Korkein oikeus vastaa tähtijuristin kysymyksiin


Ilokseni kirjoituksiani seurataan näemmä korkeinta oikeutta myöten. Esitin rapia vuosi sitten artikkelissani https://oikeusjuttu.wordpress.com/2017/04/24/vahingonkorvausvelan-vanhentuminen/ kiehtovan kysymyksen siitä, vanhentuuko oikeus kaupan purkamiseen yleisten vanhentumissäännösten mukaisesti. Nyt asiaa ei tarvitse enää pohtia akateemisesti, sillä korkein oikeus on vastannut kysymykseeni. Samalla lukiessani edellistä artikkeliani huomaan, etten jostain syystä ollut sen loppusutkauksessa huomioinut maakaaren säännöstä siitä, että joka tapauksessa kaupan purkua sääntelee 10 vuoden kanneaika. Siitä huolimatta kysymys on relevantti yleisen vanhentumisajan (3 vuotta) osalta.                

Korkeimman oikeuden ratkaisun 2018:38 tapauksessa oli kyse siitä, onko kiinteistön kauppaa koskevaan purkuvaatimukseen sovellettava vanhentumislain 4 §:n mukaista yleisvanhentumisaikaa tai onko ostaja jostakin muusta syystä menettänyt oikeutensa vaatia kaupan purkua.

Tapauksessa A on 30.10.2009 ostanut X:n jakamattoman kuolinpesän osakkailta B:ltä ja C:ltä kiinteistön sillä olevine rakennuksineen 52.000 euron kauppahinnalla. Kaupan jälkeen A on havainnut rakennuksessa laaja-alaisia kosteus- ja homevaurioita. A on vauriot havaittuaan ilmoittanut niistä B:lle. A on 23.5.2010 kirjallisesti vaatinut, että kiinteistön kauppa puretaan, ja pyytänyt myyjiä ilmoittamaan suostumisesta vaatimukseen viimeistään 7.6.2010. Osapuolet ovat neuvotelleet asiasta kesällä 2010 pääsemättä yhteisymmärrykseen. Tämän jälkeen osapuolet eivät olleet olleet toisiinsa yhteydessä. A on 12.9.2014 pannut vireille kanteen, jossa hän on ensisijaisesti vaatinut kaupan purkamista. Myyjät vastustivat kannetta muun ohella sillä perusteella, että A oli menettänyt oikeuden vaatia kaupan purkamista, koska hän ei ollut nostanut kannetta tai muuten palannut asiaan kohtuullisessa ajassa reklamaationsa jälkeen. Ainakin vaatimus oli velan vanhentumisesta annetun lain (jäljempänä vanhentumislaki) mukaan vanhentunut kolmessa vuodessa vaatimuksen esittämisestä.

Korkeimmassa oikeudessa oli siis ratkaistavana se kysymys, koskeeko ostajan vaatimusta yleinen vanhentumisaika, tai oliko ostaja muutoin passiivisuutensa takia menettänyt oikeuden vaatia kaupan purkamista.

Lyhyestä virsi kaunis: korkeimman oikeuden tulkinnan mukaan velan vanhentumista koskeva säännös ei tapaukseen sovellu. KKO totesi sinänsä, että myyjään kohdistettu purkuvaatimus on vanhentumislain 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua rahavelkaa koskeva vaatimus, johon sovelletaan vanhentumislakia. Tästä huolimatta (pitkäveteisten perustelujen jälkeen) korkein oikeus katsoi, että kiinteistönkaupan purkamista koskevaan vaatimukseen ei sovelleta vanhentumislain 4 §:n mukaista kolmen vuoden vanhentumisaikaa. Siten A:n vaatimus ei ole vanhentunut vanhentumislain nojalla.

Korkein oikeus katsoo, että virheestä ja purkuvaatimuksesta ilmoittanut ostaja voi passiivisuutensa perusteella menettää oikeutensa vaatia kaupan purkamista jo ennen maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentin mukaisen kanneajan umpeutumista. Tätä perusteltiin ennen muuta sillä, että virheilmoituksen jälkeinen ostajan passiivisuus voi olla myyjän kannalta haitallista. Myyjälle voi passiivisuuden perusteella syntyä käsitys, että ostaja on luopunut esittämästä vaatimuksia virheen perusteella. Tällainen käsitys voi syntyä erityisesti silloin, jos ostaja jää passiiviseksi huomattavan pitkäksi ajaksi sen jälkeen, kun myyjä on ilmaissut vastustavansa ostajan vaatimuksia. Jos myyjä olettaa ostajan luopuneen vaatimuksistaan, myyjällä ei enää ole aihetta varautua asiaa koskevaan oikeudenkäyntiin tai kaupan purkamiseen. Tällaisessa tilanteessa se, että ostaja yllättäen palaa asiaan vuosien kuluttua panemalla kanteen vireille, on omiaan aiheuttamaan myyjälle huomattavaa haittaa.

Arvioitaessa sitä, onko passiivisuudella yksittäisessä tapauksessa tällainen vaikutus, merkitystä on erityisesti passiivisuuden kestolla sekä sillä, kuinka haitallista passiivisuus on kyseisen tapauksen olosuhteissa ollut asian selvittämisen ja myyjän aseman kannalta. Lisäksi merkitystä on sillä, ovatko passiivisuudesta aiheutuvat haitat olleet ostajan ennakoitavissa siten, että hänen voidaan edellyttää ottaneen ne huomioon päättäessään menettelystään asiassa, ja onko ostajan passiivisuudelle ollut hyväksyttäviä syitä.

Kyseisessä ratkaisussa korkein oikeus katsoi, että myyjien vastuun arviointi on ajan kulumisen vuoksi vaikeutunut merkittävästi verrattuna siihen, että asian selvittämistä olisi jatkettu kohtuullisessa ajassa kesän 2010 jälkeen. Kun kiinteistö on jätetty tyhjilleen ja vauriot korjaamatta, on selvää, että vauriot ovat ajan kulumisen myötä pahentuneet. Pitkän aikaa kaupan jälkeen on vaikeampaa arvioida sitä, mikä kohteen kunto on ollut kaupantekohetkellä ja miltä osin sen viat ovat olleet havaittavissa ennen kauppaa. Tämä on omiaan vaikeuttamaan sekä sovinnolliseen ratkaisuun pyrkimistä että näytön esittämistä oikeudenkäynnissä. Myöskään myyjien passiivisuudella asiassa ei katsottu olleen vaikutusta arviointiin, vaan myyjien kiistämisen jälkeen pallo on ollut ostajalla.

Näillä perusteilla korkein oikeus päätyi katsomaan, että ostaja on menettänyt oikeutensa vaatia kaupan purkamista ja kanne on näin ollen hylättävä.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, ettei kattavankaan reklamaation ja vaatimusten esittäminen turvaa ostajan oikeutta loputtomiin, vaan asiassa on tehtävä päätös toimiin ryhtyessä kohtuullisessa ajassa. On sinänsä mahdotonta sanoa, mikä on se aika jonka kuluessa kanne tulisi viimeistään nostaa, mutta joka tapauksessa vuosikausien odottelusta tai jahkailusta voi seurata lopullinen oikeudenmenetys, vaikka reklamaatiot ja vaatimukset olisikin esitetty ajallaan. Vahingonkorvausta ja hinnanalennusta koskevilta osin ehdoton takaraja on tietenkin yleinen vanhentumisaika, eikä näemmä kaupan purunkaan osalta hirveästi sitä pidempi.

Nollatuntisopimuksiin liittyviä muutoksia

Kesäkuusta alkaen nollatuntisopimusten piiriin kuuluvien työntekijöiden asemaa on pyritty parantamaan. Lainmuutos koskee siis sopimuksia, joissa työaika on sovittu kiinteän työtuntimäärän sijasta niin sanotusti liukuvana eli esimerkiksi 0-40 tuntia viikossa tai 20-30 tuntia viikossa. Lainmuutos koskee myös niitä työntekijöitä, jotka kutsutaan töihin tarvittaessa. Edellä mainittuja sopimuksia kutsutaan lainmuutoksen myös vaihtelevan työajan sopimuksiksi. 

Milloin vaihtelevasta työajasta voidaan sopia?

Jos työnantajalla on kiinteä työvoiman tarve, vaihtelevasta työajasta ei voida sopia. Vaihtelevan työajan alarajaa ei saa sopia pienemmäksi kuin todellinen työvoimatarve edellyttää. Jos siis työnantaja tosiasiassa tarvitsee työvoimaa vähintään 10 tuntia viikossa, työnantaja ei voi määritellä työajaksi esimerkiksi 0-20 tuntia viikossa. Mikäli vaihtelevasta työajasta sovitaan työnantajan aloitteesta, työnantajan on annettava selvitys siitä, missä tilanteissa ja missä määrin työnantajalle syntyy työvoimatarvetta. 

Muutokset sairausajan palkkaan

Sairausajan palkka pitää maksaa, kun 1) työkyvyttömyysaikaan kohdistuva työvuoro on merkitty työvuoroluetteloon, 2) siitä on muutoin sovittu tai 3) olosuhteisiin nähden voidaan pitää selvänä, että työntekijä olisi työkykyisenä ollut työssä.

Irtisanomisajan ansionmenetys

Jos työnantaja irtisanoo työntekijä ja jos työnantajan irtisanomisaikana tarjoaman työn määrä alittaa viimeistä työvuoroa edeltäneiden 12 viikon keskimääräisen työn määrän, työnantajan on korvattava alituksesta aiheutuva ansionmenetys.

Työvuoroluettelot

Lainmuutoksen myötä työntekijän on saatava tieto työvuoroistaan aiempaa aikaisemmin. Jokaisella työpaikalla on joka tapauksessa oltava työvuoroluettelo, josta ilmenee työajan alkaminen ja päättyminen. 

Työttömyysturva

Mikäli työtä on tarjolla vain vähän, työntekijä voi saada niin sanottua soviteltua työttömyysetuutta. Mikäli työntekijä irtisanoutuu työstään eikä työtä ole viimeisten 12 viikon aikana ollut millään viikolla tarjolla pääsääntöisesti vähintään 18 tuntia, korvauksetonta määräaikaa eli ns. karenssia ei aseteta. Lainmuutoksen ulkopuolelle on kuitenkin rajattu ne tilanteet, joissa työnantaja takaa työnantajalle jonkin tietyn määrän työtunteja.

Uskonnollinen aamunavaus - vakaumus ja leimaantuminen

Kouluissa järjestetään näemmä edelleen aamunavauksia, joista osa on sisällöltään uskonnollisia. Eräässä koulussa oli päädytty järjestämään aamunavaus tavan mukaan keskusradion kautta, mikä johti siihen, etteivät pakanalliset päässeet piiloon kristillisiltä viesteiltä ja asiasta seurasi tietysti kantelu oikeusasiamiehelle. Kanteluun vastattiin siten, että kyseessä oli perinne ja ettei uutta toimintakulttuuria oltu ehditty juurruttaa koulussa. Oletettiin, että vähemmistöuskoiset luikertelisivat äänen kuulumattomiin. 

Apulaisoikeusasiamies piti selvänä, ettei kyseisen kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelujen selvityksessä esiin tuoduilla perinteillä ja uuden toimintakulttuurin juurruttamisen vaatimalla ajalla voida perustella sitä, että kukaan vastoin tahtoaan joutuisi koulussa osallistumaan itselleen vieraan uskonnon harjoittamiseen.

Aikanaan Lahdessa yläasteella ja lukiossa uskonnollisia aamunavauksia järjestettiin kerran viikossa koulurakennuksen pääaulassa. Luikertelukulttuuri oli juurtunut vahvaksi ja pakanalliset hiipivät pois aulasta käytävää pitkin äänen tavoittamattomaan toiseen aulaan, jossa he olivat keskenään ja jutustelivat mukavia uskonnollisen aamunavauksen ajan. Yleensä heillä oli kuulemma todella kivaa ja heidän sisäistä kapinallista sieluaan tai jotain muuta hiveli opettajien lievästi paheksuvat katseet. 

Apulaisoikeusasiamies totesi, että kaupungin toimittamasta selvityksestä ei lainkaan ilmene, onko näille kantelussa kerrotulla tavalla uskonnollista ainesta sisältäville päivänavauksille edes pyritty järjestämään vaihtoehtoista, vastaavaa ja mielekästä toimintaa. Selvityksestä ei myöskään ilmene, miten oppilaita ja huoltajia käytännössä tiedotetaan näiden päivänavausten tai niille vaihtoehtoisten tilaisuuksien ajankohdista tai sisällöstä, eikä sitä, miten heitä ohjataan ilmoittamaan osallistumisesta tai tapauskohtaisista poikkeuksista osallistumiseen.

Ajat ovat siis muuttuneet. Luikertelukulttuurille ei enää ole sijaa ja jatkossa uskonnottomille tai muun uskontoisille on järjestettävä vaihtoehtoista ohjelmaa ja vielä mielekästä sellaista. Olisi tietysti tasavertaisuuden näkökulmasta tärkeää, ettei korvaava toiminta ole liian mielekästä, kuten ei usein aamunavauksetkaan. Oikeus olla osallistumatta konkretisoituisi ehkä parhaiten kuitenkin juuri siten, että jatkettaisiin kuten ennenkin eli siten, ettei tilalle tulisi mitään. Samallahan konkretisoituisi  hieman se kadotus, jonne mahdollisesti on joutumassa. 

Selvityksestä ei tarkemmin ilmene, miten A:n kaupunki katsoo tällä järjestelyllä voitavan turvata oppilaiden yhdenvertaisuus ja oikeus olla osallistumatta näihin tilaisuuksiin niin, ettei leimautumista aiheudu ja niin, ettei koulu saa omilla toimillaan aikaan sitä, että henkilö joutuisi suoraan tai välillisesti paljastamaan vakaumuksensa.

Leimaantuminen ja vakaumuksen paljastaminen? Eikö se, että uskonnon opetuksen alkaessa osa oppilaista menee kristillisille, osa islamistiselle ja osa elämänkatsomukselliselle oppitunnille selkeästi ole näkyvä seikka ja siten johda johonkin olettamukseen vakaumuksesta? On, mutta se ei välttämättä ole leimaava seikka. Kysyin varmuudeksi 10-vuotiaalta, koska epäilin omia muistikuviani siitä, että ala-asteella, eikä oikeastaan yläasteellakaan leimattu ketään taikka oikeastaan edes keskusteltu siitä mihin kukin uskoo.  

Muistikuvani sai vahvistuksen. 4-luokkalaiset tietävät minkä uskonnon oppitunnille kukakin luokkakaveri osallistuu, mutta asian käsittely jää siihen. Jopa 10-vuotiaan käyttämät termit ”uskonnolliset, uskonnottomat, islamilliset” kuvaa sitä, ettei käsityksiin sisälly olettamaa siitä, mihin ryhmään kuuluva uskoo. Lapsi saattaa uskoa varmuudeksi vähäsen taikka olettaa uskovansa, mutta aihe on niin epävarmuuden täyttämä, ettei se ole pelimaailmaan ja Deatan Youtube-videoihin verrattava puheenaihe. Muistetaan vielä, että ala-asteella (lienee alakoulu nykyään?), on juuri luovuttu Joulupukista ja hammaskeijusta, elämä ei ole helppoa, eikä rahkeita yleensä ole kivien heittelyyn. Leimaantuminen tai vakaumuksen paljastuminen on erityisesti alaikäisten kohdalla ehkä hieman karrikoitu pelko. Harva siis on uskossaan niin vahva, että kykenisi leimaamaan toista tai syvään vakaumukseen itse lapsena. 

Rikoksesta epäillyn/syytetyn puolustajasta

Moni on saattanut, ihmetellen tai ei, huomata tällä viikolla alkaneessa terroristi-oikeudenkäynnissä, että Turun puukotuksista syytetty marokkolaismies on ikään kuin itse myöntänyt olevansa terroristi mutta hänen puolustajakseen määrätty asianajaja on silti kiistänyt moisen. Miten tämä on oikein mahdollista?

No, itse asiassa varsin helposti. Puolustajalla tarkoitetaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (ROL) 2 luvun 1 §:n mukaista puolustajaa. Kyseinen pykälä kuuluu seuraavasti:

Rikoksesta epäillyllä on oikeus itse huolehtia puolustuksestaan esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä.

Epäillyn pyynnöstä hänelle on määrättävä puolustaja, jos:

1) häntä epäillään tai hänelle vaaditaan rangaistusta rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin neljä kuukautta vankeutta, tai tällaisen rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta siihen; tai

2) hän on pidätettynä tai vangittuna.

Epäillylle on määrättävä puolustaja viran puolesta, kun:

1) epäilty ei kykene puolustamaan itseään;

2) epäilty, jolla ei ole puolustajaa, on alle 18-vuotias, jollei ole ilmeistä, ettei hän tarvitse puolustajaa;

3) epäillyn valitsema puolustaja ei täytä puolustajalle asetettavia vaatimuksia tai kykene asianmukaisesti puolustamaan epäiltyä; tai

4) siihen on muu erityinen syy.

Käytännössä asia menee useimmiten sillä tavalla, että jos 1. momentin mukaiset edellytykset täyttyvät, rikoksesta epäilty (tai syytetty) voi itse pyytää puolustajan määräämistä, mikä käytännössä tapahtuu siten, että syytetty hakeutuu valitsemansa lakitoimiston puheille ja lakimies hoitaa puolustajan määräyksen hakemisen. Puolustajaan on aina oikeus, jos epäillään tai syytetään rikoksesta, josta vaadittu rangaistus on vähintään neljä kuukautta vankeutta. Tällaisia rikoksia ovat käytännössä kaikki rikokset, joiden nimikkeessä on sana ”törkeä” (lukuun ottamatta törkeää rattijuopumusta tai törkeää liikenneturvallisuuden vaarantamista), sekä itsestään selvästi vakavat henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset. Tällöin puolustajan palkkio maksetaan aina valtion varoista, mutta mikäli syytetty todetaan syylliseksi (ja hänen tulotasonsa sen salli), voidaan tuomittu velvoittaa maksamaan takaisin puolustajan palkkion valtiolle.

Kuitenkin esimerkiksi silloin, kun rikos ei ole aivan vähäinen ja epäiltynä on alaikäinen tai syytetty ei muista syistä kykene huolehtimaan omasta puolustuksestaan, puolustaja voidaan (ja pitäisi) määrätä viran puolesta. Käytännössä se tapahtuu usein niin, että tuomioistuin soittaa tietylle lakimiehelle ja kysyy, kiinnostaisiko tämmöinen homma. Kyllähän lakimiehiä yleensä kiinnostaa, kun maksaja on varma. Puolustaja työskentelee aina valtion asetuksen mukaisella palkkiolla (läht. koht. 110e/tunti) eikä hänellä ole oikeutta laskuttaa päämieheltään tai keneltäkään muultakaan mitään tuon summan päälle. Ihan ok veloitus useimmissa asioissa, vaikka ei useimpien toimistojen täyteen veloitukseen pääsekään.

Jos nyt viimein päästään ensimmäisessä kappaleessa esitettyyn kysymykseen, miksi puolustaja sitten voi kiistää päämiehensä syyllisyyden jopa tämän myöntämisestä huolimatta? Se johtuu tietyssä mielessä puolustajan roolista. Puolustaja on velvollinen huolellisesti hyvää asianajotapaa noudattaen valvomaan päämiehensä etua ja oikeutta sekä siinä tarkoituksessa edistämään asian selvittämistä. Puolustaja voi ja hänen täytyy ajaa päämiehensä puolustusta parhaaksi näkemällään tavalla, tarvittaessa vaikka päämiehensä myöntämisestä poikkeavasti. Ei ole ollenkaan tavatonta, että syytetty myöntää rikoksen, jota hän ei selvästi ole tehnyt, esimerkiksi pelätessään oikean rikoksen tekijän kostoa tms. Tällöin puolustajan velvollisuus on kiistää syyte jopa päämiehensä myöntämisestä poiketen. Vääräleuka voisi tietysti kysyä, onko päämiehen edun mukaista, että oikea syyllinen Ville Vaimonhakkaaja tuomitaan ja hän vapauduttuaan listii sitten syylliseksi kaavaillun tahon kun joutuikin itse kärsimään tuomion, mutta se on semmoista.

Jatkoartikkeli: Kerran saa lyödä maassa makaavaa työkaveria nyrkillä naamaan - pikkujouluissa

Lakimiehemme Jan Huovinen on jo aikaisemmin käsitellyt työpaikkanyrkkeilyyn liittyvää tematiikkaa. Huovisen artikkeli on luettavissa täältä. Tiivistettynä kyse oli siitä, että huitaiseminen työkaveria puolihuolimattomasti kasvoihin ei voi vielä johtaa työsuhteen purkamiseen. Tässä tapauksessa työntekijällä oli tosin ollut takanaan pitkä ja nuhteeton työura työpaikalla.

Tällä kertaa Turun hovioikeus on osoittanut perustelukykyään maaliskuussa antamassaan ratkaisussa, jossa hovioikeus katsoi, että yhtiöllä ei ollut asiallista ja painavaa syytä pahoinpitelijän työsopimuksen irtisanomiseen.

Tässä tapauksessa pahoinpitely oli tapahtunut yhtiön pikkujouluissa. Hovioikeus totesi irtisanotun henkilön A:n tarttuneen kiinni työkaveriinsa B:hen, painineen B:n kanssa, lyöneen B:tä nyrkillä kasvoihin niin, että B oli kaatunut lattialle, sekä lyöneen maassa maannutta B:tä nyrkillä kasvoihin. B sen sijaan oli tappelun aloittaja, mutta hänen katsottiin syyllistyneen ainoastaan lievään pahoinpitelyyn ja laittomaan uhkaukseen.

Homman nimi on siis ensinnäkin se, että tappelun aloittamatta jättäminen on lieventävä asianhaara. Näin sen varmasti kuuluukin mennä. Toinen olennainen seikka oli, että hovioikeus katsoi muualla kuin työssä tapahtuneen sopimattoman käytöksen olevan vähemmän tuomittavaa, vaikka työpaikan ulkopuolinenkin väkivalta voi oikeuttaa päättämään työsuhteen.

Pahoinpitely oli siis tapahtunut hovioikeuden mukaan "työnantajan järjestämän tilaisuuden yhteydessä". Kyse on siis pikkujouluista, joissa arvatenkin viina on virrannut. Kun kerran ihmiset ovat juovuksissa, heidän tekojaankin voidaan arvioida lievemmin (tällaista perustelua ei löydy hovioikeuden tuomiosta).

Lisäksi hovioikeuden mielestä oli olennaista, että A ja B eivät olleet tuntenut toisiansa entuudestaan eivätkä he olleet olleet työpaikalla tekemisissä toistensa kanssa.

Jos siis pahoinpitelet työkaveriasi, mitä en voi suositella, muista ainakin seuraavat säännöt:

  • Lyö ennemmin avokämmenellä kuin nyrkillä. Lyönnin kovuutta harvoin arvioidaan. Olennaista on sormien asento kämmenen ja kasvojen kohtaamisen hetkellä.
  • Lyö ennemmin pikkujouluissa kuin aamu- tai perjantaipalaverissa.
  • Aloita pahoinpitely vasta vastapuolen aloitteen jälkeen. Tämän jälkeen ei ole juurikaan merkitystä esimerkiksi sillä, että meneekö homma hätävarjelun liioitteluksi vaiko ihan silkaksi puolustuskyvyttömän pahoinpitelyksi.
  • Käy puntilla, jotta kykenet päihittämään tappelun aloittajan.
  • Varmista, että pahoinpideltävä on sinulle entuudestaan tuntematon henkilö.
  • Hanki mahdollisimman pitkä ja nuhteeton työura saman työnantajan palveluksessa.

Tämä artikkeli sisältää pelkkiä kärjistyksiä eikä sitä tule tulkita miltään osin juridisesti pätevänä julkaisuna.

​​​​​​​Elinkautinen - kesto ja sen harkinta

Suomessa vuonna 2016 vapautuneen elinkautista suorittaneen vangin rangaistuksen keskipituus oli 14,0 vuotta. Vaihteluväli on ollut viimeisen 10 vuoden aikana 13,5-22,4 vuoden välillä. Suomalaisen elinkautisen voitaneen kuitenkin ajatella tarkoittavan noin 14 vuotta. Keskiarvo ei ole poikkeukseton sääntö, jos asiasta kysyy sellaisilta elinkautisvangeilta, jotka ovat istuneet jo yli 20 vuotta, eivätkä tiedä vapautumisensa ajankohtaa – heitä esiintyy toisinaan televisiossakin, joten itsestään selvyytenä 14 vuotta ei kannata pitää. Euroopassa keskiarvot ja lukemat vaihtelevat. Virossa ja Puolassa elinkautinen on hieman synkempi, Tanskassa ollaan lähellä Suomea.

Ihmiskohtalot ovat yksilöllisiä sen osalta minkälaiseksi elinkautista suorittavan vangin vaarallisuus yhteiskunnalle ja toisen ihmisen hengelle arvioidaan, ja tällä on vaikutusta siihen, milloin elinkautinen päättyy. Ratkaisun siitä, milloin vankilan muuri jää selän taakse, tekee Helsingin hovioikeus.

Elinkautisvangille tehdään Suomessa nykyisin tuomion loppupuolella arvio hänen riskistään syyllistyä vapautumisen jälkeen henkeen tai terveyteen kohdistuvaan rikokseen – riskiarvio. Arvio tehdään sen yhteydessä, kun vanki on suorittanut 12 vuotta (tai 10 v, jos rikos alle 21 v.). Riskiarvion oikeuspsykiatrinen osa toteutetaan Psykiatrisessa vankisairaalassa.

Vaarallisuuden ja väkivaltaisuuden ennustamista on verrattu sään ennustamiseen. Suomessa tiedetään hyvin, ettei varmaa ennustetta ole. Arviossa keskitytään kuitenkin todennäköisyyden arvioimiseen sille, että tietynlainen tapahtuma tapahtuu tulevaisuudessa. Historiatietojen kerääminen tutkittavasta ja soveltuvien arviointimenetelmien käyttäminen auttavat tekemään riskiarvioinnista niin tarkan ja luotettavan kuin mahdollista. Arviossa kiinnitetään huomiota esimerkiksi tutkittavan käyttäytymiseen arviointijaksolla, vankilassa jo vietetyn ajan käyttämiseen, yhteydenpitoon, kouluttautumiseen ja suunnitelmiin sekä päihteiden käyttöön.  

Riskiarvion tekeminen kestää tavallisesti viikosta kahteen. Arvion tuloksia voidaan hyödyntää myös muutoin, kuin pelkän vapauttamisen suhteen. Hallituksen esityksen (HE 279/2010) mukaisesti, mikäli kolmiportaisesta arviosta saisi risuja, voitaisiin saatuja tutkimustuloksia hyödyntää vankeusajan suunnittelussa. Vastaavasti jos arviossa päädyttäisiin lievään uusimisriskiin, voitaisiin tuloksia hyödyntää vapautumista varten laadittavassa suunnitelmassa.

Tutkimusprofessori Hannu Lauerma on pitänyt karkeana arviona sitä, että kun 50 ihmisen kanssa käydään asiat perusteellisesti läpi, niin voisi toivoa, että yksi henkirikos vältetään (IS 13.4.2015). Suomen vähäisessä henkirikosmäärässä varsin kohtalainen tulos. Suomessahan surmataan reilusti alle sata, lähemmäs viisikymmentä ihmistä vuosittain, mikä on tilastollisesti ennätyksellistä.

Rikos- ja mielenterveyslainsäädäntöä ei ole synkronoitu yhteen. Ihminen voi olla vaarallinen, mutta ei mielisairas, joten häntä ei voida määrätä pakkohoitoon. Asiaa on pohdittu STM:ssä vuonna 2005 (työryhmämuistio 2005:20), joka ehdotti tahdosta riippumattoman hoidon mahdollisuuden laajentamista psykoosipiirteisiin persoonallisuushäiriöisiin. Suomessa edellytetään kuitenkin enemmän – mielisairautta. Tämä tarkoittaa sitä, että pelkkä pahuus tai vaikkapa seksuaalisista yllykkeistä kumpuava halua vahingoittaa tai jopa tappaa, ei välttämättä täytä edellytyksiä pitää tekijää määräämättömän ajan poissa yhteiskunnasta.

Kuuluisana tapauksena Veikko ”Jammu” Siltavuori tuomittiin 15 vuoden vankeuteen jo vuonna 1989. Hän pääsi ehdonalaiseen tammikuussa vuonna 2000. Kuitenkin odottamassa oli Niuvanniemen oikeuspsykiatrinen sairaala ja tahdosta riippumaton hoito. Hoito kesti 12 vuotta Siltavuoren kuolemaan saakka, joten vailla vapautta aikaa kertyi yhteensä 27 vuotta. On mahdotonta sanoa toimiko terveydenhuolto ja tuomioistuinlaitos tilanteessa tavoitteellisesti samassa joukkueessa. Ne jotka tietävät, eivät voi kertoa. Itse en tiedä, joten voin spekuloida. Toisinaan uutisissa on tapauksia, joissa vapaaksi on ”jouduttu” päästämään henkilö, joka kaikkien mittarien valossa on erittäin vaarallinen muiden turvallisuudelle. Näissä tilanteissa lainsäädäntö on vielä harmillisen hampaaton.

Lainsäädännön tietynlainen löysyys sen suhteen, ettei elinkautinen ole ikuinen, voidaan hyvin perustella vaikkapa tilastoilla, joiden mukaan merkittävä valtaosa henkirikoksen tehneistä ei uusi rikostaan. Elinkautisvankien uusintarikollisuus on vähäisempää kuin kaikkien vankeusvankien keskimäärin. Vuodesta 1980 lähtien elinkautisvankeja on vapautettu kaikkiaan 73 henkilöä ja heistä 16 on palannut vankilaan vuoden 2009 loppuun mennessä. Uusimisprosentti on 21,9 %. Vankeusvangeilla viiden vuoden seuranta-ajalla uusimisprosentti oli 54,7 % vuonna 2012. Tilasto on tältä osin hieman vanhaa.

Keskustelua herää usein silloin kuin julkisuudeltaan korkean profiilin pahantekijä vapautuu vankilasta tai on vapautumassa. Tällaisen keskustelun voidaan ennakoida olevan melkoisen kuumaa vuoden 2030 tienoilla, jolloin esimerkiksi Turussa puukotuksia tehneen henkilön kohdalla laaditaan mahdollisesti arviota hänen riskistään.  

Vastuuta voidaan lainsäätäjän toimesta sälyttää oikeuspsykiatrian puolelle, mutta se on ristiriidassa sen kanssa, että terveydenhuollon henkilökunta ei oikein etiikkansa puolesta saisi olla koventamassa rangaistuksia, ainakaan, jos WHO:lta kysytään. Nähdäkseni silloin, jos merkittävin peruste päätettäessä kestääkö tuomio 14 vuotta vai 18 vuotta (tai 25 vuotta), on terveydenhuollon ammattihenkilöillä, vaara etiikan kestävyydestä suhteessa kutsumukselliseen yksilön auttamiseen vaarantuu. Tästähän oli lääkäriskunnalla jonkinlainen valakin. Päätösvallan on siksi asiassa syytä näyttäytyä olevan Helsingin hovioikeudella, missä se kaiketi onkin, sillä hovioikeuden ratkaisut eivät ole aina linjassa terveydenhuollon ammattilaisten tekemien arvioiden taikka Rikosseuraamuslaitoksen arvioiden kanssa. Tässä kohtaa lienee syytä täsmentää, että myös Rikosseuraamuslaitoksen keskushallintoyksikkö osallistuu sopan valmistamiseen lausunnollaan eli kyse ei ole ainoastaan oikeuspsykiatriasta ja Helsingin hovioikeudesta. Mahtunee joukkoon muutama lakimieskin ansaitsemaan leipänsä.  

On tärkeää, että terveydenhuollon henkilökunta, erityisesti lääkärit, saavat pitää valkoisen takkinsa puhtaana sekä öisin tyynyinään puhdasta omatuntoa, joka tunnetusti on paras päänalunen. Luottamus lääkäriä kohtaan säilyy silloin uomassaan ja vastaanotolle mentäessä voi kukin jälleen uskoa joka sanaan kuin lapsena Joulupukkiin. Ketunhäntää kantamaan oikea taho on edelleen lakimies, joka on siihen tottunut, kun on ammattiaan harjoittanut.   

 

 

Mistä rahat, jos tuomitulla ei ole millä maksaa?

Tällä viikolla käsitellään yleisellä tasolla asiaa, jota monet eivät välttämättä osaa ottaa huomioon pohtiessaan, kannattaako riita- tai rikosasioissa riidellä tai esittää vaatimuksia, vaikka olisi kuinka oikeassa. Eri tapaukset voi oikeastaan jakaa kolmeen kategoriaan: käsittelen riita-asioita, omaisuusvahinkoon liittyviä rikosasioita ja kolmanneksi henkilövahinkoon liittyviä rikosasioita tässä järjestyksessä.

Ongelman ydinhän on se, että käräjäoikeuden (tai ylemmän oikeusasteen) langettavasta tai velvoittavasta tuomiosta ei hirveästi ole hyötyä, jos vastapuolella ei ole millä maksaa. Riita-asioissa voi olla vaikka miten mittavia vaatimuksia jotka käräjäoikeus sitten tuomitsee vaaditun mukaisesti, mutta mikäli vastapuoli on varaton (eli häneltä ei edes ulosotossa saataisi mitään perittyä), kannattaa miettiä tarkkaan, onko vaatimuksia järkeä lähteä ajamaan. Kantajan tulee joka tapauksessa itse maksaa oikeudenkäyntimaksu (joitakin satasia) ja mahdolliset omat oikeudenkäyntikulunsa (satasia – jopa kymmeniä tuhansia riidan laadusta ja laajuudesta riippuen). Mistään muualta rahoja ei saa, eikä valtio tai oma asiamies yleensä armahda kuluista, vaikka niitä ei vastapuolelta saisikaan perittyä. Näin ollen on täysin mahdollista, että voitostaan huolimatta riita-asiassa kantaja jää reilusti tappiolle, jos tuomittuja korvauksia tai omia oikeudenkäyntikuluja ei vastapuolelta ikinä saada perittyä. Erityisesti, jos oikeusturvavakuutusta  ei ole korvaamassa omia oikeudenkäyntikuluja.

Toinen tapausryhmä on omaisuusrikokset. Niissä toki syyttäjä lähtökohtaisesti ajaa itse syytettä, mutta asianomistajilla saattaa usein olla mittaviakin korvausvaatimuksia, joita syyttäjä ei suostu asianomistajan puolesta ajamaan. Tällöin asianomistaja joutuu ajamaan korvausvaatimuksiaan itse. Myös tässä tapauksessa, erityisesti mikäli soveltuvaa oikeusturvavakuutusta ei löydy, asianomistajan oikeudenkäyntikulut jäävät hänen itsensä maksettavaksi, mikäli niitä ei vastaajalta saada perittyä. Sama koskee luonnollisesti kärsittyä vahinkoa omaisuudelle, jonka perusteella korvausta vaaditaan. Ainoa harvinainen poikkeus koskee sellaista tilannetta, jossa omaisuudelle aiheutunutta vahinkoa vaaditaan teosta, jonka on aiheuttanut vanki, pidätetty tai muusta syystä viranomaisen huostassa oleva tai muutoin rikoksen johdosta vapautensa menettänyt henkilö, tahdostaan riippumattomaan hoitoon sijoitettu henkilö, ulkomaalaislain nojalla säilöön otettu henkilö taikka huostaanotettu ja laitoshuoltoon sijoitettu lapsi. Korvauksen saaminen edellyttää lisäksi, että vahinko on tapahtunut edellä tarkoitetussa laitoksessa, ollessaan sijoitettuna laitoksen ulkopuolella ollessaan lomalla tai karannut laitoksesta. Edellä sanotun lisäksi esinevahinko voidaan harkinnan mukaan korvata kokonaan tai osaksi, jos vahinko on määrältään huomattava ja jos sen syntymiseen on vaikuttanut vahinkoa kärsineen iästä, sairaudesta, vammasta tai muusta sellaisesta syystä johtunut avuttomuus. Harkinnassa on otettava huomioon vahinkoa kärsineen taloudelliset ja muut olosuhteet.

Kolmas ryhmä ovat henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset, esimerkiksi pahoinpitely ja laiton uhkaus. Näissä tapauksissa valtio rientää hätiin valtiokonttorin muodossa. Rikosvahinkolain mukaan henkilövahingon kärsineelle suoritetaan korvaus:

1) tarpeellisista sairaanhoitokustannuksista ja muista tarpeellisista kuluista;

2) ansionmenetyksestä;

3) kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta;

4) pysyvästä haitasta.

Henkilövahingon kärsineelle suoritetaan lisäksi kohtuullinen korvaus henkilövahingon yhteydessä vahingoittuneista vaatteista ja muista henkilökohtaisista käyttöesineistä. Niin ikään mikäli asiaa on käsitelty tuomioistuimessa, korvataan sille, jolle on aiheutunut rikosvahinkolain nojalla korvattavaa vahinkoa, oikeudenkäyntikulut, joita on aiheutunut, jotta oikeus vahingonkorvaukseen on saatu vahvistetuksi.

Yhteenvetona edellä sanotusta lakipuurosta voidaan siis todeta, että henkilövahinkoa kärsinyt saa Valtiokonttorista korvauksen sekä itselleen aiheutuneista vahingoista että oikeudenkäyntikuluista. Henkilövahinko-asioissa asianomistajana voi ja kannattaa näin ollen aina kääntyä lakimiehen puoleen. Toki suositeltavaa on sopia etukäteen, että oikeudenkäyntikuluina asianomistajalta laskutetaan ainoastaan valtiokonttorista korvattava osuus, mikäli valtiokonttori ei syystä tai toisesta korvaisi kuluja täysimääräisenä. Ainakin meidän toimistossamme tällaiseen sopimukseen yleensä suostutaan.

Käräjöidään periaatteesta

Joku toimistomme lakimiehistä on varmaan jo jossain vaiheessa kirjoittanut periaatteellisesta käräjöinnistä, mutta siitä ei voine kirjoittaa liikaa. Joku voisi kuvitella, että lakimies tässä sahaa oman leipäpuunsa oksaa altaan. Tosiasiassa mikään määrä tuoretta tai riihikuivaa leipää ei kompensoi sitä tosiseikkaa, että periaatteellisia juttuja ei ollenkaan mielekästä hoitaa.

Edilex on 24.1.2018 uutisoinut Pirkanmaan käräjäoikeudessa käsitellystä riita-asiasta, jossa henkilö X vaati 3 euron matkakuluja Pirkanmaan Osuuskaupalta siitä syystä, että X on tehnyt turhan reissun kauppaan, koska hänelle ei myyty alkoholia. Valviran ohjeistuksen mukaan asiakkaan hallussa ennen kello 21 olevat alkoholijuomat voidaan myydä vielä kello 21 jälkeen myyntiaikasäännöksistä huolimatta. X:n mukaan Valviran ohjeistus velvoittaa kauppiasta siten, että ennen klo 21 asiakkaan hallussa olevat alkoholijuomat on on myös myytävä asiakkaalle. Todettakoon jo tässä vaiheessa, että kyseinen Valviran ohjeistus ei tietty kauppiasta velvoita sillä tavalla kuin X on väittänyt. Ja toden totta, kauppias ei myynyt alkoholia asiakkaalle, kun ostokset olivat kassalla vasta klo 21 jälkeen.

Ei kuitenkaan sukelleta yhtään sen syvemmälle oikeusnormien kiehtovaan merihevosten vartioimaan vedenalaismaailmaan. Olennaista asiassa on oikeussuojan tarve ja oikeudellinen intressi. Vaikka käräjäoikeus jostain syystä katsoi, että on tarpeen perustella myös asian juridinen tulkinta, käräjäoikeus jätti kanteen tutkimatta oikeussuojan tarpeen ja oikeudellisen intressin puutteen vuoksi. Kolmen euron intressi ei siis käräjäoikeuden mielestä riitä siihen, että kantajalla olisi oikeudellinen intressi tai oikeussuojan tarve saadakseen asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa. Hyvä hyvä. Käsittääkseni X:llä ei ollut asiamiestä. Tamperelaiset lakimiehet olisivat varmastikin mielellään ottaneet jutun käsiteltäväkseen ja vedonneet myös siihen, että X joutui kauppiaan menettelyn vuoksi hankkimaan humalatilansa esimerkiksi Peltolammen Saluunassa, mistä syystä X:lle on aiheutunut pubioluen ja kauppaoluen hinnan erotuksen verran vahinkoa.

Ihminen kohtaa monenmoisia vääryyksiä elämänsä varrella. 99 % näistä on sellaisia, jotka kannattaa ohittaa olankohautuksella. Helppoa tämä ei toki ole. Joskus lupaustenvastainen sinihomejuustomerkki pizzan päällä harmittaa enemmän kuin väärässä olevat ihmiset. Näissä tilanteissa on hyvä, että valtion väkivaltakoneisto katkoo siivet periaatteen ihmisen käräjöintitoiveilta. Ns. tomaattioikeudenkäynnissä tosin ratkaistiin arvovaltaisesti, että syyttäjän toiveilta ei siipiä niin vain katkota.

 

 

 

Oikeudenkäynnistä videoteitse

Hallitus on antanut eduskunnalle esityksen 25.1.2018, jonka tavoitteena on sujuvoittaa oikeusprosessia ja mahdollistaa tuomioistuimen keskittyminen ydintehtäviin muun muassa lisäämällä videoyhteyden hyödyntämistä niin rikosasioissa, kuin todistelussakin sekä yksinkertaistamalla tuomioistuimelta vaadittua kokoonpanoa (HE 200/2017).

Video ja puhelinyhteyden käyttö rikos- ja riita-asioissa on ollut jo aiemminkin mahdollista. Esimerkiksi tutkintavankeudessa Saramäessä istuvan oikeutenahan on se, että hän voi noin kahden viikon välein vaatia tuomioistuimelta vapauttamistaan, vaikka olisi verekseltään jäänyt esimerkiksi taposta kiinni. Tällöin vangitsemisoikeudenkäynti, minkä lopputulos usein on varsin ilmeinen, suoritetaan usein videoteitse. Tämä säästää aikaa ja varaa merkittävästi, sillä jo pelkästään tutkintavangin kuljettaminen työllistää useita virkamiehiä, sillä vankilan ulkopuolelle tehtävät kuljetukset ovat parhaita pakomahdollisuuksia.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 52 §:n mukaan todistelutarkoituksessa kuultavaa asianosaista, todistajaa ja asiantuntijaa voidaan kuulla pääkäsittelyssä hänen henkilökohtaisesti läsnä olematta videoyhteyden välityksellä. Yleisenä edellytyksenä on, että tuomioistuin pitää tällaista kuulemista soveliaana. Lisäksi jonkin kuudesta erityisestä edellytyksestä tulee täyttyä. Eräissä tapauksissa voidaan käyttää myös puhelinta. Videokuulemisen ala laajentui vuoden 2016 alusta uuden oikeudenkäymiskaaren 17 luvun tullessa voimaan. 

Riita-asioissa esimerkiksi asiantuntijatodistajat kuullaan pääsääntöisesti henkilökohtaisesti pääkäsittelyssä. Ongelmana tässä on se, että asiantuntijan aika on tunnetusti kallista ja oikeudenkäynnissä tapahtuvan todistelun ajankohta usein vaihtuva, mistä syystä asiantuntijan on oltava paikalla tuomioistuimessa useita tunteja ja odoteltava vuoroaan hukaten samalla työaikaansa. On huomattava, että nykypäivän tehokkuusajattelu on olemassa kaikilla aloilla. Arkkitehdin, erikoislääkärin, insinöörin tai muun todistajaveijarin ei ole vaivatonta irrottautua työstään kokonaiseksi päiväksi tai edes iltapäiväksi. Videoteitse todistelu on siten järkevä ratkaisu myös tällaisissa tilanteissa ja sangen tervetullutta olisi mahdollisuus hyödyntää sitä laajemmin. Ongelmaksi muodostuu tekniikan puute, sillä videokuulemiset eivät onnistu tavallisella Skype-videopuhelulla taikka Whatsappilla. Kyseessä on viranomaiskäytössä olevasta laitteistoista, joita löytyy kattavasti tuomioistuimista ja esimerkiksi vankiloista.

Kuitenkin välitön henkilökohtainen kuuleminen on oikeudenkäynnin eräitä kulmakiviä. Oikeudenkäynnin kaikkien osapuolten on voitava saada esittää todistajalle kysymyksiä ja vastakysymyksiä siten, että todistajan vastausten uskottavuudesta voidaan esittää arvioita ja johtopäätöksiä. Tämä asettaa korostuneita vaatimuksia tekniikan toimivuudelle. Huono kuvanlaatu tai huono äänenlaatu ovat seikkoja, joista voi seurata kyvyttömyys tehdä havaintoja todistajasta.

Laadultaan erittäin merkityksellisissä asioissa olisi siksi mielekästä, että asiamiehellä ja asianosaisella olisi vaikutusvaltaa edelleen siinä, kuullaanko jotakin tahoa istunnossa henkilökohtaisesti läsnä olevana. Näinhän tilanne on tällä hetkellä, mutta tulevaisuudessa pitäisin todennäköisenä, että lakimiespoloinen joutuu erityisesti perustelemaan sitä, miksi haluaa kuulla jotakin tahoa istunnossa henkilökohtaisesti ja ajautuu perusteluissaan entistä ahtaammalle.

Ehkä teknologian kehittyessä näin on hyväkin ja lopulta olemme kaikki videoteitse oikeudenkäynneissä ja teemme työmme kotoa käsin. 

Rikollisten oveluudesta

Rikosjuttuja hoitaneiden lakimiesten keskuudessa ei varmastikaan ole kovin poikkeuksellinen havainto tai johtopäätös, että rikolliset ovat keskimäärin kohtalaisen tyhmiä ja/tai välinpitämättömiä kiinnijäämisestään. Jos rikolliset ymmärtäisivät poliisikuulusteluissa pysyä hiljaa, tekisivät rikoksensa selvinpäin tai edes jotenkuten järkevän etukäteen mietityn suunnitelman mukaisesti, nykyistä valtavan paljon suurempi osa rikoksista jäisi epäilemättä selvittämättä. Tämä koskenee oikeastaan kaikkia rikoslajeja pahoinpitelyistä ja jopa henkirikoksista omaisuusrikoksiin.

Välillä kuitenkin tapahtuu virkistäviä poikkeuksia. Edilex-uutistietopalvelun uutisoimalla tavalla Vaasan hovioikeus on tänään antanut langettavan tuomion petosta koskevassa asiassa. Tapauksessa oli lyhykäisyydessään (Edilex-palvelua lainaten) kyse siitä, että

Vastaaja oli erehdyttänyt X Oy:n henkilökuntaa luovuttamaan hänelle Volkswagen -merkkisen henkilöauton X Oy:n määrittelemää kauppahintaa alemmalla hinnalla. Erehdyttämisen oli väitetty tapahtuneen siten, että Vastaaja oli kyseistä henkilöautoa koeajaessaan muuntanut sen ajokilometrimäärän todellista määrää 100.000 kilometriä korkeammaksi, mikä oli vaikuttanut kauppahinnan määrään sitä alentaen.”

Minulle, läpeeni rehellisenä miehenä, ei olisi tullut mieleenkään noin nerokas petos. Vastaaja on siis vienyt ajoneuvon koeajolle, muuttanut auton kilometrimäärää koeajon aikana, ajanut auton takaisin liikkeeseen ja todennut että ei kiitos tällä kertaa. Sitten vastaaja on odotellut, koska joku autoliikkeessä huomaa ”virheen” myynti-ilmoituksessa ja auton hintaa pudotetaan roimasti. Tämän jälkeen vastaaja on marssinut liikkeeseen, lätkäissyt kaupat kiinni 4.500 euroa halvemmalla hinnalla, ja ajellut auringonlaskuun.

Paitsi että sitten vastaaja on jäänyt kiinni. Ratkaisun uutispalvelussa julkaistusta selostuksesta ei oikein täsmällisesti ilmene, miksi ja miten vastaaja jäi kiinni. Ehkä joku autoliikkeessä on jälkeenpäin ruvennut esittämään kysymyksiä nopeasta hinnanalennuksesta ja on havaittu auton historiatietoja tutkimalla, että nyt jokin mättää. Joka tapauksessa rikollinen oli jälleen ollut huolimaton: yksi ilmeisen ratkaiseva todiste petosta toteen näytettäessä oli se, että hänen koneellaan oli katsottu Youtube-video, jossa neuvottiin, miten vastaavan auton kilometrilukemaa muutetaan. Vastaajalta oli myös löytynyt laitteisto, jolla sanottu temppu onnistuu. Jos siis meinaat ryhtyä konnuuksiin, poista nyt herra nähköön edes sivuhistoria ja muut selaustiedot rikosohjeiden katsomisen jälkeen. Äläkä säilytä rikoksentekovälineitä kotonasi tai muuten hallussasi.

Mitä mä sanoin, Rikosuhrimaksu?

Kirjoitin rikosuhrimaksusta oraakkelimaisesti jo vuonna 2015 (lue täältä). Hommassa on tiivistettynä kyse siitä, että jokainen täysi-ikäinen, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta, on velvollinen suorittamaan 40-80 euron rikosuhrimaksun valtiolle. Valtio sitten ohjailee tämän summan edelleen rikoksen uhreille suunnattuihin tukipalveluihin. Hyvä tarkoitus varmasti, vaikkakin järjestelmän oikeudenmukaisuus kärsii siitä, että valtiolle kertyvän maksupotin maksavat käytännössä ylinopeutta ajavat autoilijat.

Lainsäätäjän tarkoituksena oli, että rikosuhrimaksut paisuttaisivat valtion kassaa 7,4 miljoonaa euroa vuodessa. Vaikutti kuitenkin ilmeiseltä, että valtion toiveet olivat yhtä lailla ylimitoitettuja kuin nykylasten joululahjatoivelistat. Tähän saatiinkin vahvistus, kun Ilkka-lehti uutisoi ennen joulua, että rikosuhrimaksun tuotot jäivät arvioitua pienemmiksi. "Ongelmana" on ollut ainakin se, että poliisi on antanut arvioitua vähemmän sakkoja lain voimaantulon jälkeen. Lainsäätäjän näkökulmasta ongelman voi ratkaista esimerkiksi siten, että nostetaan rikosuhrimaksun määrää tai nostetaan jälleen rikesakon määrää. Ilmainen neuvo valtiolle, mikäli se haluaa allokoida lisää autoilijoiden varallisuutta valtion kassaan.

Vuoden toisena päivänä en jaksa analysoida asiaa tarkemmin. Lähinnä tämän artikkelin tarkoituksena on kiveenhakata se fakta, että olin asiassa oikeassa. Mitä mä sanoin.

Älä takaa mitään, jos sitäkään

Itämainen viisas tietäjä sanoi joskus, että mitä ikinä teetkin, niin älä koskaan pyydä vanhempaasi lainasi takaajaksi. Lamavuosien oppeja, jotka hyvinä aikoina unohdetaan.

A oli antanut vuokranantajalle omavelkaisen takauksen asuinhuoneiston vuokrasopimuksen mukaisten vuokrien maksamisesta ja muiden vuokraehtojen täyttämisestä. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain vakuuden enimmäismäärää koskevan 8 §:n 2 momentin säännöksen ei katsottu rajoittavan takaussitoumukseen perustuvaa vastuuta.

Takaaja on vuokralaisten aiempien maksulaiminlyöntien perusteella velvoitettu takaussitoumuksensa nojalla suorittamaan neljän kuukauden vuokrat vuokranantajalle. Kanteessaan vuokranantaja on vaatinut takaajalta suoritusta uusien maksulaiminlyöntien perusteella.

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin mukaan kohtuullisen vakuuden asettamisesta sen vahingon varalle, että sopijapuoli ei täytä velvoitteitaan, voidaan sopia. Pykälän 2 momentin mukaan ehto, jonka mukaan sopijapuolen on annettava suurempi kuin kolmen kuukauden vuokran määrää vastaava vakuus, on mitätön.

Vuokravakuus voi siten olla maksimissaan kolmen kuukauden vuokran suuruinen, vuokralaiselle.

Takaajalle tilanne on toinen.

Ennen korkeimman oikeuden ratkaisua KKO:2017:91 asiaa käsiteltiin Vaasan hovioikeudessa, joka perusteluissaan katsoi, että:  

Omavelkaisen takauksen antajan tulee harkita itsenäisesti, millaisia taloudellisia riskejä takaus sitoumuksen antamiseen liittyy.

Toisin sanoen siinä missä vuokralaisen asema nähdään alisteisena siten, että häntä on suojattava kohtuuttomilta ehdoilta, takaajan asemaa ei sitä ole. Takaajalla on resursseja toimia takaajana, joten pitää olla voimia ja viisautta arvioida myös riskejä.

Summa summarum:

Älä takaa mitään. Jos takaat, niin takaa summa, jonka tiedät ennakolta eli ei sellaista summaa, joka voi vaihdella velallisen tötöilyn määrän ja laadun perusteella.

 

Rauhallista Joulua!

 

 

 

Pankkikortti katoaa – kuka maksaa?

Toimituksemme yllätyksellisimmän lakimiehen artikkeli-deadline on taas mennyt pari viikkoa sitten umpeen. Erityisesti sitä taustaa vasten peilaten onkin melkoinen sattuma, että käsittelen tällä viikolla samaa asiaa, joka sattuu olemaan Edilex-lakitietopalvelun tämän hetken etusivun uutinen.

Nykypäivänä pankkikortista (tai luottokortista) löytyy kaikki tiedot, joita maksujen tekemiseen tarvitaan. Siis ihan ilman tunnuslukuakin: lähes mitä tahansa voi internetissä maksaa suoraan pankkikortin numerolla ja niin ikään pankkikortista löytyvällä CVV-tarkistusluvulla. Allekirjoittaneelle on aina ollut hieman ihmetyksen aihe, että miksi se tarkistus/turvaluku lukee siinä pankkikortissa itsessään kaikkien nähtävänä. Eikö järkevämpää olisi, että kyseinen turvaluku olisi maksukortin pin-koodin tapaan erillinen ja erikseen muistettava luku, jota ei missään nimessä tulisi säilyttää kortin kanssa samassa paikassa tai varsinkaan siihen selvällä numerokielellä kirjoitettuna? Tiedäpä siitä.

Joka tapauksessa voimassa olevan maksupalvelulain mukaan kortin haltija on tavallisella tuottamuksella (kortin hukkaaminen) tapahtuvasta vahingosta vastuussa 150 euroon asti. Keväällä 2018 tämä omavastuu laskee 50 euroon. Esimerkiksi työpaikan pukuhuoneeseen käsilaukkuun jätetty ja sieltä varastettu kortti oli kuluttajariitalautakunnan näkemyksen mukaan huolimatonta säilyttämistä ja aiheutti siten 150 euron korvausvastuun.

Korvausvastuun laajuuteen vaikuttaa oleellisesti se, että heti kortin kadottua muistaa ilmoittaa katoamisesta pankin sulkupalveluun. Ajallisesti tämä vaikuttaa siten, ettei ilmoittamisen jälkeen ole vastuussa kortilla tehdyistä ostoksista, olipa katoaminen tapahtunut miten tahansa. Viivytyksettä tapahtuvalla ilmoituksella saattaa muutoinkin olla jonkinlaista vaikutusta kokonaisarviointiin sen suhteen, onko kuluttaja menetellyt huolimattomasti (vastaa 150 euroon asti) tai törkeän huolimattomasti (vastaa koko vahingon määrästä). Huolimattomuuden ja törkeän huolimattomuuden rajanveto on aina tapauskohtaista, mutta vaikkapa sellainen tyhmyys, että luovuttaa kortin toiselle käytettäväksi, voisi epäilemättä aika helposti tulla kyseeseen törkeänä huolimattomuutena. Toisaalta taas kortin skimmaaminen eli kopiointi maksajan tietämättä ei kaiketi yksinään missään olosuhteessa voisi luoda edes perusmuotoista huolimattomuutta. 

Johdatus syytesidonnaisuuteen jouluisen esimerkin kera

Lain mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, mistä rangaistusta on vaadittu. Saattaa kuulostaa itsestäänselvältä, mutta syytesidonnaisuutta koskeviin rajanvetokysymyksiin törmää rikosoikeudenkäynneissä varsin usein. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen tai lainkohtaan, vaan ainoastaan syytteen teonkuvaukseen. Otetaan esimerkki:

  • Rikosnimike: Pahoinpitely
  • Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. (Y:lle on aiheutunut teosta kipua.)

Tuomioistuin voi tuomita X:n ihan mistä tahansa rikoksesta, joka sopii syyttäjän teonkuvaukseen. Näitä vaihtoehtoja ei tosin paljoa löydy. Kuitenkin, jos puristamista ei olisi katsottava väkivallaksi taikka kipua aiheuttavaksi, kyseessä voisi olla ajankohtaisesti vaikkapa seksuaalinen ahdistelu.

  • Rikosnimike: Seksuaalinen ahdistelu
  • Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. (Teko on ollut omiaan loukkaamaan Y:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta.)

Muutoin teonkuvaus vastaa tekoa, vaikkakin tuomioistuin joutunee harkitsemaan, että onko syytteen teonkuvauksessa mainittava seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistötekijänä se, että teko on ollut omiaan loukkaamaan Y:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Entä mitä tapahtuu, jos oikeudenkäynnin aikana käy ilmi, että X on myös vahingoittanut Y:n joulukoristeita puristelemalla niitä käyttökelvottomaksi? Kyse on arvatenkin koristekulkusista esimerkiksi joulukuusessa. Tiedän, että esimerkki menee älyttömyyksiin, mutten lähde näin sunnuntai-iltana muokkaamaan tätä tajunnanvirtaa. Katsotaan:

  • Rikosnimike: Vahingonteko (tai pahoinpitely ja vammantuottamus)
  • Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. Kulkuset ovat vahingoittuneet käyttökelvottomiksi.

Okei, nämä eivät ole niitä rajanvetokysymyksiä, joita oikeasti esiintyy. Toivottavasti kuitenkin aukolliset ja virheelliset esimerkit tuovat valoa siihen, mitä syytesidonnaisuus tarkoittaa. Paremmin sitä avaa ehkäpä oikea tapaus, jossa X oli pyörittänyt moottoripyöräänsä näytösluontoisesti itsensä ympäri ihmisten kerääntyessä seuraamaan näytöstä. Syytteen teonkuvauksen mukaan teko oli tehty vaaraa aiheuttavalla tavalla. Syyttäjä vaati rangaistusta liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Koska syytteen teonkuvauksessa ei oltu mainittu, että menettely oli aiheuttanut melua ja ollut häiritsevää, ei käräjäoikeus voinut tuomita syytettyä tällä perusteella liikennerikkomuksesta, vaikka menettely olisi tosiasiassa melua tai häiriötä aiheuttanutkin.

Hyvää joulua.

Kerran saa lyödä työkaveria pitkän uran kunniaksi - avokämmenellä

 L15/9178; Turun hovioikeus 3.11.2017

Tapauksessa 59-vuotias työntekijä oli korottanut ääntään työkaveriaan kohtaan, huitaissut tätä siivouspyyhkeillä ja lankamopeilla siten, että hänen kätensä oli osunut työkaverin poskeen aiheuttaen pään tärähdyksen sivulle päin ja punoittavan jäljen poskelle.

Työnantaja päätti työsuhteen raaimmalla mahdollisella tavalla eli purkamalla työsuhteen, jolloin työntekijä ei saanut irtisanomisajan palkkaa ja työsuhde päättyi heti.

Työntekijälle määrättiin työsuhteen perusteettoman päättämisen vuoksi 18 kuukauden palkkaa vastaava vahingonkorvaus.

Miksi näin?

Työntekijällä oli takanaan 20 vuoden nuhteeton ura. Hän ei ollut saanut lainkaan varoituksia. Lisäksi tapauksessa kiinnitettiin huomiota mahdollisiin terveydellisiin ongelmiin. Diagnooseja ei ollut, mutta työnantaja oli aikaisemmin huomannut työntekijän väsymyksen ja ehdottanut tälle lomalle jäämistä. Työnantajan olisi pitänyt huomioida tämä selvittäessään väkivaltatilannetta. Tilanteen selvittämisessä ei muutoinkaan huolehdittu riittävästi työntekijän oikeudellisesta asemasta pelkästään sillä, että paikalla oli pääluottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu. Työsopimuksen päättämisen syitä ei ilmoitettu täsmällisesti, työntekijällä ei ollut riittävästi aikaa valmistautua kuulemiseen, eikä hänen käsitystään tapahtumista riittävästi selvitetty.

Pääsääntöisesti työoikeuskäytännössä potkut on saanut antaa, etenkin jos työntekijä on kunnolla tintannut tai syyllistynyt uhkailuun.

Ajattelematon avokämmenläpsäisy on aiemmin erityisesti miesten välillä pitkästä urasta riippumattakin johtanut oikeuteen irtisanoa työsopimus ilman varoitusmenettelyä, ei tosin purkaa. (Turun hovioikeus 28.6.2013, S 12/1554).

Työtuomioistuimen tuomiossa TT 1990-115 työsuhde voitiin päättää, kun kahvit kasvoilleen saanut työntekijä vastasi provokaatioon heittämällä työkaveriaan muovisella kastelukannulla naamaan, vaikka jälkeenpäin paiskattiin kättä päälle ja sovittiin.  

Kyse on aina toki yksittäistapauksista ja sen erityispiirteiden ja olosuhteiden punninnasta. Hyväksyykö oikeuskäytäntö väkivallan? Toisinaan, joskin onhan niissäkin tapauksissa toki mahdollista ajaa asiaa työpaikan ulkopuolella pahoinpitelynä.

Väkivalta ei ole hyväksi, mutta on se sentään pitkälle uralle sellainen loppukevennys ja pienyrityksen osakkaallekin lohdullista, että jo viidentoista vuoden päästä saa hieman avokämmentä antaa palaverissa, jos oikein pinnaa kiristää, vaikka änäripelivelkojen perimisen epäonnistuttua. 

Uhkapelit ja oikeus korvaukseen käräjäteitse

Lähestytäänpäs otsikkoasiaa fiktiivisellä kertomuksella. Kuvitteelliset lakimiehet Tapsa ja Jonne tykkäävät huvitella rankan työpäivän jälkeen silloin tällöin pelaamalla NHL-konsolipeliä. Kuvitteellisista lakimiehistämme Tapsa on pitkä, suoraryhtinen, italialais-tyyppisellä tavalla tumma, komea ja karismaattinen sekä ennen kaikkea älyttömän mukava ja reilu tyyppi. Jonne puolestaan on lyhyt, kaljuuntuva, ilkeämielinen ja epäsuosittu. Lisäksi hänen nenässään on ruma paise.

Yleensä Tapsa ja Jonne pelaavat samalla puolella, koska reilu Tapsa ei halua asettaa toveriaan huonoon valoon voittamalla. Kerran pojat kuitenkin pelaavat vastakkain, vieläpä lyöden vetoa voittajasta. Panokseksi sovitaan 10.000,00 euroa, koska pojat eivät juristeina tietenkään pikkurahoista välitä.

Ottelu on ruma ja epätasainen, päättyen Tapsan 22-0 voittoon, vaikka Tapsa antaa tasoitusta pelaamalla ainoastaan yhdellä kädellä.

Tilinteon hetki koittaa ja Tapsa vaatii maksua matalalla, miellyttävällä äänellään: ”maksa”. Jonne kimittää vastaukseksi ”en maksa, koska oli epiä”. Periaatteen miehenä Tapsa ei jätä asiaa tähän, vaan vie asian (ryhdikkäästi ja reippaasti kävellen) käräjäoikeuden ratkaistavaksi. Vaan mitenkäs siinä projektissa käy?

Samaa kysymystä on käsitelty Itä-Suomen hovioikeudessa. Asiasta uutisoi jo syyskuun puolella Ilta-Sanomat (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005376373.html), jonka uutiseen joudun oikeustapausanalyysin irvikuvani pohjaamaan, kun ei ratkaisua löydy helposti Edilexistä enkä, herra nähköön, ryhdy sitä erikseen tilaamaankaan.  

Pelivelkojen on vanhastaan katsottu kuuluvan ns. puuttumattomuusperiaatteen alle. Puuttumattomuusperiaate on (Wikipediaa lainaten) Suomen oikeusjärjestyksessä yleisesti noudatettu periaate, jonka mukaan tuomioistuimet eivät ota tutkittavakseen väitteitä, jotka perustuvat lain tai hyvän tavan vastaisiin oikeustoimiin tai sopimusehtoihin. Laittomaan uhkapeliin perustuvien maksuvelvollisuuksien oikeudellista sitovuutta ei lähtökohtaisesti tunnusteta. Jos joku ei maksa pelivelkojaan, niitä ei voida periä oikeudellisin keinoin.

Itä-Suomen hovioikeuden käsiteltävänä olleessa valituksessa katsottiin, ettei kyse olisi uhkapelistä, koska NHL-pelissä voittaminen perustuu yksinomaan taitoon, ei sattumaan. Hovioikeus katsoi kuitenkin velan syntyneen sellaisissa olosuhteissa, että sitä olisi pidettävä pelivelkana, ja valitus näin ollen hylättiin.

Hävinnyt osapuoli uhosi ainakin Ilta-Sanomien mukaan vievänsä periaatteellisena pitämänsä asian korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Katsotaan, miten käy.

Voiko seksi olla lahjus?

Korkein oikeus on sitovasti määritellyt Suomen kansalaisille seksin ja seksuaalisuuden perimmäisiä merkityksiä.

Tapauksessa KKO:2017:67 oli kyse siitä, että vapaa-aikaansa viettänyt syyttäjä oli tavannut ravintolassa naishenkilön, jota syyttäjä oli syyttänyt pahoinpitelystä. Syyttäjä ja naishenkilö olivat lisäksi keskustelleet vireillä olevasta pahoinpitelyasiasta. Yön pikkutunneilla he olivat lähteneet syyttäjän kotiin, jossa heidän välillään oli ollut seksuaalista kanssakäymistä.

Korkein oikeus arvioi ensinnäkin sitä, että täyttikö naishenkilön menettely lahjuksen antamisen ja ottamisen tai lahjusrikkomuksen tunnusmerkistöt ja oliko syyttäjä menettelyllään rikkonut virkavelvollisuuttaan.

Rikoslain mukaan lahjuksen antamisesta tuomitaan se, joka lupaa, tarjoaa tai antaa virkamiehelle hänen toiminnastaan palvelussuhteessa lahjan tai muun edun, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan taikka joka on omiaan vaikuttamaan virkamiehen toimintaan palvelussuhteessa. Toisaalta virkamies tuomitaan lahjuksen ottamisesta, jos hän toiminnastaan palvelussuhteessa pyytää lahjan tai muun oikeudettoman edun, ottaa vastaan lahjan tai muun edun taikka hyväksyy lahjan tai edun (tiivistettynä).

Kaikki tämä oikeudellinen puoli on jokseenkin epäkiinnostavaa. Korkein oikeus katsoi lopulta, että rikoksen tunnusmerkistö ei täyttynyt. Korkeimman oikeuden mukaan ei ollut näyttöä siitä, että seksin harrastamisessa olisi ollut kyse palvelusta tai siitä, että naishenkilö olisi yrittänyt vaikuttaa syyttäjän virkatoimiin.

Mielenkiintoisinta on korkeimman oikeuden jäsenistön pohdinnat seksin syvimmästä olemuksesta. Korkeimman oikeuden mukaan seksi voi olla sellainen etu, joka voidaan tulkita lahjukseksi, vaikka sillä ei ole rahallista arvoa. Tämä johtuu siitä, että seksi tuottaa tyydytystä ja nautintoa. Toisaalta seksuaalisuus on korkeimman oikeuden mukaan yksityiselämään kuuluva perustarve ja jokaisella on oikeus harjoittaa seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla (nyt sekin on päätetty arvovaltaisella tahon toimesta). Kyseessä ei ole edun antaminen tai ottaminen, jos molemmat harrastavat seksiä vapaaehtoisesti.

Jätetään tämä nyt lukijoiden arvioitavaksi. Nykyisessä jälkiteollisessa loukkaantumisyhteiskunnassa on järkevää olla puuttumatta herkkiin asioihin. Toisaalta on ylipäätään järkevää erottaa toisistaan lakimiehet ja seksuaalisuus.

Veronpalautukset ulosmitataan Kelan pyynnöstä – voinko estää tämän?

Kela perii velkoja veronpalautuksista ulosoton kautta. Kela voi periä ulosoton kautta esimerkiksi elatusapuvelkoja, takaisinperittäviä etuuksia tai Kelan perinnässä olevia opintolainoja.

Kela voi pyytää ulosottoviranomaista kajoamaan veronpalautukseen silloin, kun asiakas ei tehnyt Kelan kanssa sopimusta velan maksamisesta taikka silloin, kun asiakas on jättänyt noudattamatta jo tehtyä osamaksusuunnitelmaa. Ulosmittausta veronpalautuksesta ei kuitenkaan tehdä niiden kohdalla, jotka ovat maksaneet etuuden perintää tai opintolainaa tehdyn osamaksusuunnitelman mukaan. Elatusapuvelan suhteen tilanne on toinen – ulosmittaus tehdään, vaikka osamaksut on tehty sopimuksen mukaan.

Asiakasta lähestyy perinnän suhteen ulosottoviranoaminen ilmoituksella ulosottoasian vireilletulosta. Tässä vaiheessa tarjotaan vielä maksukehotus, jolla ulosmittauksen voi välttää. Tällöin välttää myös merkinnän ulosottorekisteriin.

Kelalla oli vuoden 2016 lopussa takaisinperittävänä liikaa maksettuja etuuksia hieman alle 120 miljoonaa euroa, opintolainoja noin 130 miljoonaa euroa ja elatusapuvelkoja noin 200 miljoonaa euroa. Määrät eivät siten ole aivan vähäisiä.

Kela on tyypillisesti sopinut melko joustavia ja asiakaslähtöisiä osamaksusopimuksia. Tilanne voi olla nyt toinen, sillä perintä on Kelan lakisääteinen velvollisuus ja Kelalla on mahdollisuus kajota pyhään joulun alla saatavaan veronpalautukseen.

Järkevintä on siten olla itse aktiivinen, lähestyä hattu kourassa ja neuvotella järkevä osamaksusuunnitelma. Tällöin joulumieli säilyy veronpalautusten aikaan ja välttää ikävän merkinnän ulosottorekisterissä, mitä saa katua monessa elämän mukanaan tuomassa käänteessä. Tärkeää on luonnollisesti sopimuksessa pysyminen – prioriteettina tilin plus-merkkinen saldo osamaksuerän suorituspäivänä voi olla yllättävän korkea maksuerän laiminlyönnin kovien seurausten vuoksi. 

Oikeudenkäyntikuluista

Helsingin Sanomat uutisoi muutama päivä sitten raflaavasti otsikolla  ”Juristeille riemuvoitto oikeudessa: Elokuvan verkossa jakanut mies joutui maksamaan 33 000 euron oikeudenkäyntikulut sadan euron hyvityksen päälle”. Otsikosta ainakin allekirjoittanut saa sen kuvan, että juristien palkkion saaminen olisi ollut kiinni jutun lopputuloksesta ja oikeudenkäynnin lopputulos, jossa noinkin mittavat korvaukset joutuu maksamaan juristeille, olisi ollut jonkinlainen yllätys.

Näinhän asia ei suinkaan ole. Kyseiset kulut ovat ihan samalla tavoin vastapuolelle korvattavia kuluja kuin kaikki muutkin asiassa määrätyt korvaukset. Mikäli kantaja, tässä tapauksessa paha ja ilkeä tekijänoikeusfirma olisi hävinnyt juttunsa, se olisi joutunut maksamaan omat oikeudenkäyntikulunsa (plus vastapuolen kulut). Yhtälailla "riemuvoitto juristeille" maksettavien oikeudenkäyntikulujen osalta olisi siis syntynyt siinäkin tilanteessa, että tekijänoikeusjärjestö olisi hävinnyt juttunsa. Maksaja olisi vain ollut eri. Asiassa täytyy lisäksi muistaa, että elokuvan verkossa jakanut mies joutui maksamaan myös omat oikeudenkäyntikulunsa, jotka saattoivat hyvin olla ainakin lähestulkoon samaa luokkaa kuin tuomitut vastapuolen kulut. Maksettavaa saattoi siis tulla kaikkiaan 50-60 tuhatta euroa. Kun tässä tapauksessa alkuperäinen vaatimus on uskoakseni ollut korkeintaan joitakin satoja – maksimissaan hieman toista tuhatta euroa, voisi jälkiviisas kysyä, että kannattiko?

Kokonaan toinen kysymys on, onko tällaisten kulujen maksaminen intressiltään näinkin pienessä jutussa sitten oikein tai reilua? Äkkiseltään tietysti voisi tuntua, ettei ole, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Ajatellaan, että kumpikin riita-asian osapuoli vastaisi aina omista kuluistaan jutun lopputuloksesta riippumatta, kuten ymmärtääkseni Ameriikoissa ainakin jossakin laajuudessa toimitaan. Tilanne olisi silloinkin kohtalaisen epäreilu voittanutta osapuolta vastaan. Leikitään, että suuryritys A nostaa monimutkaisen mutta suhteellisen perusteettoman kanteen duunari B:tä vastaan. Oikeus voittaa ja juttu tuomitaan B:n eduksi, mutta mikäli hänelle jää maksettavia oman juristinsa palkkioita vaikka nyt kymmenen tuhatta euroa, mitä järkeä siinä olisi? Silloin B jää voitostaan huolimatta asiassa kymmenen tuhatta euroa tappiolle, ainoastaan siksi että on halunnut puolustautua perusteetonta kannetta vastaan. Ehkä vasemmistolainen lukijamme on tässä kohtaa sitä mieltä, että ”ison yrityksen” pitäisi AINA vastata kaikkien kuluista, voitti hän juttunsa tai hävisi sen, mutta se on niin typerä ajatus, etten jaksa edes kommentoida sitä.

Mitä tästä opimme? Periaatekysymykset tulevat älyttömän kalliiksi, jos ne halutaan katsoa loppuun asti. Vaikka sinua harmittaisi naapurin uusi piha-aita, joka on mielestäsi rakennettu kuusi senttiä väärään kohtaan, kannattaa miettiä tarkkaan, haluatko oikeasti viedä asian ”loppuun asti”. Intressiltään pienissä asioissa (sanotaan nyt vaikka korkeintaan joitakin tuhansia euroja ja/tai mielipaha) jutun oikeudessa hävinnyt osapuoli joutuu lähestulkoon aina maksamaan alkuperäiseen intressiin nähden moninkertaisen summan. Eikä voittaja silti saa pahimmillaan vuosikausia kestävästä prosessista, vaivasta ja stressistä palkaksi yhtään sen enempää kuin vaatimansa summan, pahimmillaan vain joitakin satasia. Näissä tilanteissa kannattaa vakavasti harkita ylpeytensä nielemistä riitelyn sijaan. Mikä pätee tietysti molempiin osapuoliin. Laiha sovinto on lähestulkoon aina parempi kuin mehevä riita. Riidellessä pikkuasioista ainoastaan juristit voittavat.

Rangaistuksen mittaamisesta ja kansainvälisestä paljousalennuksesta

Rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on lisäksi mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Okei, tämä ei tietty kerro juuri mitään. Esimerkiksi tilastollisesti yleisissä rikoksissa rangaistuksen mittaaminen tapahtuu tosiasiassa pitkälti oikeuskäytännöstä rakennettuihin taulukoihin ja niiden orjalliseen seuraamiseen.

Kun rangaistus annetaan kerralla useammasta kuin yhdestä rikoksesta, puhutaan yhteisestä rangaistuksesta. Tällöin rangaistuksen mittaamisessa lähtökohdaksi otetaan siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi siten vaikuttaa yhteistä rangaistusta lieventävästi. Kansan keskuudessa puhutaan myös paljousalennuksesta.

Kärjistäen kyse on siis siitä, että mitä enemmän teet rikoksia, sitä lievempi rangaistus seuraa suhteessa rikosten määrään. Usein käytetty laskentakaava on, että otetaan lähtökohdaksi rikoksista törkein ja lasketaan sille oma rangaistuksensa, esimerkiksi 40 päiväsakkoa. Tämän jälkeen lopuille kolmelle lievemmälle rikokselle lasketaan rangaistukseksi esimerkiksi 1/3 siitä, mitä näille rikoksille annettaisiin, jos ne olisivat yksittäisiä rikoksia. Jos näille olisi yksittäisenä annettu esimerkiksi 30 päiväsakkoa, lasketaan niille nyt ainoastaan 10 päiväsakkoa. Lopputulos olisi siis 40 + 10 + 10 + 10 = 70 päiväsakkoa. Todettakoon, että tosiasiassa tälläkin laskutavalla saadaan oikeuskäytäntöä ankarampi lopputulos. Asia hoidetaan tuomarin päässä esimerkiksi siten, että ruksataan yli yksi lievemmistä petoksista ja annetaan vielä yhdestä vaikka 1/6 siitä, mitä sille yksittäisenä rikoksena annettaisiin (40 + 10 + 10 + 5 + 0 = 65 päiväsakkoa).

Kokonaisrangaistuksen on lisäksi käytännässä oltava sama riippumatta siitä, käsitelläänkö rikokset samassa vai eri oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimen on siis kohtuullistettava uutta rangaistusta yleensä aina, jos aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa. Myös toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa tuomittu vankeusrangaistus on otettava rangaistuksen mittaamisessa huomioon, jos aikaisempi Suomessa tuomittu rangaistus otettaisiin vastaavassa tilanteessa huomioon. Siten esimerkiksi Kreikassa tuomittava vankeusrangaistus on otettava huomioon rangaistusta alentavana seikkana samalla tavalla kuin Suomessa tuomittu saman pituinen vankeusrangaistus otettaisiin huomioon.

Otetaan esimerkki selventämään mainittua kuviota. Käräjäoikeus lukee Sepin syyksi vuonna 2010 tehdyn rikoksen, vuonna 2011 tehdyn rikoksen sekä vuonna 2012 tehdyn rikoksen. Vuonna 2014 käräjäoikeus tuomitsee Sepin näistä rikoksista yhteiseen vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen. Ennen käräjäoikeuden tuomion antamista Sepi on kuitenkin vuonna 2013 tuomittu Ruotsissa yhteiseen 8 kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen vuonna 2012 tehdyistä rikoksista. Tämä Ruotsissa annettu aikaisempi tuomio olisi tullut ottaa huomioon, jos aikaisempi kansallinen tuomio olisi vastaavassa tilanteessa pitänyt ottaa huomioon. Käytännössä siis Suomessa annettua rangaistusta alentavana olisi pitänyt ottaa huomioon Ruotsissa annettu tuomio, jolloin Suomessa annettu rangaistus olisi ollut jonkin verran lievempi.