanta-arkistosta tieto hoitotahdosta tavoittaa kaikki hoitavat yksiköt, kun niiden tietojenkäsittelyohjelmat saadaan kommunikoimaan Kanta-arkiston kanssa.

Olisin kuitenkin odottanut Kanta-arkiston hoitotahto-osiolta hieman enemmän. Tällä hetkellä hoitotahto tallennetaan sille varattuun tyhjään tekstikenttään. Hoitotahdon tekijä joutuu siis kirjoittamaan sen alusta asti itse vailla ohjeistusta, etsien ohjeita verkosta tai kääntymällä ammattilaisen puoleen. Ehkä Kanta-arkistoa suunniteltaessa on päädytty siihen, että näin henkilökohtaisessa asiassa ei voida tarjota valmiita lausekkeita tai ohjaavia kysymyksiä, joihin vastata. Niin tai näin, juristien ja lääkärien työmaa hoitotahtojen laatimisen saralla saa jatkoa ainakin toistaiseksi.

Hoitotahdon laatimisessa avustaminen ei ole helppo tehtävä lääkärille tai juristillekaan. Lääkäri on tottunut sanomaan mikä lääke mihinkin auttaa ja juristi mihin tässä asiassa kannattaisi nyt vedota päämiehen edun ajamiseksi. Hoitotahtoa laadittaessa ei asiakkaalle voida antaa vastauksia, ainoastaan kysymyksiä, jotka on avattava havainnollistaen tulevaisuudessa tapahtuvia usein ikäviä kohtaloita. Toisinaan hoitotahtoa laativa asiakas lausahtaa kysyvästi ”mitä tähän nyt kannattaisi laittaa”, jolloin ammattieettisesti laatimisessa avustavan henkilön on vaiettava tai havainnollistettava asiaa tarkemmin, jotta asiakas kykenee muodostamaan mielipiteensä parhaan mahdollisen tiedon valossa.

Hoitotahdon laatimisessa on tärkeää tietää sekä lääketieteestä että oikeustieteestä. Lääketiede auttaa ymmärtämään mahdollisia tilanteita, joiden suhteen tahto halutaan ilmaista ja miten tällaisissa tilanteissa ilman hoitotahtoa yleensä toimitaan. Juristi usein ei tiedä tästä puolesta, mutta osannee muotoilla tahdonilmaisun siihen muotoon, ettei sitä tulkittaessa päädytä erilaiseen lopputulemaan kuin mitä tahdon ilmaisija on tarkoittanut. Epäselvyys saattaa syntyä esimerkiksi fraasista "minua ei saa elvyttää, mikäli lääketieteellisen arvion perusteella pitkäaikaisselviytymismahdollisuuteni ovat heikot". Lause siirtää vastuun arvioinnista ennaltamääräämättömälle taholle, eikä selvennä termien heikko tai pitkäaikainen sisältöä. Epäselvää hoitotahtoa tulkitsee ensisijassa hoitava yksikkö ja omaiset. Hoitotahdossa voidaan myös nimetä henkilö, kenen mielipiteellä halutaan olevan suurempi painoarvo ratkaisuja tehtäessä. Mikäli yhteisymmärrystä hoitoratkaisujen suhteen ei löydetä, voidaan asiaa joutua selvittämään tuomioistuimessa. Laadittaessa hoitotahtoa olisi asiakkaan kannalta suotavinta löytää siis juristi, joka ymmärtää terveydenhuollosta tai lääkäri, joka ymmärtää juridiikasta. 

Sekä juridisella että sairaanhoidollisella ammattitaidolla laaditun hoitotahdon ja ohjeistuksen sen lataamisesta Kanta-arkistoon saat edullisesti Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy:ltä. 

Kunnianloukkaus, väärä ilmianto ja yksityiselämää loukkaava tieto - Osa 2

21.5.2015 julkaistussa artikkelissa käsittelin kunnianloukkausrikosta tuoreimman korkeimman oikeuden oikeuskäytännön näkökulmasta. Kuten artikkelissa kerrottiin, myös väärällä ilmiannolla on yhteytensä kunnianloukkaukseen. Tässä artikkelissa käsitelläänkin väärää ilmiantoa korkeimman oikeuden (KKO) vuonna 2013 antaman ratkaisun ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) käytännön kannalta ja samalla selvitetään joiltain osin, minkälaisia yhteyksiä rikostyypillä on kunnianloukkaukseen.

Väärä ilmianto rikoslaissa

Väärästä ilmiannosta tuomitaan henkilö, joka antaa viranomaiselle tai tuomioistuimelle väärän tiedon ja siten aiheuttaa vaaran, että ilmiannettu esimerkiksi pidätetään, vangitaan, asetetaan syytteeseen tai tuomitaan rangaistukseen virheellisin perustein. Väärällä ilmiannolla tarkoitetaan siis viranomaiselle tehtyä ilmoitusta, jossa totuudenvastaisesti väitetään jonkun syyllistyneen rikokseen. Rikoksen tunnusmerkistö voi siis täyttyä, kun joku syyttää tuomioistuimen tai muun viranomaisen edessä toista rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. Rangaistusasteikkona väärässä ilmiannossa on sakkoa tai vankeutta enintään kolme vuotta.

Korkeimman oikeuden käytäntö

Tapausta KKO 2013:15 käsiteltiin myös aiemmassa kunnianloukkausta koskevassa artikkelissa. Tapauksessa kihlakunnanvouti oli ollessaan ulosottomiehenä panemassa täytäntöön päätöstä, jonka mukaan 11-vuotiaan lapsen tuli asua äitinsä luona, ottanut vastaanhangoittelevasta lapsesta ja tämän repusta kiinni ja yrittänyt irrottaa tämän otetta porraskaiteesta. Lapsen isä oli poliisille tekemässään tutkintapyynnössä ja esitutkinnassa väittänyt, että ulosottomies olisi muun muassa riuhtonut, kiskonut ja repinyt lasta niin, että tälle oli aiheutunut polvivamma ja että repun kantohihna olisi repeytynyt. Syyttäjä päätti jättää syytteen ulosottomiestä vastaan nostamatta, koska rikoksesta ei ollut näyttöä.

Tämän jälkeen käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat isän häntä vastaan nostetun syytteen mukaisesti väärästä ilmiannosta ja kunnianloukkauksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Korkeimman oikeuden mukaan selvitys ei kuitenkaan viitannut siihen, että isä olisi toiminut muutoin kuin vilpittömässä mielessä lapsensa oikeuksien valvomiseksi. Lapsen huoltajalla onkin velvollisuus turvata lapsensa kehitys ja hyvinvointi. Isä oli siis ollut velvollinen valvomaan, etteivät muut loukkaa hänen lapsensa oikeuksia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuinkin onkin painottanut ilmiantajan sananvapauden merkitystä silloin, kun kyse on lapsiin kohdistuneista oikeudenloukkauksista. Korkein oikeus piti siten selvänä, että virkamiehen suoja kunnianloukkauksia vastaan oli tapauksessa toissijaista.

Syyte hylättiin korkeimmassa oikeudessa, koska ei ollut perusteita katsoa, että isä olisi tahallisesti antanut antanut poliisille vääriä tietoja. Korkein oikeus perusteli lisäksi, että isällä oli ensinnäkin velvollisuus pysyä totuudessa. Vaikka isän katsottiin jossain määrin liioitelleen ulosottomiehen menettelyn moitittavuutta, pelkkä liioitteleminen ei sinänsä tarkoita sitä, että henkilö syyllistyisi väärään ilmiantoon, kunhan liioittelu ei ylitä sille sallittuja rajoja. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan rikosta koskevat väitteet voivat jossain määrin olla liioiteltuja tai yleistäviä, kunhan ne eivät ole täysin vailla tosiseikkojen tukea eivätkä merkitse aiheetonta henkilökohtaista hyökkäystä rikoksesta epäiltyä tahoa vastaan.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö

Rikoksena väärä ilmianto kohdistuu itse asiassa ensisijaisesti oikeudenkäyttöön eli tuomiovallan käyttämiseen ja vasta toissijaisesti yksityishenkilöön (tai virkamieheen) ja hänen oikeusturvaansa. Tällä tarkoitetaan sitä, että kriminalisoinnilla pyritään ehkäisemään perusteettomia oikeudenkäyntejä. Joka tapauksessa väärää ilmiantoa koskevissa tilanteissa vastakkain ovat myös ilmiantajan ja ilmiannetun edut. Jokaisella on oikeus saattaa epäilemänsä rikos viranomaisen selvitettäväksi. Toisaalta jokaisella on myös oikeus olla joutumatta perusteettomasti viranomaistoimenpiteiden kohteeksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tarkastelee väärää ilmiantoa ensisijaisesti sananvapauskysymyksenä – kuten tilanne on kunnianloukkauksenkin osalta. Oikeuskäytännössään EIT on katsonut, että erityisesti yksilön oikeus saattaa laittomaksi tai epäasianmukaiseksi kokemansa virkamiehen menettely viranomaisen arvioitavaksi on olennainen osa oikeusvaltiota. Sananvapauden rajoittamista on siis tulkittava ahtaammin silloin, kun kysymys on tällä tavoin esille tuodusta viranomaistoiminnan arvostelusta. Toisaalta, kun kysymys on oikeusviranomaisten kuten ulosottomiehen toiminnan arvostelusta, EIT on todennut, että on myös välttämätöntä suojella virkamiehiä perusteettomilta syytöksiltä. Kantaansa EIT on perustellut sillä, että luottamus virkatoimintaa kohtaan on pyrittävä säilyttämään.

Näkemyksessä on myös ongelmansa. Onhan selvää, että esimerkiksi poliitikot ja virkamiehet joutuvat sietämään vahvempaa arvostelua kansalaisilta, mikä esimerkiksi kunnianloukkausrikoksissa tarkoittaa sitä, että kynnys rangaista kansalaista viranomaisen arvostelusta on korkeammalla. Kuten aiemmassa artikkelissa todettiin, kunnianloukkauksena ei pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn esimerkiksi politiikassa ja julkisessa virassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Väärän ilmiannon osalta myös korkein oikeus on todennut, että viranomaisella, kuten ulosottomiehellä, on asemassaan velvollisuus sietää virkatoimiinsa kohdistuvaa arvostelua, jollei se ole perusteetonta tai asiattomasti loukkaavaa. Tästä näkökulmasta ilmiannetulle yksityishenkilölle tulisikin tarjota virkamiestä vahvempaa oikeussuojaa.

Yhteenveto

Korkeimman oikeuden ratkaisun ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella voidaan todeta, samoin kuin kunnianloukkauksenkin osalta, että väärää ilmiantoa tulkitaan ensisijaisesti sananvapauden näkökulmasta, vaikka väärän ilmiannon kriminalisoinnilla pyritäänkin ensisijaisesti tuomiovallan käyttämisen turvaamiseen. Sananvapauden korostaminen puolestaan johtaa siihen, että tuomitsemiskynnys väärästä ilmiannosta on asetettava suhteellisen korkealle. Seuraavassa artikkelissani käsittelen yksityiselämään loukkaavan tiedon levittämistä, jolla on kuin myös yhteytensä sekä kunnianloukkaukseen että väärään ilmiantoon.